Monen elämä täyttyy haluamisesta ja haalimisesta jopa niin, että tarve alati kasvavan elämänjanon tyydyttämiseksi saa ihmisen hengästymään. On paljon kaikkea, mitä olisi ehdottaman tärkeä saada alulle, eteenpäin ja vielä valmiiksi asti. Enkä sano, että elämän täyttävät asiat ovat kaikki tarpeettomia tai vähemmän tärkeitä – ne vain ottavat aikansa ja vievät mennessään.

Tähän liittyy Jumalan valtakunnan näkökulmasta yksi päinvastainen merkillinen lainalaisuus, joka kiireen kanssa taistelevan ihmisen näkökulmasta tuntuu järjenvastaiselta.

Se on kuin hengellinen jatko-osa tutulle sananparrelle ”hyvin suunniteltu on puolisiksi tehty”. Kokemuksesta tiedämme tämän sananparren totuuden varsin oikeaksi, kunhan vain suunnittelu etenee toteuttamisen puolelle.

Hyväksymme ajatuksen suunnittelun tärkeydestä, mutta sen soveltaminen käytäntöön on vaikeaa, jos sormissa polttelee ryhtyä kiireellä tekemään. Tällöin on vaikea pysähtyä ensin suunnittelemaan.

”Niin suunnitelmasi menestyvät”

Jos nyt siis maltamme mielemme ja käymme suunnittelemaan ennen toteuttamista, kannattaa huomata, että jo suunnittelupöydän ääreen kannattaa kutsua mukaan eräs, jolla on kaikki aika. Kestävät suunnitelmat syntyvät rukouksen hengessä eli Jumalan kasvojen edessä valmisteltuina. Tästä kirjoitetaan Raamatun sananlaskuissa:

”Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen, niin suunnitelmasi menestyvät.” (Sananl. 16:3)

Hyväksymme tämänkin ajatuksen oikeana, mutta moniko lopulta on valmis antamaan aikaa hankkeiden tuomiseksi Herran eteen silloin, kun on kova kiire mennä eteenpäin? Ja kuitenkin ihmiselle on aina hyödyksi tuoda asiansa ensin Jumalan tiettäväksi kuulostellen häntä, jotta kaikella tekemisellä olisi siunaus.

Sananlaskun kehotus ei ole luonteeltaan vaade, vaan lupaus. Henkilökohtainen kysymys jokaiselle kuuluu: uskallanko tuoda hankkeeni Herran eteen ja uskallanko varata aikaa rukoukseen? Edelleen kysyn, että uskallanko antaa hankkeet Jumalan arvioitavaksi silläkin uhalla, että hän toteaa ne kelvottomiksi? Uskallanko siis avata suunnitelmat Herran eteen siten, että hyväksyn niitä koskien myös vastauksen, joka ei ole itselleni mieleinen?

Oikeastaan sananlaskun kehotus hankkeiden tuomiseksi Herran eteen on pikemmin retoriikkaa. Nimittäin hyvän elämän salaisuus on luottaa koko elämä – ei vain tiettyjä hankkeita – Jumalan armollisiin käsiin.

Rukous on enemmän kuin huokaus. Se on elämäntapa. Se on elämää Jumalan tahdossa ja alati hänen tiensä etsimistä. Rukous kuuluu niin suunnitteluun kuin toteutukseenkin – viisas sulkee koko elämänsä rukouksen sisään. Rukous ei ole tekosyy jäädä odottamaan, kun on aika astua eteenpäin. Rukous kantaa juuri siellä, missä askeleet otetaan.

Rukouksessa Jumalan armo kantaa

Rukous ei siis ole junan hätäjarru, josta vedetään vasta sen jälkeen, kun pahin on jo tapahtunut. Rukous ei myöskään ole huvipuiston narunvetokoju, jossa käydään puolihuolimattomasti nykäisemässä narua toivoen, että sieltä saisi jotain mukavaa.

