Tarina kertoo Jeanne d’Arc’n, eli ”Orleansin neitsyen” kohtaamisesta, jossa toiset kyseenalaistivat hänen vankkaa näkemystä Jumalan tahdosta vaikean päätöksen edellä. Häneltä kysyttiin ehkä ihan aiheellisesti, että miksi Jumala puhui muka ainoastaan hänelle eikä kenellekään muille. Pohjimmiltaan kyse oli siitä, että se, mitä Jeanne puhui Jumalan nimissä, ei tuntunut hyvältä muiden mielestä. Miksikö muka Jumala puhui juuri hänelle? Tähän Jeanne vastasi jokseenkin napakasti näin:

Jeanne d’Arc

”Arvon herra, olette kyllä nyt väärässä. Jumala puhuu kaikille, mutta minä kuuntelen häntä.”

Mitä hän sanoi on varsin totta monen meidän kohdalla. Jumala kyllä puhuu meille, mutta me olemme niin kiireiset oman elämämme kanssa, että emme malta odottaa hänen apuaan saati sitten pysähtyä kuuntelemaan häntä. Vai onko kohdallemme yksinkertaisesti haluttomuudesta kuulla, kun itse mielestämme tiedämme jälleen kerran paremmin.

Samasta kulmasta meitä valistaa myös psalmisti. Hänen neuvolleen on varsin helppo nyökytellä myötävästi. On varsin helppo myös tarjota psalmistin neuvoa toisille elämänohjeeksi. Psalmisti kirjoittaa:

”Ole ääneti Herran edessä, odota hänen apuaan!” (Ps. 37:7a)

Samaan aikaan tuohon neuvoon tarttuminen itse on vaikeaa. Ja mikä tarttumisesta tekee vaikean, on se, että emme osaa lukea sitä oikein elämäämme. Paitsi, että mielestämme tiedämme asiat aina Jumalaa paremmin, luemme tekstin niin kuin siinä puhuttaisiin jostain luostarin seesteisessä hiljaisuudessa odottamisesta.

Psalmisti ei puhu kehotuksen sanaa tilanteeseen, kun elämme mukavan auvoisia aikoja elämässämme tai koemme Jumalan olevan lähellä. Päinvastoin!

’Hiljaisuus’ pimeässä

Kehotus olla ääneti Herran edessä ja odottaa hänen apuaan puhuu sinusta ja minusta silloin, kun elämme ahdistukseksi kasautuneen pimeyden ja hälyn äänten keskellä. Olemme tilanteessa, jossa tuhannet ristiriitaiset äänet rikkovat mielenrauhan ja elämän kaamos puskee päälle. Se on siellä, missä yön pimeys ylittää ymmärryksen ja elämän äänet täyttävät pään. Siellä Jumala odottaa meitä ja kehottaa ääneti luottamaan häneen.

”Ole ääneti Herran edessä, odota hänen apuaan!” (Ps. 37:7a)

Luota Jumalaan ja kuuntele hänen ääntään juuri silloin, kun pimeys ahdistaa ja käy sietämättömäksi. Tämän toki vielä ymmärtää ja ehkä tavoittaakin. Mutta entäpä sitten, kun yön äänet herättävät sydämeen pelon ja kauhu muuttuu paniikinomaiseksi tarpeeksi juosta silmittömästi pimeyteen tai huitoa ympärilleen muka puolustautuakseen.

Uskallanko luottaa Jumalan apuun ja olla ääneti hänen edessään, kun yön pimeydestä seireenit kutsuvat luokseen tai äänet vaativat tekemään milloin mitäkin? Nämä ovat vaikeita tilanteita käytännössä, vaikka tällä tavalla niistä on helppo jutustella periaatteen tasolla.

Jo aikomus hiljentyä yön kauhun keskellä kutsuu erilaiset äänet mukaan leikkiin. Mikä kutsuu luokseen ja houkuttaa, mikä herättää pelon tai pakokauhun ja mikä saa etsimään pakotietä tai ratkaisua. Nuo äänet ovat omat äänemme, toisten ihmisten äänet ja vieläpä sielunvihollisen ääni – kaikki ne yhdessä. Mutta niitä on yksi ääni, joka sietää tulla kuulluksi. Se on ääni ylitse kaikkien muiden. Se on ääni, jota meidät on kutsuttu kaikessa kuuntelemaan ja seuraamaan. Se on Paimenen ääni. Tunnetko sinä hänen äänensä? Erotatko Isän äänen muista äänistä?

Hiljainen ääni

Jumalan äänen kuuleminen on niin kallisarvoista, että häntä kannattaa pysähtyä kuuntelemaan. Hänen äänensä kuunteleminen säästää sinut ja minut monelta turhalta mutkalta elämäntiellä. Kannattaa ottaa aikaa ja käydä kuuntelemaan häntä; oppia erottamaan hänen äänensä pimeän yön äänistä ja oman mielen äänistä.

Jumala ei huuda kilpaa toisten kanssa, mutta hän puhuu arvovallalla. Profeetta Elia hämmästyi, kun hän löysi Jumalan äänen sieltä, mistä hän ei ehkä edes osannut alkujaan ääntä etsiä. Herra toi hänet kuulemaan äänensä.

”Herra sanoi: ”Mene seisomaan vuorelle Herran eteen.” Silloin Herra kulki ohitse, ja Herran edellä kävi voimakas tuuli, raju myrsky, joka halkoi vuoret ja särki kalliot. Mutta Herra ei ollut tuulessa. Tuulen jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tuli, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljainen, kuiskaava ääni.” (1. Kun. 19:11-12)

Profeetta Elia – meidän monien muiden tavoin – odotti kuulevansa Jumalan äänen ehkäpä voimassa (myrsky, tuuli, maanjäristys), voimakkaana kosketuksena (tuuli) tai pyhyyden puhdistavana voimana (tuli). Mutta Herra ei tullut kohtaamaan lyötyä profeettaa näissä, koska hän tahtoi kohdata Elian siten, että Elia todella kuuli hänen äänensä. Herra kohtasi hänet kuiskaavassa äänessä, joka ei vienosta asusta huolimatta jättänyt Eliaa tietämättömäksi auktoriteetista, jolla Herra palvelijalleen puhui.

Tiedän, että olen kyllästymiseen asti puhunut tästä Elian ja Jumalan kohtaamista Horebin vuorella. Mutta siteeraan sitä aina uudelleen ja uudelleen, koska samaan aikaan tiedän, että kuuntelemisen oppiminen on vaikeampaa kuin siitä puhuminen. Tervetuloa kanssani Jumalan äänen kuuntelemisen kouluun. Kuule tuo yksi ääni ja ojentaudu sen mukaan – siinä on merkityksellisen elämän salaisuus.

Pohdittavaa

Miksi yön äänet täyttävät mielen etenkin silloin, kun tahtoisin kuulla Jumalan äänen?