Raamatuntekstini on mitä tutuin. Se on Jeesuksen vertaus ’laupiaasta samarialaisesta’ Luukkaan evankeliumin kertomana. Tarkoitukseni ei ole niinkään selittää tekstin jokaista yksityiskohtaa, vaan tarkastella sen kautta itseämme eri näkökulmista ja eri rooleissa. Luetaan se tähän alkuun.

”Jeesus vastasi hänelle näin: ”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin.

Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.

”Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’

Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”” (Luuk. 10:30-37)

Teemme ihmisistä kovin mieluusti ’asioita’, ’periaatteita’, ’tapauksia’, ’asiakkaita’ jne. ettemme vain joudu kohtaamaan heitä ’ihmisinä’ – tai vielä pahempaa ’lähimmäisinä’. Teen melkein mitä tahansa kunhan ’tuo olento’ ei esittäydy minulle ”veljenäni verta ja lihaa”.

On helppo olla kylmä ja käsitellä ’asiat asioina’ tai ’periaatteellisella tasolla’, kun riistämme lähimmäiseltä hänen etuoikeutensa olla meille lähimmäinen, vaikka toki mieluusti suomme sen itsellemme: olla ihminen – verta ja lihaa.

Minua tämä asenne on suututtanutkin, kun sitä tapaa toisissa ihmisissä, vaikka huomaan olevani itse auttamattomasti samanlainen. Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta liikkuu juuri tällä alueella.

Vertauksen tilanne ja tarkoitus

Vertaus laupiaasta samarialaisesta käsittää kaikki kolme vertaustekstille tyypillisestä osaa: kehyskertomus (Luuk. 10:25-29), vertaus (Luuk. 10:30-35) ja selitys (Luuk. 10:36-37). Kaikki ne ovat tarpeellisia vertauksen ymmärtämiseksi.

Kehyskertomus eli tilanne kertoo,mihin vertaus vastaa. Selitys puolestaan auttaa lukijan löytämään vertauksen ’kultajyvän’, kirkkaimman totuuden.

Luukkaan vertaus keskittyy vastaamaan lainopettajan aikeeseen sekä kahteen kysymykseen, jotka hän esitti Jeesukselle vertausta edeltävässä kehyskertomuksessa:

”Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ’Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?’

Jeesus sanoi hänelle: ’Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?’ Mies vastasi: ’Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Jeesus sanoi: ’Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.’

Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ’Kuka sitten on minun lähimmäiseni?’” (Luuk. 10:25-29)

Keskustelu kulkee samoja uria kuin vastaavat Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa Jerusalemiin sijoittuvat keskustelut (Matt 22:34-40; Mark 12:28-34). Samoja kysymyksiä Jeesukselta kysyttiinkin toistuvasti.

Luukkaan kehyskertomuksessa lainopettaja koetteli Jeesusta rabbina, mikä ei välttämättä tarkoita negatiivista suhtautumista Jeesukseen. Hän testasi Jeesuksen opetusten aitoutta tehdäkseen vaikkapa päätöksen seurata häntä.

Vaikka rabbin koetteleminen oli tavallinen käytäntö, kertomuksen lainopettaja ei ollut avoimin mielin totuuden etsinnässä. Hän näet pyrki osoittamaan Jeesukselle olevansa vanhurskas (Luuk. 10:29).

Kysymys lähimmäisen henkilöllisyydestä ei ollut siinä mielessä vilpitön, että mies odotti Jeesukselta tietyn suuntaista vastausta, jotta hän olisi voinut näyttää täyttävänsä lain vaatimuksen.

”Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ’Kuka sitten on minun lähimmäiseni?’” (Luuk. 10:29)

Vertaus laupiaasta samarialaisesta

Kun siis luemme vertauksen, korvissamme kaikuu jälkimmäinen kysymys ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Ja tähän kysymykseen Jeesus vastaa vertauksella:

”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. ” (Luuk. 10:30-35)

Kertomus tapahtui tiellä Jerusalemista Jerikoon, joka oli kolmisenkymmentä kilometriä pitkä. Tie oli vaarallinen, koska seuduilla väijyivät rosvokoplat.

Kertomuksen uhria ei esitellä, mutta mitä ilmeisemmin hän voisi olla juutalainen, koska se korostaa parhaiten vertauksen opetusta. Uhri voi olla kuka tahansa; sinä tai minä – kuka nyt vain sattui kulkemaan tietä väärään aikaan.

