Jouluevankeliumi Luukkaan mukaan kertoo Vapahtajan – kuninkaan – syntymästä tavallisten ihmisten arjessa. Siinä taivaallinen loisto murtautuu rahvaan arkeen.

Jouluevankeliumi on arkinen kertomus ’tytöstä ja pojasta’ tai ’miehestä ja naisesta’, jotka lähtevät matkalle ’verotoimistoon’ kaksin, mutta matkan aikana koittaa vaimon aika synnyttää esikoisensa.

”Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.” (Luuk. 2:4-7)

Tämä on maisema, johon joulukorttien ja jouluasetelmien tilannekin rakennetaan. Joskus asetelmassa ovat mukana paimenet tai tietäjät, mutta asetelman keskipiste on poikalapsi seimeen kapaloituna. Keskipisteestä ei ole epäselvyyttä, sen tietää jokainen sairaalan synnytysosastolla vieraillut.

Tapahtumien kulku oli tuiki tavallista – tosin lapsen isä ja äiti tietävät, että tämä lapsi on erityinen, mutta kenellepä isälle ja äidille lapsi ei olisi sitä. Kertomus jatkuu. Luukas siirtää huomion toisaalle – Betlehemin kedolle, missä paimenet työskentelevät yövuorossa (Luuk. 2:8). Arki jatkuu.

Tullaan kohtaan kertomusta, missä lukijalle kerrotaan, miksi kertomus ylipäätään kerrotaan. Taivaallinen kohtaa maallisen. Ikuisuus leikkaa aikaa. Jumalan valtakunta astuu ajalliseen. Herran enkeli keskeyttää paimenten yövuoron. Hän ilmoittaa kuninkaan syntyneen tallin seimeen ja taivaallisen sotajoukon ylistys täyttää Betlehemin kedot (Luuk. 2:8-20).

Kohta paimenet rientävät Joosefin ja Marian luo talliin katsomaan seimessä lepäävää poikalasta. Vaan kenet näemme seimessä nyt? Luukas haastaa näkemään kuningasten kuninkaan, Jumalan Pojan.

Kun ihastelemme vastasyntynyttä lasta, Luukas näkee hänessä kuninkaan, herrojen Herran. Ehkä vastasyntynyt vauva ei vastaa mielikuvaamme kuninkaasta, mutta käsittääkseni jokainen tämänkin maailman kuningas on vauvasta kasvanut hänkin.

Kuningas ei ole kuningas olemuksensa perusteella. Hän on sitä syntyperänsä tähden. Kuninkaan perheeseen syntynyt on kuningas; samoin Jumalan Poika on Jumalan Poika ja herrojen Herra, vaikka hän syntymäkertomuksessa näyttää ihastuttavalta ja avuttomalta. Kuninkuus kuuluu hänelle; hän on sitä syntyperänsä perusteella. Tuskin Herodeskaan pelkäsi valtansa puolesta pientä lasta, kun hän pani toimeen lastenmurhan (Matt. 2:16-18). Hän pelkäsi lapsen kuninkuutta. Jos se oli hänelle annettu, sitä ei häneltä voinut ottaa pois.

Heprealaiskirjeen näkökulma

Tässä oli lyhyesti evankelista Luukkaan näkökulma Jeesuksen syntymään; hän korostaa Kristuksen kuninkuutta. Kristuksen kuninkuus on ikuinen; se kestää syntymän alhaisiin oloihin. Näin selitettynä hyväksymme ja näemme sen.

Mutta tiesitkö, että lapsen biologinen isä – Jumala – näki samaan aikaan ’lutuisen’ lapsen hahmossa myös jotain muuta – ehkä jotain sellaista, mikä kenties häiritsee meitä.

Luukkaan kertomus sisältää sekin jo pienen vihjeen tähän toiseen näkökulmaan, mistä meille kertoo joulutekstini Heprealaiskirjeestä, jonka olen nimennyt koreasti otsikolla ’jouluevankeliumi heprealaisille’. Luukkaan jouluevankeliumi vihjaa Taivaallisen Isän näkökulmaan siinä, että hän tuo talliin ’paimenet Betlehemin kedolta’. Palaan tähän vihjeeseen myöhemmin.

