Arkkienkeli Mikaelin päivää alettiin viettää Italiassa jo 400-luvulla. Hänelle omistettu päivä oli 29.9. Mikkelinpäivä on suomalaisessa nimipäiväkalenterissa Mikaelin, Mikon, Miikan, Mikan, Miskan, Mikon ja Mikaelan nimipäivä. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa mikkelinpäivää vietetään em. päivää seuraavana sunnuntaina.

Suomalaisessa kirkkoperinteessä mikkelinpäivä on omistettu yleisesti enkeleille. Alkujaan päivä on siis omistettu ylienkeli Mikaelille. Vanhassa testamentissa Mikael esiintyy enkeliruhtinaana Danielin kirjassa (Dan. 10:13,21; Dan. 12:1) sekä deuterokanonisessa Ensimmäisessä Eenokin kirjassa. Hänet kuvataan enkelimaailman taistelijaenkelinä ja Israelin erityissuojelijana.

Uudessa testamentissa Mikaelia nimitetään ylienkeliksi (Juud. 1:9), joka johtaa ratkaisevaa taistelua saatanaa ja pimeyden enkeleitä vastaan (Ilm. 12:1,7-9). Ylienkeli Mikael on täten Jumalan omien, Israelin ja Kristuksen seurakunnan suojelija.

Enkeleistä puhuttaessa kiinnitämme huomion heidän olemukseensa siltä osin kuin he poikkeavat meistä ihmisistä. Heillä ei ole ruumista, he voivat ilmestyä ihmishahmossa, he ovat vahvoja ja erilaisia olemukseltaan kuin me ihmiset. Silti meitä edelleen yhdistää monet seikat. Niin enkelit kuin ihmiset ovat luotuja, meitä on monenlaisia, meillä on erilaisia lahjoja ja kykyjä, jne.

Olet ehkä ajatellut enkeleiden mahtia. He ovat ihmiseen nähden voimakkaita ja ylivertaisia monella tavalla mitattuna. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö ihmisellä olisi edelleen erityinen asema luotujen joukossa. Oletko tullut ajatelleeksi, kumpi on ’arvokkaampi aarre’: sen suojelija vai suojeltava itse? Onko henkivartija arvokkaampi kuin hän, ketä hän suojelee? Hän voi olla monessa ylivertainen suojattiinsa nähden, mutta silti henkivartijan velvollisuus on tarpeen tullen uhrata itsensä suojeltavan eduksi. Mitä siis kertoo ihmisen arvosta se, että Jumala on asettanut hänelle ylienkeli Mikaelin kaltaisen suojelijan.

Ylivertaisuudestaan huolimatta enkelit – jopa ylienkeli – ovat ”palvelevia henkiä” eli palvelijoita (Hepr. 1:14). He toteuttavat Jumalan suurta suunnitelmaa parhaan taitonsa mukaan koskaan kyseenalaistamatta lähettäjänsä tahtoa. Tässä meillä on paljon opittavaa suojelijoistamme. Edelleen uskon, että voimme oppia paljon heistä, kun katsomme yleensä heidän esimerkkiään Jumalan palvelijoina.

Yhteisellä matkalla

Tahdon kiinnittää seuraavassa huomionsiihen, mitä enkelit tekevät ja etenkin, mitä he tekevät taivaissa. Ajassa me näet teemme enkelien kanssa yhteistä matkaa, vaikka tiemme varsin harvoin kohtaavat.

Uskon, että Jumalan luotuina asemamme Jumalaan nähden yhdistää meitä. Jumalan palvelijoina meillä on enemmän yhteistä enkelien kanssa siinä, mitä teemme kuin siinä millaista tekoa me olemme. Meidät on luotu erilaisiksi, mutta silti meidät on luotu samaa tarkoitusta varten – Jumalan kunniaksi.

Olemme enkelien kanssa samalla ’viivalla’siinäkin, että me kaikki yhdessä odotamme Jumalan ajan täyttymistä ja Jumalan valtakunnan ajan alkamista koko kirkkaudessa. Edelleen Jumalan palvelijoina olemme enkelien kanssa samalla viivalla myös siinä, että armon ajassa tehtävämme on palvella Jumalaa ja etsiä hänen suunnitelmansa parasta.

