Sunnuntain Vanhan testamentin teksti on ote profeetta Jeremian profetiasta (Jer. 17:5-10). Kun paneuduin päivän tekstiin, huomasin, että taannoin tekstissä ”Hyttysten yö” (13.1.) käsittelinkin jo saarnatekstin alkuosaa (Jer. 17:5-8) luottamuksen ja ihmisen valintojen näkökulmasta.

Jotta teksti ei olisi suora toisinto edelliselle, keskityn nyt sitaatin kahteen viimeiseen jakeeseen (Jer. 17:9-10) ja Jumalan näkökulmaan.

Kaksi miestä – kaksi sydäntä

Jeremian teksti katsoo ihmisen sydämeen ja puntaroi sitä. Ensimmäinen osa puhuu sydämen valintojen kahtiajakoisuudesta; pannako luottamus Jumalaan vai ihmiseen. Mihin ihminen luottaa, se kertoo siitä, mihin hänen sydämensä on kiintynyt. Profetian alkuosa puhuu ihmissydämen tilasta luottamuksena joko Jumalaan tai ihmisiin.

Luetaan uudelleen edellä mainitusta saarnasta jo entuudestaan tuttu teksti kuitenkin muistin virkistykseksi, koska se on perusta sitä seuraaville jakeille. Toisaalta ne seuraavat kaksi jaetta ovat lähtökohta myös tälle kahtiajakoiselle tekstille.

”Näin sanoo Herra: – Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin, katoavaisten ihmisten voimaan, mies, jonka sydän luopuu Herrasta! Hän on kuin piikkipensas, joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu.
Siunattu on se mies, joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen! Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätää, silloinkin se kantaa hedelmää.” (Jer. 17:5-8)

Jumalan puheessa kyse ei ole vastakkainasettelusta näkyvän ja näkymättömän välillä. Vastakkainasettelu on Jumala vastaan ihminen. Siinä on iso ero. Valitsemalla luottamuksen Jumalaan ihminen ei valitse ’näkymätöntä’, koska Jumala on tekojensa kautta näkyvä nykyhetkessä.

Teksti ei siis sano, että hurskaan ihmisen pitäisi elää ’näkymättömissä’ – ts. ’pää taivaassa’ – tai sulkea silmänsä näkyvän maailman menolta. Jeremian teksti ei kehota laittamaan syrjään olemassaoloa ruumiillisina olentona tai parkumaan sitä, että ihminen elää sidottuna tähän hetkeen. Se ei siis kehota ketään elämään irrallaan kehonsa rajoista ja vaeltamaan mielikuvitusmaailmoissa tai elämään tulevassa ajassa. Elämä tulevassa ajassa on ihmiselle aina mielikuvitusmatka, koska parhaimmatkin suunnitelmat ovat vain toivomuksia siitä, miten ne ajassa kohtaamme. Jumalan maailmassa tätä rajaa ei ole.

Ensimmäinen kuvaus puhuu ”miehestä, joka turvaa ihmisiin” eikä Jumalaan. Toisessa puhutaan ensimmäisen vastakohdasta, eli ”miehestä, joka panee turvansa Jumalaan”. Kyse on luottamuksesta ja sydämen asenteesta. Eli kohtaanko tämän päivän ja hetken a) Jumalaan luottaen vai b) luottaen ihmiseen – siis omaan tai toisten etevyyteen. Ensimmäinen tie kutsuu meidät kulkemaan tässä hetkessä Jumalan kanssa, kun taas jälkimmäinen vie vääjäämättä mielikuvitusmaailmaan suunnittelemaan ja rakentamaan tulevaa edeltä.

Tekstissä esiintyy varsin kova ilmaus ”kirottu on se mies”. Se on tarkoitettu lukea vastakohtana korvaan sopivammalle ilmaukselle ”siunattu on se mies”. Siinä missä siunaaminen on säilynyt hengellisessä kielenkäytössä, kiroamista korva vierastaa.

Kirous ja siunaus voidaan lukea ihmisen näkökulmasta siten, että siinä kerrotaan minkälaisia seuraamuksia elämässä kohtaa a) sellainen ihminen, joka rakentaa elämänsä ihmisten varaan (kirous) ja b) sellainen ihminen, joka rakentaa elämän Jumalan varaan (siunaus).

Joka panee turvansa Jumalaan, hän kulkee siunauksen tietä – vaikka se olisi inhimillisesti kaita ja kivikkoinen. Tämän teksti lupaa; Jumalaan turvaamisen tie vie siunaukseen.