Taivaallinen Isä iloitsi Poikansa syntymästä ihmiseksi siinä kuin taivaallinen sotajoukkokin, mutta samaan aikaan inhimilliseen tunnemaisemaan verratakseni sanoisin, että Isän silmäkulmaan hiipi kyynel. Kyyneleessä yhdistyivät ilo ja suru, mutta se oli silti voiton kyynel.

Kertomuksen tästä puolesta kertoo ’jouluevankeliumi heprealaisille’. Se on dialogi Jumalan kahden persoonan välillä ikuisuudessa – ajan tuolla puolen. Siinä puhuu Poika Isälle. Lukekaamme teksti.

”Siksi Kristus sanoo maailmaan tullessaan: ”Uhria ja lahjaa sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit. Polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mieltynyt. Silloin minä sanoin: katso, minä olen tullut – kirjakääröön on minusta kirjoitettu – tekemään sinun tahtosi, Jumala.”

Ensin hän sanoo: ”Uhreja ja lahjoja, polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mieltynyt”, vaikka niitä lain mukaisesti uhrataankin. Sitten hän sanoo: ”Katso, minä olen tullut tekemään sinun tahtosi.” Hän poistaa ensimmäisen asettaakseen toisen. Tämän tahdon perusteella meidät on pyhitetty Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kertakaikkisesti.” (Hepr. 10:5-10)

Näin joulun seimen äärellä voin kuvitella tämän ajan tuolla puolen käydyn keskustelun käydyn vaikkapa siinä, kun ennen syntymän hetkeä Kristus ilmoittaa Isälle tekevänsä hänen tahtonsa syntymällä alhaisuuteen Ihmisen Pojaksi Jumalan siemenestä.

Seimeen syntynyt syntiuhri

Meidän – luonnostamme alhaisuudessa elävien ihmisten – on vaikea tavoittaa uhrautumisen hintaa, mikä liittyy jo siihen, että Kristus luopui vapaaehtoisesti jumaluudesta ja syntyi ihmisruumiiseen. Mutta se ei ole vielä sitä, minkä näen tuoneen Jumalan silmäkulmaan tuon kuvitteellisen kyyneleen.

Kristuksen sanat ’jouluevankeliumissa heprealaisille’ sisältävät vahvan kuvan maailmankaikkeuden Luojan rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan, minkä piirtää näkyviin joulun ääretön paradoksi:

”Uhria ja lahjaa sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit.”

Lahjan me näemme toki seimessä, mutta näetkö siinä myös uhrin? Oletko ajatellut, että niin Kristus kuin Isä näkivät seimen lapsessa kuningas Jeesuksen, mutta myös kertakaikkisen syntiuhrin ihmiskunnan syntien edestä. Me näemme toki viattoman lapsen, mutta Jumala näki tuossa viattomassa lapsessa myös veren vuodattamisen ihmiskunnan syntien edestä.

Jumala näki jopa sen, että ihmiskunta – jolle siis tämä lahja annetaan – tulee olemaan itse pyöveli tälle viattomalle uhrille, joka annetaan heidän tähtensä!

”Polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mieltynyt. Silloin minä sanoin: katso, minä olen tullut – kirjakääröön on minusta kirjoitettu – tekemään sinun tahtosi, Jumala.”

Uhrit, joita juutalaiset uhrasivat vuosisadat ja joita me uhraamme omalla tavallamme vielä tänäänkin eivät miellytä Jumalaa. Ne eivät riitä täyttämään sitä hintaa, mitä velkamme meitä edellyttäisi maksamaan. Jumala ei tarvitse kehnoja yrityksiämme sovittaa syntejämme. Hän ei pyydä sinua hyvittämään hyvillä teoilla omatuntoasi tai esittämään katuvaa, vaikka tosiasiassa suret enemmän rangaistusta tai seurauksia kuin syntiäsi.