Rukous on tulemista Jeesuksen luo kertoaksemme hänelle, mitä meille kuuluu, mitä me suunnittelemme ja mitä teemme. Hän tosin tietää kaiken sen, mutta rukouksessa täyttyy rukoilijan kaipuu, mikä hänellä on Jeesuksen puoleen.

Rukous on laatuaikaa Jumalan edessä, mutta rukous ei kuitenkaan ole terapiaistunto Jumalan vastaanotolla. Rukous ei yksinpuhelua terapeutin luona. Jumala ei ole terapeutti, joka vaikenee tai esittää pelkästään kysymyksiä ja luottaa ihmisen kykyyn löytää vastaukset itse. Rukous tähtää rukoilijan elämän muuttumiseen, mutta siinä Jumala on aktiivinen osapuoli. Hän voimallinen tekemään enemmän kuin vain lisäämään rukoilijan itseymmärrystä.

On ’vaarallista’ rukoilla muutosta, jos etsit vain myötätuntoa kohtaamallesi kärsimykselle etkä ole valmis astumaan eteenpäin. Rukoilijan tulee aina varautua siihen, että Jumala puuttuu elämäsi kulkuun ja hän on kykenevä muuttamaan vaikka kaiken. Hän myös tekee sen, minkä hän katsoo hyväksi, mutta hän tekee sen omalla tavallaan. Ja tämä ehkä on se kohta, mikä on meille ihmisille rukouksessa vaikeinta hyväksyä.

Rukous luottaa Jumalan armoon ja rukoilija heittäytyy armon kannateltavaksi – ehdoitta. Tarkoitan tällä kahta asiaa: 1) rukoilija lähestyy Herraa armosta käsin ja 2) Jumalan armo puhuu rukoilijan elämässä.

Tämän päivän evankeliumiteksti puhuu juuri tällaisesta rukouksesta. Tekstissä sokea kerjäläinen Bartimaios huomaa, miten yksinkertainen Jumalan tahdon varaan heittäytynyt rukous muutti hänen – rukoilijan – elämän.

Huomaa kuinka Bartimaios lähestyy Jeesusta armosta käsin – ei itsestä. Hän ei vetoa Jeesukseen, koska hän ansaitsisi avun tai hänelle kuuluisi se joko hänen oman asenteensa tähden tai elämän epäoikeudenmukaisuuden tähden.

Ja huomaa myös, miten Jumalan armo astuu esiin kertomuksessa. Se ei jää vain rukouksen sanoihin. Luetaanpa kertomus.

”He tulivat Jerikoon. Kun Jeesus sitten lähti kaupungista opetuslastensa kanssa ja suuren väkijoukon seuraamana, tien vieressä istui sokea kerjäläinen Bartimaios, Timaioksen poika. Kun hän kuuli, että ohikulkija oli Jeesus Nasaretilainen, hän alkoi huutaa: ’Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!’ Monet käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ’Daavidin Poika, armahda minua!’

Silloin Jeesus pysähtyi ja sanoi: ’Kutsukaa hänet tänne.’ He menivät kutsumaan sokeaa ja sanoivat hänelle: ’Älä pelkää. Nouse, hän kutsuu sinua.’ Mies heitti vaippansa yltään, nousi kiireesti jaloilleen ja tuli Jeesuksen luo.

’Mitä haluat minun tekevän sinulle?’ Jeesus kysyi. Sokea vastasi: ’Rabbuuni, anna minulle näköni.’ Silloin Jeesus sanoi hänelle: ’Mene, uskosi on parantanut sinut.’ Samassa mies sai näkönsä takaisin, ja hän lähti kulkemaan Jeesuksen mukana.” (Mark. 10:46-52)

Bartimaioksen sanoissa toistuu sana ’armahda’, mutta Bartimaioksen sanat eivät ole ainoat kohdat, missä armo murtautuu näyttämölle. Mekin puhumme väsymiseen saakka armosta, mutta ikävä kyllä jaloista puheista huolimatta emme ole toisiamme kohtaan niin armollisia kuin voisimme olla. Meidän teoissamme puhuu oikeus, kun armo jää sanoihin.

