Päivän teksti on profeetta Jeremian kirjasta. Se on lyhyt sitaatti Jeremian pidemmästä profetiasta (Jer. 17:5-8), jossa hän valittaa Herran edessä Israelin rikkomaa liittoa ja ennustaa Jerusalemin kohta lähitulevaisuudessa kohtaaman piirityksen ja hävityksen.

En tarkastele profeetan tekstiä tässä tekstin historiallisesta perspektiivistä. Tekstin ymmärtämiseksi riittää, että tiedät kirjoittaja Jeremian tilanne olleen hänelle epäsuotuisa. Ulkonaisesti yhteiskunnassa elettiin kukoistuksen ja rauhan aikaa. Sydämen tasolta katsottuna kukoistus oli pinnallista. Menemättä yksityiskohtiin voisi summata, että kansa ei kuunnellut Jumalaa eivätkä toinen toisiaan. Kukin huusi omaa asiaan ja kunkin omat tarpeet olivat etusijalla.

Jeremia puolestaan oli varsin vihattu mies omiensa keskellä, koska hän puhui mädännäisyyttä vastaan eikä profetoinut iloisia asioita, joita kuulijat mieluusti näkivät keskellään.

En paneudu tässä Jeremian profetiaan sen tarkemmin, vaan nostan tekstistä esiin kaksi Jeremian tarjoilemaa ajatonta kuvausta. Ensimmäinen kuvaus puhuu ”miehestä, joka turvaa ihmisiin” eikä Jumalaan. Toisessa tekstissä puhutaan ensimmäisen vastakohdasta, eli miehestä, joka ”panee turvansa Jumalaan”.

Luen tekstin tähän alkuun, minkä jälkeen kerron pienen tarinan monen monta kuunkiertoa sitten itselleni tapahtuneen kokemuksen kuvittamana. Sen kautta sanoitan jotain samaa, mitä Jeremia tekstissään. Esimerkkini jälkeen palaan vielä Jeremian tekstiin ja ammennamme sieltä yhdessä jotain kestävää meidän itse kunkin arkeen. Aloitetaan Jeremian tekstistä.

”Näin sanoo Herra: – Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin, katoavaisten ihmisten voimaan, mies, jonka sydän luopuu Herrasta! Hän on kuin piikkipensas, joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu. Siunattu on se mies, joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen! Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätää, silloinkin se kantaa hedelmää.” (Jer. 17:5-8)

On mies, joka turvaa ihmisiin – itsensä mukaan lukien. Hän siis turvaa siihen, mitä hänellä on omissa käsissään. Toinen mies päästää irti itsestään ja luotaa elämänsä ehkä silmälle ’näkymättämän’, mutta aina elävän ja tekojensa kautta näkyvän Jumalan varaan.

Annetaan tekstin hautua hetki mielessä ja palataan siihen kohta uudelleen. Ennen sitä kerron lyhyen tarinan kesäisestä yöstä rippileiriltä useamman vuoden takaa.

Unohtumaton hyttysten yö

On kesäkuu ja yksi monista rippileireistä, joita olen ollut pitämässä kirkkomme leirikeskuksessa Tervakossa Mansikkamäen kylällä Pertunmaan kunnassa. Tervakko kuusimetsän, järven ja pienten kosteikkojen keskellä on oiva elinympäristö paitsi lepakoille niin etenkin aina ihmisrakkaille hyttysille.

On leirin toinen yö – nukun isännän aitassa. Se on idyllinen pieni ulkorakennus pienen pienine rakoineen ovien ja hirsien välissä. Raot ovat juuri sopivan kokoisia, että hyttynen silloin tällöin löytää tiensä aittaan tekemään tuttavuutta nukkujaan. Tänä yönä olen saanut seurakseni muutaman hyttysen, joiden ininää kuuntelen makuupussista pilkkopimeässä mökissä.

Onkohan niitä yksi vaiko kaksi en tiedä, mutta montaa niitä ei ollut. Silti niitä oli sen verran, että ne pitivät hereillä. Hyttyskarkote oli muuten pöydällä reilun metrin matkan päässä sängystä. Makuupussin ulkopuolella oli kuitenkin kylmä, joten matka hyttyskarkotteen luo tuntui ylipääsemättömältä väsyneessä mielessä.

Yritin nukkua, mutta tuo ininä piti minua hereillä – tai puoliunessa. Ikävintä ei kuitenkaan ole tasainen ininä, vaikka se kuulostaa perin ärsyttävälle. Ikävimpiä ovat ne hetket, kun tuo ininä hetkeksi taukoaa. Iho herkistyy ja kohta tunnet, että hyttynen on iholla. On se sitten todella iholla tai ei, seuraa huitomista ja huitomista, kunnes taas tuo ininä alkaa. Välillä tulee erävoittojakin, kun huomaa ininän lakanneen huitomisen tuloksena.

Ei mennyt silti pitkään, kun uusi hyttynen löysi tiensä makean veren ääreen. Koko tämän ajan hyttyskarkote oli pöydällä sängyn vieressä. Se oli koko ajan otettavissa, mutta kun… Ja se ei auttanut, kun se vain odotti pöydällä. Hyttyset eivät nähneet karkotteen läsnäoloa pöydällä riittäväksi uhaksi jättää minua rauhaan.

Ininää, huitomista, hiljaisuutta… taas kohta ininää, huitomista jne. Yritin taistella omin keinoin hyttysiä vastaan, mutta aina kun yhdestä sain erävoiton, jostain tuli seuraava. Välillä luulin olevani jopa voitolla, kun pieni hiljaisuus laskeutui aittaan, mutta taas kohta taistelu jatkui. Näin meni useampi tunti.

Ovilaudoituksen raoista näki, että aurinko harkitsi nousemista. Kello lähestyi siis aamun neljää ja olisi vielä ehkä kolmesta neljään tuntia aikaa nukkua. Olin rättiväsynyt, mutta en saanut nukuttua: olin turhautunut ja väsytti. Ja vielä mainitsen, että karkote oli ollut koko ajan pöydällä.

Miksikö en heti aluksi noussut makuupussista ja ottanut karkotetta käyttöön? Niin, miksi en? No minulla oli tietenkin monta hyvää syytä toimia toisin. Ensinnäkään en tahtonut tulla pois lämpimästä makuupussista ja ottaa askelta apua kohden. Toiseksi minusta karkote haisee pahalle ja iho tulee vähäksi aikaa ikävän niljakkaaksi – niin ja sanoinko jo, että se haisee…

Auringon säteet saivat sisäisen paniikin kuitenkin jo siihen pisteeseen, että nukkumaan pitää päästä ja nyt olin valmis ottamaan askelia saadakseni siihen apua. Nousin rohkeasti pussista, kävelin pöydän viereen, otin karkotteen ja levitin sitä iholleni. Tässäpä tämä – voitto!

Voitto tuli – tai ei sittenkään. Tuli oikeastaan puoli voittoa. Nimittäin karkote kyllä toi voiton sodassa hyttysiä vastaan, mutta unen tule ei luonnistunut siltikään täysin mutkitta edes voiton tultua.

Sitä oli yön aikana jo tottunut ja ehdollistunut hyttysten ylivoimaan, etten pystynyt uskomaan, etteivät hyttyset enää kävisi kiinni. Huidoin edelleen, koska olin jo tottunut ajatukseen, että ininää seuraa laskeutuminen ja kohta pisto.

Jatkoin karkotteen ottamisen jälkeen huitomista vielä hyvän aikaa, kunnes pikku hiljaa opin uskomaan todeksi sen, etteivät hyttyset enää käykään kimppuuni, vaikka ne edelleen inisevät siinä korvan juuressa. Avustajani hyttyskarkote on jo voittanut tämän sodan niitä vastaan, joten minun ei tarvitse enää välittää niistä. Saan antaa hyttysten inistä ympärilläni ja asettua nukkumaan rauhallista unta, koska suojelijani ja ystäväni hyttyskarkote turvaa minut. Hyttyset häiritsevät aikansa, mutta ne eivät tule iholle. Ne inisevät, mutta eivät pistä.

Tämä oli siis tarina itseyrittämisen tiestä. Se oli tarina tuhansista tekosyistä olla hakematta apua. Se oli tarina ulkopuolisen avun ihmeellisestä voimasta, mutta myös siitä kuinka mielenrauha voi järkkyä siitä huolimatta, vaikka apu on jo saatu. Tämä viimeinen vaihe on puhetta sisäistämisestä – ja luottamisesta kerran saatuun apuun.

Hyttysten yöstä omaan elämään

Tarina hyttysten yöstä on vertauskuva pelastuksesta Jeesuksessa Kristuksessa ja luottamisesta Jumalaan. Kuinka monet ovat syyt olla etsimättä pelastusta Jeesuksen luota. Mieluummin yrität itse ja monesti elämä on yhtä huitomista pimeässä aina siihen asti, kun aamunsarastus herättää sinut ajattelemaan aamunkoittoa ja etsimään apua jopa oman käden ulottumattomista. Onnellinen on hän, joka löytää Jeesuksen luo vaikka näin turhaan pimeässä huidottuaan. Mutta vielä onnellisempi on hän, joka löytää Jeesuksen jo ’alkuyöstä’.

Profeetta Jeremia kehotti profetiassaan kansaansa kääntymään Jumalan puoleen – ts. etsimään liittolaista ja apua omien rajojensa ja omavoimaisuuden ulkopuolelta. Mutta hän kehotti edelleen kansaa paitsi tarttumaan Jumalan ihmeelliseen apuun myös luottamaan siihen.

Tarttuminen Jumalan apuun on se tärkein asia, mutta siunaus jää kuin puolitiehen ihmisen kokemuksen kannalta, jos hän ei opi luottamaan Jumalan apuun. Se on kuin vertauksessani tuo aamuyön huitominen karkotteen ottamisen jälkeen ja pelko hyttysten ininän edessä. Olin jo suojassa, mutta en ollut vapaa vihollisesta, koska en luottanut suojani pysyvyyteen. Sama pätee meidän elämäämme, mitä tulee luottamukseemme Jumalaan.

Kristuksessa olen pelastettu ja turvassa. Saan luottaa Jumalan apuun elämässäni, mutta siitä huolimatta kerta toisensa jälkeen löydän itseni pelkäämästä tai huitomasta ’vihulaisia’, koska en sydämessäni luota Kristuksen kantavan.

Kaksi miestä

Pelastettuna voin edelleen käyttäytyä niin kuin en olisi turvassa Kristuksessa. Tällöin yritän itse, etsin turvaa ihmisistä tai suosituista ’korjaa-oma-elämäsi’ -oppaista. Kuitenkin minulla on kaiken aikaa käytössäni kaikkein paras apu – Jumala. Tästä kertoi Jeremian tekstimme; mitä se on, kun luottaa Jumalaan tai luottaa ihmisiin. Luetaanpa nyt teksti uudelleen vertaus kerrallaan.

”Näin sanoo Herra: – Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin, katoavaisten ihmisten voimaan, mies, jonka sydän luopuu Herrasta! Hän on kuin piikkipensas, joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu” (Jer. 17:5-6)

Ensimmäinen vertauskuva kertoo ihmisestä, joka luottaa elämässään vain inhimillisiin voimiin. Tällainen ihminen toimii sen mukaan, mitä hän näkee ja parhaaksi kokee sydämessään. Hänen sydämensä on kääntynyt pois Jumalasta. Vertaus kuvaa ensisijaisesti ihmistä, joka ei ole ottanut vastaan elävää Jumalaa elämänsä korkeimpana auktoriteettina. Vertaus kuvaa edelleen osuvasti myös uskovan ihmisen ponnisteluja silloin, kun epäusko tai itsepäisyys estää häntä näkemästä Herran mahdollisuuksia.

Tällainen ihminen on kuin piikkipensas autiomaassa; hän on yksin karujen olosuhteiden riepoteltavana. Hänen täytyy ponnistella olemassaolonsa eteen. Ja vaikka hän kuinka ponnistelee, jää tulos kitukasvuiseksi, koska maaperä, mistä elämänvoima on lähtöisin, on hedelmätön ja juuret ovat pinnassa hedelmättömässä maassa. Hän asuu huolten ja murheiden laaksossa, missä ei kukaan häntä pysty auttamaan. Ja vaikka hän onnistuisikin jossain, hän on silti yksin, eikä kukaan – hänet itsensä mukaan lukien – nauti ja iloitse edes hänen onnistumisestaan.