Rikoksen jälkeen alkaa tapahtumaan:

”Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.” (Luuk. 10:30-35)

Pappi ja leeviläinen

Samoin kaksi ensimmäistä ohikulkijaa – pappi ja leeviläinen – olivat hekin juutalaisia, joille tiellä makaava oman kansan mies oli ahtaimmankin rabbiinisen lain tulkinnan mukaan lähimmäinen (5. Moos. 22:1-4). Juutalaisessa uskonnossa lähimmäisyys rajoittuu omaan kansaan; muut ovat pakanoita.

Jeriko oli Hebronin tavoin pappiskaupunki, ja monet Jerusalemin temppelissä palvelleet papit asuivat siellä. Wesleyn kommentaarin mukaan Jerikossa olisi asunut 12 000 pappia ja leeviläistä, joten esimerkin henkilöt varsin todennäköiset ohikulkijat.

Pappi oli todennäköisesti palaamassa temppelipalveluksesta kotiinsa – samaan suuntaan kuin pahoinpidelty mies,. Todennäköisesti leeviläinen oli samalla asialla – palaamassa temppelin työvuorosta kotiin hänkin.

Mooseksen laki velvoitti pappia ja leeviläistä auttamaan lähimmäistä, mutta toisaalta Mooseksen laissa oli määräys temppelissä työskenteleviä sitovasta rituaalisesta puhtaudesta, jonka vuoksi heillä ei ollut lupa koskea kuolleeseen (4. Moos. 19:11-13), koska siitä olisi seurannut rituaalinen epäpuhtaus. Sekä leeviläinen että pappi valitsivat mieluummin ’vaalia puhtautta’ vaihtamalla pahoinpidellyn miehen nimikkeeksi ’raato’ nimikkeen ’lähimmäinen’ sijaan.

On ilmeistä, että tämä oli tekosyy, koska he olivat palaamassa temppelistä ja aika ennen seuraavaa temppelivuoroa olisi hyvin riittänyt puhdistautumiseen. He venyttivät rituaalilakia kumoamaan velvollisuutensa lähimäistä kohtaan.

Tosiasiassa he pelkäsivät kohdata ihmisen ja miettivät, että mitä vaivaa tästäkin kohtaamisesta minulle olisi. Ehkä he pelkäsivät joutuvansa ryöstetyksi hekin. Näin mekin taidamme tehdä ja ohittaa lähimmäisen ajatellen ”tämä kyllä kuuluu virkavallalle” – emmekä edes ota ilmoittaaksemme asiasta.

Samarialainen

Tuli kolmas henkilö: samarialainen mies. Hänkin oli matkalla ja yhtä uhattu kuin edelliset kulkijat. Erona oli se, että mies oli samarialainen – juutalaisten halveksimaa sekakansaa. Vihanpito oli tosin molemminpuolista; pahoinpidelty juutalainen oli periaatteessa samarialaiselle jopa ilonaihe.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Jeesus käyttää esimerkissä samarialaista miestä – ei vain siksi, että se herätti närkästystä juutalaisissa kuulijoissa, vaan siksi, että vähän aiemmin evankeliumissa hän tuli itse torjutuksi samarialaisten taholta (Luuk. 9:52-53). Valinta vain osoittaa, ettei Jeesus sortunut siihen, mihin me usein sorrumme; rakastamaan vain heitä, ketkä koemme sen arvoisiksi.

Joka tapauksessa samarialaista eivät säädökset sitoneet auttamaan – etenkään, kun pahoinpidelty mies ei edes ollut hänen omaa kansaansa. Hän olisi voinut sanoa, että koska mies oli juutalainen, muut olivat vastuussa hänestä, mutta mitä hän teki?

”Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ ” (Luuk. 10:30-35)

Vertauksen muukalainen – vihollinen – kohteli paremmin kuin hyvin avutonta rikoksen uhria. Hän ei vain pysähtynyt tarkistamaan tilannetta, vaan teki inhimillisesti liioiteltavan paljon enemmän kuin edes moraalinen velvollisuus oletti.

Samarialaiselle pahoinpidelty mies oli ”minun veljeni, verta ja lihaa
” siinä missä toisille hän oli ’ikävä sattuma’ tai ’mielenkiintoinen ongelma’.