Edelleen teksti varoittaa kiintymästä ihmisiin sydämessään, koska ihmisviisauden varaan rakennettu tie on pitkässä juoksussa pettymysten ja tappioiden tie. Moni ajallinen siunaus paljastuu ajan saatossa tappioksi – tätä tarkoittaa kirouksen tie.

Näin voit lukea nykysuomeksi yksinkertaistaen siunaus / kirous -sanaparin ilman, että siitä tulee suurta teologista ongelmaa.

Siunauksen ja kirouksen tiet

Jeremian tekstin vertauskuvia lukiessa unohtuu, että tekstin puhuja ei ole profeetta Jeremia, vaan itse Jumala. Tätä Jeremia painotti lisäämällä tekstin alkuun muistutuksen sanat ”Näin sanoo Herra”.

Teksti on täten Jumalan puhetta ihmiselle; siinä siis puhuu juurikin hän, joka kutsuu meitä laittamaan toivomme häneen ja antamaan hänelle paikkansa sydämessämme – ts. elämässämme.

Kun muistat, että tekstissä puhuu Herra Jumala – ei profeetta Jeremia, saat nähdä puheen siunauksesta ja kirouksesta eri tavoin. Herralle kuuluu tuomiovalta, mitä Jeremialla ihmisenä ei ole. Jos Herra jonkun siunaa tai armahtaa, hänellä on siihen paitsi oikeus, hän ei erehdy, koska hän näkee ihmisen sydämeen. Sama pätee tietenkin myös kiroamiseen; me ihmiset kiroamme mielessämme toinen toisemme alati väärin perustein, mutta Jumalan käsissä kirous on sekin oikeudenmukainen ja myös kutsuva. Jumala ei kiroa ketään pois silmistään; hänen kirouksensa on sekin ihmistä varten.

Jumalan rakkauden näkökulmasta sekä siunaus kuin kirous palvelevat kumpikin ihmisen parasta. Siinä missä ihmiseltä saatu ’väärä siunaus’ voi osoittautua ihmisen elämässä lopulta ’kiroukseksi’, Jumalan kädestä kirouskin pyrkii johtamaan ihmisen siunauksen tielle. Suunta on aina Jumalaa kohti – ei pois hänestä.

Siunausta ja kirousta voi ajatella kuin aasia, keppiä ja porkkanaa. Ymmärrät hyvin, että niin keppi kuin porkkana palvelevat suunnan antamista aasille. Mikä ikinä parhaiten sopiikaan. Mihin kepin ja porkkanan käyttö johtaa, on kiinni yksin ohjastajan taidollisuudesta. Samoin Jumalan siunaus kantaa sinua ja tuo lähemmäksi Jumalaa, mutta on tilanteita, jolloin Jumalan kirouskin kutsuu eksynyttä takaisin siunauksen tielle.

Tekstin vastakkainasettelu kutsuu meidät yksinkertaisesti kuuliaisuuteen Jumalan äänelle ja elämään häneen luottaen. Se kuulostaa varsin yksinkertaiselta ja järkeenkäyvältä neuvolta – ja sitä se onkin. Silti väitän, että kohtaamme tilanteita, joissa syystä tai toisesta luotamme mieluummin ihmisiin tai omaan arvostelukykyymme kuin että luottaisimme asian todella Jumalalle. Ja kun tämä pääsee tapahtumaan, sokeus on saanut meissä sijaa.

Ken tuntee sydämen?

Jeremian kirjan tekstimme jatkuu kahdella jakeella, joissa puhutaan sydämestä. Niissä Jumala perustelee, miksi ihmiseen luottamisessa Jumalan sijaan piilee kavala ansa. Ihmisen ymmärrys tai näkökyky ei yksinkertaisesti riitä toisen ihmisen tai edes oman sydämen äänen arvioimiseen. Herran puhe jatkuu näin:

”Sydän on petollisempi kaikkea muuta ja parantumattoman paha. Kuka sen tuntee? Minä, Herra, tutkin sydämet ja koettelen sisimmän antaakseni jokaiselle palkan hänen vaelluksensa mukaan, hänen tekojensa hedelmän mukaan.” (Jer. 17:9-10)

En usko, että kenellekään tulee yllätyksenä se, että Jumala tuntee ihmisen sydämen. Olemme sen valmiit tunnustamaan. Totta kai Luoja luodun aivoitukset tuntee.