Tekstissä näkee armon toimivan käytännössä. 1) Armo pysähtyi kuuntelemaan Bartimaioksen häiritsevää huutoa. 2) Armo kehotti Bartimaiosta olemaan pelkäämättä. 3) Armo talutti Bartimaioksen Jeesuksen luo. 4) Edelleen armo kysyi Bartimaiokselta, mitä hän tahtoi, sen sijaan, että ’armo’ olisi tiennyt sokeaa paremmin hänen tarpeensa. 5) Ja lopuksi Jumalan armo antoi Bartimaiokselle hänen näkönsä takaisin.

Ja huomasitko, mitä armo pyysi Bartimaiokselta vastalahjaksi? Hyvä, huomasit – ei yhtään mitään. Vielä lopuksi armon vakuuttama Bartimaios sai armon lähteä kulkemaan Jeesuksen mukana.

Näetkö? Armo on enemmän kuin sana hengellisessä kielenkäytössämme. Kertomus antaa puitteet ymmärtää jotain siitä, miten armo toimii, kun ihminen sydämestään huutaa ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!”

Armon merkitys

Palaamme takaisin tekstiin Bartimaioksesta, mutta ennen sitä yritän avata termin armo merkitystä. Se on keskeinen termi, koska uusi liitto Kristuksessa rakentuu kokonaan armon varaan. Elämme armoliitossa; olemme testamentin edunsaajat.

Teologinen armon määritelmä on ”ansaitsematon anteeksianto, Jumalan armo ja suosio”. Armon lähde ja alkuperä on aina Jumala. Armon kautta Jumala ilmaisee rakkautensa olemuksen kaikessa runsaudessaan. Me näemme Jumalan rakkauden nimenomaan armon tekoina. Armon kautta hän on tehnyt omansa osallisiksi suurimmasta salaisuudestaan eli pelastuksesta.

Armo tarkoittaa hyvyyttä ja mielisuosiota, jonka perusteella Jumala osoittaa suosiota sitä ansaitsemattomalle ihmiselle. Ihmisessä itsessään ei ole mitään, minkä varaan Jumala voisi mielisuosionsa perustan laskea. Siksi peruste rakastaa ihmistä on sekin Jumalassa – hänen armossaan.

Armo on perusta pelastukselle. Se on myös perusta kristittyjen keskinäiselle yhteydelle. Ilman keskinäistä anteeksiantoa ei ole yhteyttä. Tämä on totta jumalasuhteessa mutta myös uskovien kesken. Jos Jumala ei vaadi minua vastuuseen teoistani hänelle, vaan antaa Poikansa kuolemaan sovitukseksi vääryyteni tähden, enkö minä ole tällöin vastavuoroisesti ’velvollinen’ armahtamaan syyllisen lähimmäiseni? Armo ei tietenkään velvoita, mutta vastavuoroisuus kutsuu minut olemaan sinulle laupias, jos kerran sinä olet osoittanut laupeutta minua kohtaan.

Jos siis Jumala on armollinen minua kohtaan, hän odottaa minun olevan armollinen hänen lapsiaan kohtaan – ja näin Jumalan armo tulee esiin keskinäisessä yhteydessä Jumalan lasten kesken.

No, tämä riittäköön armon merkityksestä. Oleellista on ymmärtää, että armo ei elä sanoissa vaan keskinäisessä elämässämme.

Jeesuksen rukous -perinne

Olemme käsitelleet ensin rukousta ja sen jälkeen lyhyesti ’armo’ -sanan merkitystä jumalasuhteessa ja suhteessa lähimmäisiin. On aika palata tekstiin ja katsoa sen valossa, mitä Jumalan armo tarkoittaa käytännössä.