Vertauksen ensimmäinen opetus

Vertaus loppuu ja lukija jää miettimään, mitä Jeesus tarkoittaa, kun hän lopuksi kysyy, lähes retorisen kysymyksen:

”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” (Luuk. 10:36)

Jeesus kääntää alkuperäisen kysymyksen ja vertauksen nurin päin. Kuulijat varmasti ajattelivat kertomuksen tapahtumat päässään siten, että pahoinpidelty mies oli ’rekvisiittaa’ ja ohikulkijat olivat arvioitavia päähenkilöitä.

Jeesus sen sijaan laittaa kuulijan ryöstetyn miehen paikalle arvioimaan sitä, kuka hänelle oli lähimmäinen! Kuka siis mielestäsi oli maassa makaavan avuttoman miehen mielestä hänelle lähimmäinen – ihminen ihmiselle?

Näin päin katsottuna – mies ei ole enää ’lainkirjaimen kohde’ tai teologinen ongelma. Tämä on se suunta, josta meidän tulee tarkata omaa elämäämme; autettavan paikalta. Oleellisin kysymys ei ole se, kuka on minun lähimmäiseni, vaan olenko minä lähimmäinen hänelle? Rakkauden kaksoiskäsky ei ala lähimmäisestä, vaan minusta lähimmäisenä.

Jotta vertauksen opetus ei jää filosofisen pohdinnan tasolle, Jeesus lopuksi ’jalkauttaa’ opetuksen sanoen: ”Mene ja tee sinä samoin”. Näin vertauksen ’päähenkilöt’, ’hahmot’ ja ’tapaukset’ muuttuvat eläviksi ihmisiksi meidän elämässämme.

Vertauksen piikki iskee ihmisen ulkokultaisuutta ja omavanhurskautta vastaan. Se kehottaa jokaista olemaan lähimmäisiä toinen toisillemme. Edelleen se kehottaa sinua uskaltautumaan niin lähelle lähimmäistä, että ’tapauksesta’, ’vastaantulijasta’ tai ’asiakkaasta’ tulee sinulle tosi ihminen.

Kääntämällä vertauksen näkökulman Jeesus herättää horteesta jopa hänet, kenellä oli vielä hetki sitten mitä parhaimmat ajatukset hyvyydestään. Jeesuksen vertaus jättää näin jokaisen itselleen vähänkään rehellisen kuulijan itsetutkistelun maisemiin – syviin vesiin, niin sanoakseni.

Olisi kuitenkin vastuutonta jättää vilpitön kyselijä puolitiehen taistelemaan riittämättömyytensä kanssa. Tämä sukellus on kuitenkin pakollinen, jotta voimme saada vastauksen nuorukaisen toiseen kysymykseen.

Siihen vastaus löytyy vain, kun me vuorostamme asetumme vertauksessa pahoinpidellyn miehen paikalle.

Vaihdetaan näkökulmaa

Jeesuksen opetusta koettelemaan tulleen lainopettajan jälkimmäinen kysymys liittyi kysymykseen lähimmäisestä, mutta miehen alkuperäinen ongelma ja ensimmäinen kysymys kosketti hänen omaa ikuisuuttaan:

”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?”

Ja tähän kysymykseen vastaus on sekin Jeesuksen vertauksessa. Se löytyy, kun lakkaamme arvioimasta auttajien pätevyyttä tai huutamasta oman elämän epäoikeudenmukaisuutta, kun se ryöstää ja pahoinpitelee meitä.

Vastaus löytyy, kun asetumme vertauksen pahoinpidellyn maassa makaavan miehen paikalle ja ymmärrämme, ettemme voi muuta kuin maata avuttomana maassa. Kipu estää meitä huutamasta. Tiedostamme kaiken, mitä ympärillä tapahtuu, mutta emme kykene vaikuttamaan siihen – tuskin edes apua huutamaan.

Jeesuksen vertaus riisui kysyjän omavanhurskaudesta ja kelvollisuudesta, mutta se ei jättänyt häntä yksin mahdottomuutensa kanssa. Kun omat teot on riisuttu, on kysyjä avuttoman miehen paikalla. Hän ei tiedä mitä sanoa, odottaa vain, että joku auttaisi häntä.

Tämän näkökulman ja siis vastauksen tekstin lainopettajan perimmäiseen kysymykseen ovat tavoittaneet vanhojen aikojen kirkkoisät, jotka ovat vertauksen tulkinneet allegorisesta tulkintaperinteestä katsoen. Visualisoidaanpa teksti eteemme pieksetyn miehen näkökulmasta.

On siis minun vuoroni olla rosvojen pieksemä mies vertauksessa. Tuntuuko sinusta samalta? – Ehkä sinäkin olet oman ja muiden rakkaudettomuuden rikkirepimä. Ehkä elämä on lyönyt kovaa korville ja potkaissut sinut maahan, missä nyt makaat kykenemättömänä auttamaan itseäsi.

Palauta vertaus mieleesi ja käy makuulle tuon piestyn miehen asemaan. Siinä sinä makaat kykenemättömänä auttamaan itseäsi. Vaikka kuinka tahtoisit nousta ylös ja pestä haavasi, sinä makaat avuttomana. Edes avunhuuto ei irtoa… Se on kuva syntisestä ihmisestä, joka on avuton auttamaan itseään.

Anna pappien ja leeviläisten käydä ensin ohitsesi ja tunne miten ihmiset – parhaimmatkin heistä – ovat kyvyttömiä auttamaan sinua. He voivat pysähtyä katsomaan, mutta heistä ei ole sinua kantamaan. He toki katsovat sinua – ehkä arvioivat sitä, miten sinä et mitenkään sovi heidän elämänsä palapeliin.

Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että sinä makaat ehkä omien syytöstesi pieksemänä etkä voi mitään muuta. Kuulet ja näet kaiken, mutta et ole kykenevä nousemaan etkä edes apua ääneen pyytämään.

Ja kas tietä tulee Herramme Jeesus Kristus – samarialaisen miehen hahmossa. Ja sinä niin pelkäät kohdata hänet; mitä tuo samarialainen minulle tekee? Ehkä hän tekee jotain ikävää tai tuomitsee minut, kun enhän ole koskaan häneen päin edes katsonut.

Hän on Jumalan Poika; hänellä on tuomiovalta ja hän tietää täsmälleen, mitä ajattelen…Ehkä hän sylkee minua; niinhän minäkin syljin samarialaisia…

Mutta tämä samarialainen oli erilainen. Hän pysähtyy, ottaa sinut hellään hoitoonsa. Hän hoitaa haavat ja kolhut, joita oma ja muiden rakkaudettomuus ovat sinuun kipeästi viiltäneet. Ja tiedätkö mitä? – Jeesus ei jätä sinua siihen, vaan ottaa sinut mukaan ja kantaa perille majataloon.

Tämä on mitä totuudellisin kuva siitä, kun Jumalan rakkaus toimii ihmisen hyväksi. Älä juokse karkuun, vaan luovuta itsesi kokonaan Herralle Jeesukselle. Siinä, missä ihmisen keinot loppuvat, Jumala tulee häntä vastaan ja armosta vie hänet epätoivosta ja kuolemasta iankaikkiseen elämään.

Anna Herran armon kantaa: pelot, heikkoudet jne. Anna kaikki hänen kannettavakseen, älä yritä pitää niitä itselläsi sen tähden, että häpeät näyttäytyä sellaisena kuin olet.

Kaiken summa

Kahdesti katsottuna – näkökulmaa vaihtaen – vertaus laupiaasta samarialaisesta siis vastaa kumpaankin tekstin kysymykseen. 1) Kuka on lähimmäisesi, mutta ennen kaikkea siihen, 2) mitä tarvitaan, että saamme ”omaksi iankaikkisen elämän”.

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen ei olekaan siinä toisessa ihmisessä, vaan siinä, että olenko minä lähimmäinen hänelle? Joudun tunnustamaan: olen syyllinen.

Toiseen kysymykseen vastaus on sekin tavalla yllättävä. Mitä minun pitää tekemän, että ansaitsen iankaikkisen elämän? -Ei mitään, kaikki on annettu lahjaksi sille, joka antautuu Jumalan käsiin.

Kun koet epäonnistuneesi ”laupiaana samarialaisena”, älä pakene Jumalaa, vaan antaudu hänelle ja koe, miten hän tulee ”laupiaana samarialaisena” lähellesi eikä hylkää sinua!

Pohdittavaa

Mikä on vertauksen kirjaimellinen tulkinta?
Miten vertauskuvallinen tulkinta kertomuksen näkee?
Miten ne toimivat yhdessä?