Jos arvioimme kykyämme tulkita lähimmäisemme sydämen ääntä tai hänen edesottamustensa motiiveja, joudumme tunnustamaan voimattomuutemme tehtävän edessä. Kukaan meistä ei tunne toisen sydäntä. Luottaminen toiseen ihmiseen on täten aina enemmän tai vähemmän riskin ottamista.

Kolmanneksi teksti antaa ymmärtää, ettei ihminen tunne edes omaa sydäntään. Jopa ihmisen oma sydän on kykenevä pettämään hänet. Kuinka moni meistä on tullut tavalla tai toisella oman sydämensä pettämäksi? Onko koskaan käynyt niin, että sydämesi palo onkin johtanut sinut tilanteeseen, missä huomaat pettäneesi itsesi tai ehkä lähimmäisesi? Kuten Herra saman sanoittaa:

”Sydän on petollisempi kaikkea muuta ja parantumattoman paha”

Mutta tähän kohtaan loppuvat huonot uutiset. Vaikka emme kykene ihmissydämen petollisuuden edessä siihen luottamaan, on kuitenkin olemassa taho, joka tuntee senkin. Teksti jatkuu nyt pelkästään hyvillä uutisilla:

”Kuka sen tuntee? Minä, Herra, tutkin sydämet ja koettelen sisimmän. . .”

Ja mikäkö tässä on hyvä uutinen? Tietenkin se, että on olemassa taho, joka tuntee sydämesi aivoitukset perin pohjin ja lukee sitä kuin avointa kirjaa. Ja mikä parasta sydämesi tuntija on Luojasi, Herrasi ja Jumalasi. Hän, joka ilmoittaa olevansa rakkaus. Jumala on rakkaus. Hän rakastaa sinua siitä huolimatta, että hän tuntee sydämesi – sen, mikä on petollinen ja parantumattoman paha – paremmin kuin sinä itse sen tunnet. Hän myös ymmärtää sen, miten ihmispolo tulee jopa oman sydämensä pettämäksi.

Suurin oivallus tähän liittyen on kuitenkin vasta siinä, kun ymmärrät, että juuri sydämen arvaamattomuus tekee ihmiseen luottamisesta mahdotonta, mutta vastaavasti Jumalaan turvaamisesta elintärkeää. Jos vain Jumala tuntee ihmissydämen, tällöin vain hän voi johtaa ihmisen varmasti siunauksen tielle. Jumalaa ei petollinen sydän kykene pettämään, joten Jumalaan turvaten ei matkaaja tule petetyksi.

Ihminen, joka ei tunne omaa eikä lähimmäisensä sydäntä, on sokea taluttaja ja hänen silmissään siunauksina avautuvat vehreät näkymät paljastuvat monesti kirouksen alaisiksi synkiksi metsiksi. Ihmisen tavoittamat ’siunaukset’ yhdellä elämänalueella maksatetaan monesti toisella.

Jumala puolestaan johtaa ihmisen kestävälle tielle. Se koituu siunaukseksi hänen koko elämälleen. Ehkä siunauksen tie ei ole ihmissilmää houkuttava, mutta se kantaa.

Sydämen sävelin vai Jumalan tahdossa?

Ihmissydän ei tavoita Jumalan siunausten koko suunnitelmaa, vaikka se piirrettäisiin avoimena karttana hänen eteensä. Ihmisen reittisuunnitelmissa ladut kulkevat usein turhan suoraviivaisesti, minkä vuoksi jää näkemättä paljon sellaista, minkä hanki peittää alleen. Jumala sen sijaan näkee myös hangen alle. Olisiko täten parempi pyytää Jumalaa kulkemaan rinnalla kuin alati pyytää häneltä karttaa, että voisin itse nähdä eteenpäin ja kulkea omaa tietä?

Eikö läsnäoleva paikallinen opas ole aina parempi kuin tarkinkaan kartta vieraassa kaupungissa? Miksi alati kärtän ’karttaa’ Jumalalta, joka tarjoutuu henkilökohtaisesti kulkemaan kanssani ja kuljettamaan minut läpi elämän vieraiden kaupunkien?