Kertomus sokeasta Bartimaioksesta (Mark. 10:46-52) on aikanaan ollut yksi teksteistä, joka oli pohjana 300-luvulla erämaaisien keskuudessa syntyneelle Jeesuksen rukous -perinteelle. Luetaanpa muistutukseksi siitä vielä vähän:

”Kun hän kuuli, että ohikulkija oli Jeesus Nasaretilainen, hän alkoi huutaa: ’Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!’ Monet käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ’Daavidin Poika, armahda minua!’” (Mark. 10:47)

Erämaaisät kirjoittivat runsaasti pyhitys- ja rukouskirjallisuutta. Oheinen Bartimaioksen rukous muotoutui heille esimerkiksi täydellisestä rukouksesta, joka pitää sisällään kaiken ihmiselon kannalta olennaisen aineksen. Tuota rukousta nimitettiin Jeesuksen rukoukseksi, joka vuosisatojen saatossa vakiintui Bartimaioksen sanoja mukaille muotoon

”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.”

Kaikessa lyhykäisyydessään rukous sisältää kaiken sen, mitä ihminen tarvitsee. Rukouksen voima on siinä, että se asettaa rukoilijan oikeaan kulmaan Jumalaan nähden.  Voima ei ole rukouksen sanoissa eikä pyytäjän hartaudessa; voima on Jumalassa ja armo on pyyntömme ainoa kestävä perusta.

Usein evankelisten kristittyjen parissa nk. ’vapaat’ rukoukset rakentuvat niin, että alkuun liitetään puhuttelusana ”Herra” ja ehkä apusanat ”auta, että”. Sitä seuraa rukoilijan ’taidoista’ riippuen pitkä litania asioita ja perusteita, mitä ’minä’ tai ’minulle rakas lähimmäinen’ tarvitsee. Näin rukous voi jatkua loputtomiin, kuten tekivät aikanaan monisanaiset fariseusten rukoukset, jotka Jeesuskin mainitsee:

”Kun rukoilette, älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka luulevat tulevansa kuulluiksi monisanaisuutensa tähden.” (Matt. 6:7)

Vastauksena fariseusten rukouksiin Jeesus opetti Isä meidän -rukouksen. Oletko muuten huomannut, että Jeesuksen opettama rukous keskittyy enemmän Isään kuin rukoilijaan? Jeesuksen rukous -perinne on samalla tavalla vastakohtainen.

Niin Jeesuksen rukouksessa kuin Bartimaioksen versiossa siitä ihmisen koko elämä mahtuu yhteen sanaan ”minua”. Me emme tarvitse yhtään enempää ’itseämme’ rukoukseen. Me olemme rukouksen edunsaajat ja kaikki muu on Jumalan.

Sitä vastoin hän, ketä rukoillaan, mainitaan monisanaisesti – jopa niin, että suurin osa rukouksesta pyhitetään yksin hänelle: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika”. Siinä rukoilija kertaa itselleen, kenen kanssa hän keskustelee. Sana ”Herra” asettaa rukoilijan oikeaan asemaan Jumalaan nähden; Jumala on Herra (rakastava isäntä, hyvä isä, jne.), jolle rukoilija ja hänen elämänsä kuuluvat.

Hän ei silti ole kuka vain ”herra”. Rukous jatkaa; hän on ”Jumalan Poika” eli Jumala itse. Hän on ”Kristus” – voideltu messias, sovittaja ja lunastaja. Mutta silti hän on edelleen ”Jeesus” – lähestyttävä Jumala, joka on ilmoittanut sinulle itsensä ja nimensä.

Rukouksesta on käsittelemättä vielä yksi sana: ”armahda”. Se on sana, joka tuo ”Herran Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan” ja ”minut” samaan yhteiseen pöytään. Tuo sana on täynnä armoa; se on ”armahda”. ”Armahda” on pyyntö, että pyhä Jumala lähestyy minun elämääni. Pyytämällä armoa rukoilija ojentaa elämänsä Jumalan käsiin ja pyytää Herraansa olemaan armollinen ja tekemään rukoilijan elämälle mitä parhaaksi katsoo. Mitä muuta rukoilija voi pyytää?

Bartimaioksen ja Jeesuksen kohtaaminen

Jeesuksen rukouksen sanat ovat lähes samat, joita Bartimaios toisti aina monien häiriintymiseksi saakka tekstissämme:

”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!”

Tosin en tiedä kumpi häiritsi enemmän Jeesuksen seuralaisia – Bartimaioksen olemus vai hänen huutonsa. Silti lyhyt rukous sisälsi kaiken, mitä Bartimaios tarvitsi. Olisihan Bartimaios voinut huudella monisanaisesti tarpeitansa Jeesuksen tiettäväksi, mutta hän ei tehnyt niin. Jos Jeesus kerran oli ”Daavidin Poika”, hän kyllä tiesi mitä sokea Bartimaios tarvitsi – sana ”armahda” riitti varsin hyvin.

Kun sokea Bartimaios kuuli, että Jeesus oli tulossa, hän alkoi toistuvasti huutaa ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Häntä ei estänyt se, että ympärillä olevat ihmiset yrittävät vaientaa hänet. Bartimaios oli tosissaan; hän tarvitsi apua ja tiesi, että Jeesus voisi häntä auttaa. Hän ei vaatinut Jeesusta tekemään ihmettä tai edes parantamaan näköään, vaan hän vetosi Jeesuksen armoon. Toisin sanoen hän luotti itsensä kokonaan Jeesuksen käsiin.

Bartimaioksella ei ollut tuoda vastalahjaa tai maksua Herralle, hän vain huusi siinä toivossa, että armonsa tähden Herra katsoisi häneen. Bartimaios ei käynyt kauppaa näöstään Jeesuksen kanssa; hän ei vaatinut Jeesusta parantamaan sen tähden, että näön palauttaminen olisi oikeudenmukaista. Hän saattoi vain pyytää armoa Jeesukselta.

Ja kuten jo edellä lyhyesti kuvasin, armo ei jäänyt vain Bartimaioksen huudon sanoihin. Armo pysähtyi kuuntelemaan Bartimaioksen häiritsevää huutoa. Armo kohtasi Bartimaioksen niin kuin Luoja kohtaa luodun. Armo ei ylimielisesti päättänyt Bartimaioksen puolesta, mitä hän tarvitsi, vaan armo kysyi Bartimaiokselta, mitä hän tahtoi. Ja lopuksi armo antoi Bartimaiokselle hänen näkönsä takaisin.

Jeesus ei ollut Bartimaiokselle kuka tahansa jumalanmies tai opettaja, vaan Jeesus oli hänelle persoona, jonka hän tiesi voivan armahtaa häntä. Tämä käy ilmi siitä, miten hän puhutteli Jeesusta. Bartimaios käytti Jeesuksesta korkeinta arvonimeä, millä juutalainen saattoi opettajaa puhutella. Arvonimiä oli neljä seuraavassa järjestyksessä alimmasta ylimpään: ’rab’, ’rabbi’, ’rabbaan’, ’rabbuuni’. Sana ’rabbuuni’ merkitsee myös ’minun opettajani’, mikä korostaa sanojan henkilökohtaista sitoutumista opettajaan.

Jeesus ei vaatinut Bartimaiokselta mitään, vaan armo vastasi miehen pyyntöön ja hän sai näkönsä takaisin. Armon kokemus muutti Bartimaioksen elämän. Se muutti hänen terveytensä, mutta myös tulemiset ja menemiset – koko agendan. Armon kutsu oli niin voimakas, ettei Bartimaios pyyhkäissyt omille teilleen, vaan hänestä tuli Jeesuksen uskollinen seuraaja, sillä ”hän lähti kulkemaan Jeesuksen mukana.” Bartimaios jäi asumaan armon luo.

Bartimaios ei lähtenyt seuraamaan Jeesusta siksi, että oli saanut näkönsä takaisin, vaan koska hän sai kohdata Jumalan armon. Hän ei seurannut Jeesusta armon ’vaatimuksesta’, vaan armon sytyttämänä. Armo kantoi ja muutti Bartimaioksen loppuelämän.

”Minun armossani on kyllin”

Kertomuksessa nähdään Jumalan armo käytännössä sokean miehen elämässä. Se on muistutus siitä, että Jumala antaa meille enemmän, mitä osaamme pyytää. Kuka etsii hänen luotaan apua arjen ongelmiin, saa avaimet ikuiseen elämään. Ei tiennyt Bartimaios vielä huutaessaan, että hänen avunhuutonsa johtaa hänet seuraamaan Jeesusta! Eipä hän tiennyt, että nyt muuttuu koko elämä!

Jumalan edessä ihmisen osa on vastaanottaa armo, jonka hän saa lahjana Jumalalta, joka on armollinen. Sokealla Bartimaioksella ei ollut mitään tuotavaa Herran eteen eikä liioin ole meilläkään.

Bartimaios ei parantunut siksi, että hänen uskonsa oli niin vahva tai että hän ymmärsi pyytää parantumista Jumalalta. Hänen parantumisensa oli silkkaa Jumalan armoa, josta kaikki kiitos ja kunnia kuuluu yksin Herralle. Tästä muistuttaa Bartimaioksen rukous ”armahda minua” – mitä Jumala tekeekään meidän eduksemme, se on hänen armoaan.

Bartimaioksen rukous muistuttaa meitä myös siitä, että meidän ei tarvitse huolehtia ja kontrolloida elämän tapahtumista, jos uskallamme heittäytyä Herran armon kannateltavaksi. Hänen armossaan me otamme vastaan tämän päivän ja tulevat.

Bartimaioksen rukouksen kautta saat omistaa omaksesi Jeesuksen Paavalille antaman lupauksen:

”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa” (1. Kor. 12:9a)

Nämä Paavalille sanotut sanat hakivat paikkansa paitsi Bartimaioksen rukouksen sanoissa myös hänen elämässään. Emme tiedä, miten Bartimaioksen elämä jatkui tästä eteenpäin, mutta tiedämme, että Jumalan armo kantoi häntä vastaisuudessakin. Ja se pitää sisällään nekin päivät, kun Bartimaioksen oli vaikea ymmärtää Jumalan sallimusta. Silloinkin sanat ”armahda minua” kantavat.

Muista siis, että kaikki hyvä, mitä sinulle on tapahtunut, on Jumalan armotyötä. Kunnia elämästämme kuuluu yksin Jumalalle – olemme hänen luomuksiaan, armon ’mestariteoksia’ todisteeksi maailmalle Herran Jeesuksen hyvyydestä.

Bartimaioksen kattava rukous

Ei siis liene lainkaan liioiteltua väittää, että kaikki, mitä tarvitsemme sisältyy tähän Bartimaioksen rukoukseen, jonka tunnemme kirkon perinteessä Jeesuksen rukouksena:

”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.”

Nojaudu elämäsi jokaisena päivänä varmaan ja pysyvään tukipilariin; se on Jumalan armo. Pyydä häntä armahtamaan sinua. Ja katso, miten Jumalan armo toimii jokapäiväisessä elämässäsi.

Jeesuksen rukous sulkee armon sisään niin hankkeet, suunnitelmat kuin niiden toteuttamisen (Sananl. 16:3). Yksin Jumalan armo kantaa – eikä vain sanoissa tai pelastuksen teologiassa vaan käytännön elämässä. ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” on elämän kokoinen rukous.

Antaudu Jumalan armon kannateltavaksi elämässäsi – varauksetta. Uskalla luottaa elämäsi yksinkertaisesti armon varaan sen sijaan, että kerta toisensa jälkeen otat Jumalan paikan ja sanelet hänelle, mitä hänen pitää Sinun eduksesi tehdä. Armo kantaa, armo tietää paremmin mitä me tarvitsemme.

Pohdittavaa

Miten armo kuuluu Bartimaioksen rukouksessa?
Entä miten armo näkyy kertomuksen edetessä?
Rohkenenko luottaa elämän Jumalan armon varaan – varauksetta?