Enkelit, jotka valintansa jo tehneinä elävät täydellisessä Jumalan tahdossa hänen palvelijoinaan, ovat meille täten mitä parhain esimerkki, mitä tulee Jumalan palvelemiseen. Siinä, missä meidän vaelluksemme ja palvelumme on vajavaista, enkelit ovat Jumalan palvelijoina ehdottaman kuuliaiset Herralleen.

Katse taivaalliseen jumalanpalvelukseen

Yksi Jumalan palvelemisen muoto ajassa on jumalanpalvelus. Siinä yhdistyvät sanat ’palvoa’ ja ’palvella’. Puhekielessä käytämme yhteisistä kokoontumisista nimitystä ’jumalanpalvelus’ emme ’jumalanpalvonta’. Toisaalta lauluntekijä sanoittaa ”Tahdon sua palvoa…”, mikä monen korvaan tarkoittaa kuitenkin eri asiaa kuin ”Tahdon sua palvella…” Näin siitä huolimatta, että ’palvonta’ on ’palvelua’ ja myös päinvastoin.

Onhan niin, että palvoja tyypillisesti tahtoo kaikin keinoin myös ’palvella’ palvontansa kohdetta. Olisihan palvontani tyhjää ja petollista, jos se ei pitäisi sisällään kokosydämistä sitoutumista palvonnan kohteeseen.

Jumalanpalveluista ja palvontaa harjoittavat taivaissa enkelit niin kuin maanpäällä me ihmiset. Täten jumalanpalveluksessa tulisi toteutua Herran rukouksen sanat ”niin maanpäällä niin kuin taivaissa”. Taivaallinen jumalanpalvelus on meille esimerkki siitä, miltä palvontamme täällä maanpäällä tulisi myös näyttää.

Rukous ”niin maanpäällä niin kuin taivaissa” onkin varsin osuva pyyntö ajatellen inhimillisen jumalanpalveluksen vajavaisuutta, mitä esimerkiksi apostoli Paavali kuvaa kirjeissään Korintissa olleen. Ohessa on muutamia esimerkkejä.

”Näin käskiessäni en kiitä teitä, koska kokoontumisenne ei tee teitä paremmiksi vaan pahemmiksi. Olen ensiksikin kuullut, että teillä on eripuraisuutta kokoontuessanne seurakunnan kokoukseen, ja osittain sen uskonkin…” (1. Kor. 11:17-18)

”Pelkään näet, että tullessani en ehkä tapaa teitä sellaisina kuin tahdon ja että te tapaatte minut sellaisena kuin ette tahdo. Pelkään, että keskuudessanne on riitaa, kateutta, vihaa, juonia, panettelua, juoruja, pöyhkeilyä ja epäjärjestystä.” (2. Kor. 12:20)

Nämä otteet koskevat siis Korintin seurakunnan jumalanpalvelusta. Ei niin, etteikö heillä ollut oikea aikomus kohdata Jumala yhteisissä kokoontumissa, mutta käytännön sovellus jonkin verran horjui. Heidän kokoontumisissa oli paljon hyvää, mutta luulen, etteivät he aivan tavoitteeseen yltäneet. Vaikka meillä ei olisi samoja ongelmia seurakunnan kokoontumisissa, luulen, että meilläkin on jotain, missä voimme tehdä parannusta ja lähentyä Jumalaa.

Vai miten ajattelet jumalanpalveluksen tapahtuvan taivaissa tällä hetkellä?Ovatko Jumalan valtaistuinsalissa enkelit ja taivaalliset olennot tukkanuottasilla keskenään? Sielläkö enkelit purnaavat ja huutavat Jumalalle puutettaan? Hännystelevätkö enkelit Jumalaa siinä toivossa, että heidät huomataan paremmin kuin toiset? Panettelevatko he toisiaan ja juonittelevat toinen toistaan vastaan? Vai käyvätkö enkelit siellä kisaa siitä, että kenen ylitys tai palvonta kuuluu kovimmin Jumalan korviin? Ajatuskin kuulostaa täysin absurdilta ja typerältä, eikö totta?

Mutta miksi täällä ”maanpäällä ei ole niin kuin taivaissa”? