Joulu on antamisen juhlaa. Se on sitä erityisesti Jumalan ihmiskunnalle antamassa seimenlapsen lahjassa, mutta myös siinä, että joulu herkistää monet antamaan lahjoja ja huomioimaan puutteenalaisia.

Joulunaika on otollinen ajankohta lausua muutama sana antamisesta osana yhteistä jumalanpalvelusta ilman että suuri enemmistö loukkaantuu tai pöyristyy siitä, kun joku kehtaa puhua heidän lompakoilleen.

Hengelliseen kielenkäyttöön kuuluu slogan ”antaa elämänsä Jeesukselle”. Se on jotain, mitä jokainen uskovaksi itseään kutsuva sanoo tehneensä. Siinä mainittu ”elämä” ei silti kaiketi pidä sisällään lompakkoa tai varallisuutta. Mammona on edelleen minun – vain minun – vai ehkä minä olen mammonan?

Tältä joskus tuntuu, jos aiheen ottaa puheeksi tai seuraa sitä, miten uskoon ja varallisuuteen suhtaudutaan käytännössä. Todellinen teologia on se, mikä ohjaa käytännön elämää.

Minun lahjani…

Viittaan edellisellä käytäntöön pitää määräysvalta itsellä siitä, mihin Jumalalle annettu varallisuus käytetään. Tänäkin jouluna moni miettii päänsä puhki, mihin hyväntekeväisyyskohteeseen tai kolehtiin roponsa laittaa. Ja onhan siinä viisaus katsoa, että minun rahani menee sinne minne minä tahdon sen antaa. Kysehän on minun lahjastani.

Annan mieluusti varoistani vaikkapa jollekin mediaevankelistalle tai järjestölle, joka kertoo lahjoitukseni tukevan juuri sellaista työtä, mistä minä pidän. Jos taas antaisin roponi seurakunnan kolehtiin, voi ollakin, että minun rahani joutuvat vaikkapa kiinteistön jätemaksuun tai vielä pahempaa työntekijöiden palkkakustannuksiin. Ei! Minähän tahdon tukea Jumalan valtakunnan työtä…

Sallinet tämän pienen liioittelun. Emmehän me kukaan tuolla tavoin ajattele. Kaikki sen tietävät, ettei Jumalalle antamisessa ole kyse minun lahjoituksistani.

Edellä kuvattu on kuin muka pitäisimme varallisuutta keinona ohjailla Jumalan valtakuntaa siihen suuntaan kuin itse tahdomme. Varallisuus olisi kuin jokin ’kotijumala’, jolla vain ruokimme Jumalaa, että hän voi sitten vuorostaan auttaa meitä, kun mammona ei enää tottele tahtoamme.

Eihän se niin ole. Kun minä annan Jumalalle, niin se mikä oli minun, on sen jälkeen hänen.

… vai lahja Jumalalle

Ajattelen koko elämäni kuuluvan Jumalalle. Ja siihen kuuluu myös määräysvalta niiden rahalahjojen käytöstä, joita tahdon hänelle vapaasta tahdostani antaa. Minun kiitokseni on saada palvella Jumalaa myös taloudellani enkä tahdo yrittää ohjata häntä valtakunnan rakentamisessa. Kun hänelle vähäni annan, se on sen jälkeen hänen – ei minun.

Uuden testamentin ajan ihmiset eivät kokeneet ongelmaa siinä, että Jeesuksen Herruuden alaisuuteen luettiin myös heidän varallisuutensa. Heprealainen ymmärsi varsin hyvin, että astuessaan Kristuksen herruuden alle, se tarkoitti sitä, että koko hänen elämänsä kuului Herralle. Hän eli Herransa taloudessa. Se selkeytti myös ajattelua kiitoslahjojen suhteen. Oli kunnia, että sai jotain antaa Jumalalle.

Ja annettu lahja oli annettu lahja. Se ole kuin se lapsuudessani nuoran päähän kiinnitetty lompakko, joka vedettiin pois, kun joku yritti siihen tarttua. Lahja ei ole enää lahjan antajan nuorassa.

Varhaisen kirkon ’kultasuuna’ tunnettu Konstantinopolin piispa Johannes Khrysostomos (347–407) sanoo samaa, kun hän selittää oheista Apostolien tekojen tuttua tekstiä.

”Heidän joukossaan ei ollut ketään puutteenalaista, sillä kaikki ne, jotka omistivat maatiloja tai taloja, myivät ne, toivat kauppasumman ja panivat sen apostolien jalkojen juureen, ja jokaiselle jaettiin kunkin tarpeen mukaan.” (Ap. t. 4:34-35)

Johannes Khrysostomos painottaa, että antaminen Jumalalle on luopumista siitä kiitoksesta, minkä ihmiset lahjasta voisivat antaa. Kun annamme kiitollisuudesta Jumalalle, emme odota kiitosta ihmisiltä. Khrysostomos kirjoittaa antamisesta ja antajista näin:

”He eivät uskaltaneet antaa uhrilahjojaan suoraan tarvitseville, eivätkä antaneet lahjaa mahtailevan alentuvasti, vaan panivat sen apostolien jalkojen juureen luottaen lahjansa heille edelleen jaettavaksi eteenpäin. Ja mitä itse kukin elääkseen tarvitsi, sen hän sai yhteisön varainhoitajalta, ei yksityisten omaisuudesta. Tällä tavoin antajat eivät tulleet ylimielisiksi eikä röyhkeiksi.”

Käytäntö suojeli antajaa itseltään, ettei hän alkanut kuvitella olevansa parempi kuin toiset ja langennut antaessaan ylemmyyden tai ylpeyden syntiin. Ihmiset yksinkertaisesti antoivat kiitoslahjansa Jumalalle ja luottivat siihen, että Herra siunaa heidän lahjansa niin, että se palvelee Herran tarkoitusta.

Toisin sanoen he antoivat kiitoslahjan Jumalalle. Ja minkä he antoivat, se kuului Herralle. Antaminen on täten tapa palvella Jumalaa lahjoilla, joita Jumala on meille antanut.

Kiitoslahja jumalanpalveluksena

Antaminen Jumalalle ei ole palvelus hänelle eikä itsestäänselvyys. Antaessa helposti unohtuu se, että lahjan vastaanottaminen ei ole automaatio. Kuinkahan moni on loukkaantunut siitä, kun joku ei ole ottanut vastaan hänen lahjaansa.

Ehkä Raamatun esimerkeistä tunnetuin on Kain (1. Moos. 4:1-16). Hän pahoitti mielensä, kun Jumala ei ottanut vastaan hänen lahjaansa. Kertomus muistuttaa meitä siitä, että on suuri etuoikeus, jos Jumala vastaanottaa kiitoslahjamme.

Kiitoslahjan tai kiitosuhrin antaminen ei ollut itsestäänselvyys Mooseksen aikanakaan. Vanhan testamentin uhrilaissa oli säädetty, että ennen vapaaehtoista kiitosuhria tuli aina toimittaa syntiuhri. Ilman syntiuhria kiitosuhria ei voinut antaa.

Meidän Uuden testamentin perillisten edestä syntiuhri on kertakaikkisesti annettu Kristuksessa. Herra Jeesus on antanut oman elämänsä syntiuhriksi minun edestäni. Jos hän ei tätä uhria olisi ensin antanut, ei Jumala ottaisi vastaan kiitoslahjaani. Kristuksen uhri avaa meille pääsyn Isä Jumalan eteen Kristuksen nimessä.

Tämän ymmärrämme rukouselämässä, kun lähestymme Isää arjen asioissa. Mutta sama järjestys koskee myös kiitoslahjojamme. Kristus on avannut meille tien, että saamme lähestyä Jumalaa myös kiitosuhrein.

Kiitoslahjamme Jumalalle on siis etuoikeutemme palvella varoillamme Jumalaa. On etuoikeus saada kunnioittaa Jumalaa uhrilahjoin. Kiitoslahja on osa jumalanpalvelustamme niin kuin minkä tahansa muun lahjan käyttäminen Jumalan kunniaksi.

Kiitoslahja ei ole jotain, millä minä rahoitan Jumalan valtakuntaa, vaan jotain mitä Herra vastaanottaa minulta, koska tahdon tälläkin tavalla osoittaa kiitollisuuttani hänelle. Se on minun kiitollisuuteni lahja hänelle, jonka saan antaa, koska Kristus on ensin sovittanut minun syntivelkani.

”Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.” (2. Kor. 9:7)

Olkoon siis lahjamme Herralle mieluisat. Tänä jouluna suurin lahja on seimen lapsi, joka on avannut meille tien Jumalan luo. Hänen työnsä olkoon kaikkien kiitollisuuden lahjojemme perusta.

Pohdittavaa

Onko loukkaavaa puhua antamisesta?
Miksikö antaminen on tai ei ole luontaista minulle?