Jumalalle kelpaa vain yksi uhri ja tänään joulun aikaan me katselemme häntä seimessä. Siinä makaa viaton lapsi, joka sanoo Isälleen:

”Katso, minä olen tullut tekemään sinun tahtosi.”

Heprealaiskirjeen kirjoittaja summaa ’jouluevankeliumin’ dialogissa joulun perimmäisen merkityksen meille, jotka muuten katselemme tätä kertomusta sivusta, vaikka se onkin meidän edestämme ja hyväksemme tehty. Jo Kristuksen syntymässä on läsnä uhri. Hän syntyi ihmisruumiiseen antaakseen sen uhriksi meidän edestämme:

”Tämän tahdon perusteella meidät on pyhitetty Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kertakaikkisesti.”

Ehkä ’lutuinen’ kuva seimenlapsesta avaa ymmärrystämme siitä, mitä tarkoittaa sana ’viaton’ uhrin laatusanana. Pienokaisessa näemme viattomuuden, jonka Jeesus kantoi uhriksi ristillä.

Jos siis sanon, että seimen äärellä Jumala pyyhkii kyyneleen silmäkulmastaan, luulen sen pyyhkivän monen muunkin, kun näemme lapsen Jumalan ’uhrikaritsana’.

Syntiuhri Vanhassa testamentissa

Jouluinen näkymä talliin ja Kristus-lapseen ei avaudu eteemme näkymänä viattomasta uhrista niin kuin se avautui heprealaiselle lukijalle. Hänelle uhri oli konkreettisempi ja koskettavampi käsite kuin meille. Jeesuksen ajan juutalainen eli maailmassa, missä kuolemaa ei oltu piilotettu laitoksiin. Ihmisen ja eläimen kuolema oli läsnä jokapäiväisessä arjessa aivan eri tavalla kuin nykyään.

Edelleen heprealainen lukija ymmärsi, mitä tarkoittaa syntiuhri. Hän oli nähnyt monet kerrat omin silmin ja tunsi henkilökohtaisesti, miltä tuntuu, kun viaton eläin surmattiin hänen syntiensä tähden.

Syntiuhrin antamista kuvataan leeviläislaissa Kolmannessa Mooseksen kirjassa (3. Moos. 4). Luetaan tuosta kokonaisen luvun mittaisesta tekstistä esimerkiksi lyhyt kappale, jotta pääsemme tunnelmaan mukaan.

Teksti ei ehkä ole ’jouluista’ luettavaa, mutta se auttaa samaistumaan ’viattoman uhrin’ merkitykseen siinä, kun ihastelemme seimen lasta syntiemme tähden annettuna uhrina.

”Mutta jos koko Israelin seurakunta tekee erehdyksessä syntiä eikä seurakunta huomaa rikkoneensa mitään Herran käskyä vastaan ja tehneensä sellaista, mitä ei saa tehdä, ja on kuitenkin tullut syylliseksi, ja jos synti, jonka se on tehnyt Herran käskyä vastaan, tulee sitten julki, seurakunta tuokoon nuoren mullikan syntiuhriksi ja vieköön sen ilmestysmajan eteen. Seurakunnan vanhimpien on laskettava kätensä mullikan pään päälle Herran edessä, ja mullikka on teurastettava Herran edessä.” (3. Moos. 4:13-15)

Sama toistetaan, kun kuningas, kansan päämies tai kuka tahansa kansalainen tekee syntiä. Ja edelleen sama käytäntö käden laskemisesta uhrieläimen päälle koski myös muita eläimiä – vuohia ja karitsoita. Henki hengestä – viaton antoi henkensä, jotta syyllinen sai elämän takaisin.

Ajatus siitä, että syntiuhrin ’edunsaaja’ laskee kätensä uhrieläimen ylle, tekee uhrista henkilökohtaisen ja sen hinta saa silmäkulman kostumaan kyynelistä. Kun siis puhumme uhrikaritsasta, nähkäämme itsemme laskemassa kätemme karitsan päälle, kun sen on aika antaa henkensä meidän edestämme.