”Siunattu on se mies, joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen! Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätää, silloinkin se kantaa hedelmää.” (Jer. 17:7-8)

Toinen vertauskuva maalaa eteemme kuvan jumalattoman miehen vastakohdasta. Se kertoo ihmisestä, joka luottaa Jumalaan ja antaa elämänsä Jumalan käsiin. Hän on kuin vertauksen puu (ei piikkipensas), joka on istutettu virtaavan veden ääreen. Huomaa, ettei hän luonnostaan ole syntynyt virtaavan veden äärelle niin kuin jumalaton on syntynyt kivierämaahan, vaan hänet on istutettu (ts. siirretty!) virtaavan veden äärelle. Jumala tekee ja ihminen saa edun.

Jumala antaa uskovalle puitteet ammentaa hänen ehtymättömästä virrastaan! On uskovan oma asia, haluaako hän tunkea ’juurensa’ Jumalan virran virvoittamaan hedelmälliseen maaperään. Kun uskova levittää juurensa syvälle Jumalaan, hänen henkilökohtaiseen tuntemiseensa, on uskovan elämä turvattu.

Jeremia ei kuvaa tarkemmin juuria, mutta uskoisin niiden viittaavan siihen luottamukseen, joka on Jumalassa ja Jumalaan. Kun juuret ovat tukevasti Herrassa, ne kantavat tiukankin tilanteen tullen.

Entä mitä seuraa hedelmällisestä maaperästä? Uskovan ei tarvitse pelätä vaikeita aikoja tai murehtia ’kuivuuden vuosia’, sillä Jumalan virta ei ehdy ja hän ammentaa elämää tuosta virrasta. Olosuhteet voivat ympärillä käydä uhkaaviksi, mutta Jumala pysyy! Syvä jumalasuhde ei jää vain uskovan ja Jumalan väliseksi salaisuudeksi, vaan sen hedelmät näkyvät. Hyvä maaperä tuottaa runsaan sadon ja hyvän hedelmän; puu kantaa vihreitä lehteä huolimatta siitä, että olosuhteet ympärillä viittaisivat aivan muuhun. Tämä on Jumalan lupaus, tartu siihen.

Kohti kestävää luottamusta

Näin yksinkertaista elämä pohjimmiltaan on, vaikka tietenkään se ei yleensä näyttäydy näin helpon mustavalkoisena tai kaksijakoisena. Kyse on antautumisesta Jumalan huolenpidolle. Antautuminen on vaikeaa vain siksi, että se ei luontainen tie ympäröivässä näkyvässä maailmassa.

Täällä me teemme kaiken itse, vastaamme kaikesta ja jos satumme menestymään, sekin kuuluu meille. Ihmisen maailma on hänen maailmansa. Se on maailma, jossa piikkipensaat tekevät parhaansa karussa ympäristössä. Se on maailma, jossa unta kaipaavat huitovat hyttysiä yön toisensa jälkeen.

Jumalan valtakunnassa kaikki on toisin. Siellä kukoistaa Jumala vain hän. Ihminen, joka pysyy Jumalassa ja ojentaa juurensa syvälle häneen, on siunattu, koska hän saa kukoistaa myrskyistä tai kuivuudesta huolimatta. Hänen elämänsä virta tulee Jumalasta. Ja vielä, kun hän oppii luottamaan Jumalan mahdollisuuksiin ja turvaan sen jälkeen, kun on ensin uskaltautunut tarrautua häneen ja laittamaan toivonsa häneen, hän saa ’nukkua’ yönsä rauhassa. Hän ei huido kuullessaan uhkaavan ininän, koska hän tietää Herransa voittaneen tuon taistelun.

Ole rohkea. Älä huido, älä jää taistelemaan yksin karuun autiomaahan. Nouse ja ota askel kohti Herraa. Ja katso kuinka hän turvaa sinut yön kauhuissa ja istuttaa sinut kasvamaan hänen ehtymättömän virtansa ääreen. Ja lopuksi luota häneen. Sinun ei tarvitse enää itse huitoa tai pelätä yön ääniä. Voit seistä lujana myrskyssä, koska sinun juuresi ovat syvällä Herrasi ’virrassa’.

Pohdittavaa

Luotanko Jumalan ’maaperään’, kun kuivuus hallitsee näkyvää maailmaa?
Mitä ovat ’hyttyset’, joita jään huitomaan, vaikka voitto on niistä jo saatu?