Tahdon ottaa tähän vielä kaksi Raamatun esimerkkiä, jotka avaavat mielestäni tätä ”petollisen ja parantumattoman pahan” ihmissydämen halujen ja yksinkertaisen Jumalan tahtoon turvaamisen dilemmaa. Kumpikin kertomus puhuu siitä, miten tekstin ihmiset uskaltautuivat seuraamaan Jumalan tahtoa, vaikka heidän sydämensä ehkä puhui toista. Kumpikin teksti viittaa Jeremialle annettuihin sanoihin ”Minä, Herra, tutkin sydämet ja koettelen sisimmän”.

Samuel voitelee Daavidin

Ensimmäinen esimerkki on Jeremian kollegan profeetta Samuelin elämästä. Kertomus kuuluu näin:

”Kun he tulivat ja Samuel näki Eliabin, hän ajatteli: ”Varmaan Herran edessä on nyt hänen voideltunsa.” Mutta Herra sanoi Samuelille: ”Älä katso hänen ulkonäköään äläkä kookasta vartaloaan, sillä minä olen hänet hylännyt. Ihminen ei näe niin kuin Herra näkee: ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen.” Sitten Iisai kutsui Abinadabin ja toi hänet Samuelin eteen, mutta Samuel sanoi: ”Tätäkään Herra ei ole valinnut.” . . . Iisai toi seitsemän poikaansa Samuelin eteen, mutta Samuel sanoi hänelle: ”Herra ei ole valinnut ketään näistä.”” (1. Sam. 16:6-10)

Kertomus jatkuu ja nuorukainen Daavid voidellaan kuninkaaksi vuosia ennen hänen kuninkuutensa alkamista. Samuel teki jotain, mitä hän ei kyennyt sydämessään näkemään. Teksti muistuttaa meitä samasta, mistä Jeremian teksti:

”Ihminen ei näe niin kuin Herra näkee: ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen”

Jos Samuel olisi voidellut kuninkaan sen mukaan, mitä hän ajatteli ihmisten tahtovan tai mitä hän itse piti parhaana, hän olisi voidellut väärän miehen kuninkaaksi. Jumala näki sydämeen; mitä hän sieltä etsikin, sen hän oli löytänyt.

Edelleen Jumalan valinta Daavidin kohdalla ei tarkoittanut sitä, että veljekset olisivat olleet huonoja ihmisiä tai etteikö Jumalalla ollut suunnitelmaa heitä varten. Teksti ei puhu parhaan ihmisen nostamisesta, vaan sopivan kuninkaan voitelemisesta. Daavid oli Jumalan valinta kuninkaan tehtävään; täydellinen ei ollut hänkään. Daavidin voiteleminen ei ollut pois toisten veljien elämästä.

Lukijoina teemme monesti virheen, että tulkitsemme Jumalan valinnan tehtävään olevan pois heiltä, keitä ei valittu. Ajattelemme, että he eivät täyttäneet tehtävään tarkoitettua mittaa. Mutta kyse ei ole mitasta; kyse on siitä, että Jumala katsoo sydämeen ja tietää, kuka virheistään huolimatta on sopiva täyttämään paikan hänen suunnitelmassaan.

Mattias valitaan

Toinen esimerkki on Uudesta testamentista pian ennen helluntaita. Tekstissä näkyy, mitä tarkoittaa luottaa Jumalaan ennemmin kuin inhimilliseen ymmärrykseen.

”He asettivat ehdolle kaksi, Joosefin, jota sanottiin Barsabbaaksi ja myös Justukseksi, sekä Mattiaksen. Ja he rukoilivat sanoen: ”Herra, sinä joka tunnet kaikkien sydämet, osoita, kumman näistä kahdesta olet valinnut ottamaan vastaan tämän palvelutehtävän ja apostolinviran, josta Juudas luopui mennäkseen omaan paikkaansa.” Sitten he heittivät heistä arpaa. Arpa lankesi Mattiakselle, ja hänet luettiin niiden yhdentoista lisäksi apostolien joukkoon.” (Ap. t. 1:23-26)

Mattiaksen valinta apostoliksi on herättänyt kummastusta lukijoissa kautta aikojen. Olen kuullut spekulointeja siitä, miten paikka 12 apostolin joukossa olisi kuulunut Paavalille. Sama spekulointi jatkuu siinä, kuka on se 12. apostoli, jonka nimi on kirjoitettu Uuden Jerusalemin muurin (Ilm. 21:14). Onko hän Juudas Iskariot, Mattias, Paavali… Mitä sillä on merkitystä?

Mattiaan valinta voi saada jälkipolvien mielissä arvostelua osakseen, koska Mattias ei esiinny tämän jälkeen Uuden testamentin eikä kirkkohistoriankaan lehdillä. Ihmissydän kysyy jälleen kerran, että oliko valinta siitenkin väärä ja hätiköity? Näin kysytään, vaikka emme edes tiedä, kuka tämä Mattias oli, saati mitä hänelle tapahtui? Emme tiedä sitäkään, mikä tehtävä hänelle apostolina Juudaksen tilalla Jumalan suunnitelmassa oli.

Emmekö siis voisi luottaa Jumalan valintaan niin kuin alkuseurakunnan veljet tekivät? He antoivat valinnan kahden kandidaatin välillä kokonaan Jumalan käsiin ja pysyivät siinä:

”Arpa lankesi Mattiakselle, ja hänet luettiin niiden yhdentoista lisäksi apostolien joukkoon.”

Tämä ei ole puhe arpomisen puolesta tai järjenkäyttöä vastaan. Tämä on kannanotto siihen, että uskallammeko todella luottaa Jumalan valintaan elämässämme? Ja miten tuo luottamus sittemmin näkyy elämässämme? Sitoudummeko luottamaan, vaikka ajatus ei tavoittaisi Jumalan suunnitelmaa?

Mattiaksen valinta apostoliksi ei ollut pois Barsabbaan elämästä; Jumala varmasti johti häntä omalla paikallaan. Enkä usko Paavalin palvelutyön kärsineen siitä, että vuosia ennen häntä oli valittu Mattias apostoliksi Juudaksen paikalle. Mattias kulki apostolin paikalla oman matkansa, Barsabbas omansa ja Paavali pakanainapostolina omansa.

Luottaisinko?

Ehkä mielestäsi ajauduin esimerkeissäni kauas Jeremian tekstistä. Silti luulen, että olen yhä Jeremian sanoman ytimessä, sikäli mikäli se on kutsu elää Jumalaan luottaen, koska hän on ainut joka ”tutkii sydämet ja koettelee sisimmän”.

Ihmisiin luottaminen on pettävää, koska emme tunne toistemme sisintä emmekä kykene luotaamaan oikein edes oman sydämemme aivoituksia. Ainut siunaukseen vievä tie on Jumalaan luottamisen tie.

On aika tutkia omaa tilaa Jeremian tekstin edessä. Onko käsitykseni luottamuksesta kurssissa sen kanssa, mitä Jumala tahtoo sen olevan? Uskallanko elää rajallisena ihmisenä tätä ainutkertaista hetkeä leväten Jumalan kämmenellä? Uskallanko pitää silmät avoinna tämän päivän haasteissa ja kohdata Jumalaan luottaen?

Vai onko luottamukseni rajattua luottamusta, missä pyydän Jumalaa tekemään sitä ja tätä, mutta pidätän itselläni oikeuden arvioida hänen tiensä? Tahdonko siis Jumalan piirtävän minulle reittikartan tai mieluusti useampia vaihtoehtoja, joista sitten valitsen itse sopivan? Onko se luottamusta, että pyydän Jumalan tekemään sen, mitä minä näen parhaaksi? Entä onko se luottamusta, että tahdon tietää etukäteen, mitä Jumala tahtoo?

Luottamus ei ole sitä, että ’uskallat’ kulkea pakotettuna, silmät sidottuna, korvat tukittuna ja kädet köytettyinä jonkun matkassa. Se ei ole luottamusta.

Luottamus alkaa siitä, että olet vapaa tulemaan ja menemään minne tahdot. Kuljet silmät avoinna ja korvat auki, mutta silti päätät luottaa ja pitää kiinni kumppanisi kädestä ja kuljet hänen matkassaan. Tällöin sinä luotat kumppanisi valitsemaan tiehen, etkä poikkea hänen matkastaan, vaikka välillä elämä toisaalla houkuttaa päästämään irti tai pelko ajaisi sinut juoksemaan karkuun.

Tämä on se tapa, miten Jumala tahtoo matkata sinun kanssasi. Hän tuntee sinut ja tuntee kaikki sydämet. Kysymys kuuluu, että oletko sinä ”se mies, joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen”?

”Siunattu on se mies, joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen! Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätää, silloinkin se kantaa hedelmää.” (Jer. 17:7-8)

Pohdittavaa

Miksi Jeremian tekstin mukaan ihmiseen luottaminen vie kiroukseen?
Oletko sinä hän, joka luottaa tänään Herraan?