Tätä käytäntöä vasten Uuden testamentin vertauskuva Karitsasta valtaistuimella – kuninkaasta, joka antoi itsensä uhriksi alaistensa edestä – alkaa elämään ja puhuen vahvaa kieltä Jumalan rakkauden paradoksista.

Jeesus-lapsi oli Jumalan antama uhri sinun ja minun edestä. Ajattele! Taivaan Isä näki seimessä jo uhrin! Ja jokainen heprealainen Jeesuksen aikalainen ymmärsi tämän, koska hän ymmärsi rakkauden suuruuden juuri uhrin kautta.

”Menkäämme nyt Betlehemiin”

Sanon niin kuin Luukkaan jouluevankeliumin paimenet: ”Menkäämme nyt Betlehemiin”. Palatkaamme leeviläisille kirjoitetusta syntiuhrilaista takaisin Betlehemin kylän talliin seimen ympärille yhdessä paimenten ja Jeesuksen vanhempien kanssa.

Seimessä makaa viaton lapsi, Kunnian kuningas, Kaikkivaltiaan Jumala Poika – perillinen ja uhrikaritsa. Häneen piirtyy mitä täydellisin kuva Jumalan rakkaudesta sinua ja minua kohtaan. Kristus syntyi antaakseen henkensä sinun puolestasi. Isä antoi oman Poikansa – kuninkaan pojan – syntyä alhaisuuteen kuollakseen syntiuhrina puolestasi.

Kun mielikuvassasi kurotat kätesi pienokaisen ylle silittääksesi hänen otsaansa, näetkö itsesi samaan aikaan ”laskemassa kätesi syntiuhrin päälle” niin kuin hurskas heprealainen teki vuosittain temppelissä syntiuhrin aikaan.

Seimen lapsi on kuva Jumalan rakkaudesta. Mieti Taivaallisen Isän rakkautta ihmiskuntaa kohtaan, kun katsot lasta seimessä. Hän syntyi syntiuhriksi sinun ja minun edestä. Hän syntyi Betlehemin tallin seimeen – seudulle, missä kasvatettiin vuotuiset pääsiäisjuhlilla teurastettavat uhrikaritsat.

Niin, lupasin palata paimeniin… Todellakin, Jumala kutsui Betlehemin kedoilta paimenet todistamaan kertakaikkisen uhrikaritsan syntymää. He olivat paimenia, jotka vartioivat niitä laumoja, joista pääsiäisen uhrikaritsat erotettiin pyhään tehtäväänsä. He olivat läsnä, kun uhrikaritsat syntyivät vuotuisia pääsiäisjuhlia varten. He jos ketkä ymmärsivät, mitä se tarkoittaa, kun uusi viaton elämä syntyy maailmaan vain antaakseen elämänsä uhrina jonkun vikapään edestä.

Kun luet Luukkaan jouluevankeliumia ’heprealaisten jouluevankeliumin’ silmin, katselet yhdessä paimenten kanssa Karitsaa – viatonta uhria seimessä. Siinä hän on Betlehemin ketojen keskellä paimenten kasvojen alla – syntynyt kuolemaan sinun ja minun tähden. Hän on syntynyt kuninkaaksi, mutta myös karitsaksi, joka antaa maailman synnin.

Näetkö nyt kirkkaammin seimessä uinuvan lapsen kautta rakkauden, jolla tämä lapsi – Kristus – ja hänen lähettäjänsä – Isä – meitä rakastaa. Kuinka paljon syvemmin sydäntä riipaisee tuo näkymä kun ajattelee, että siinä sinä ja minä laskemme käden tämän pienokaisen ylle, jotta hänet uhrataan meidän edestämme.

Seimen äärellä saamme salaa pyyhkiä silmäkulmastamme kyyneleen, joka kantaa liikutustamme sekä ihastuksesta että surusta viattoman uhrin edessä. En voi kuin pysähtyä hämmästelemään Jumalan rakkauden määrää – tai ehkä määrättömyys on parempi sana.

Pohdittavaa

Mitä näkymä viattomasta lapsesta seimessä puhuu minulle?
Mitä se puhuu Jumalan rakkaudesta minua kohtaan?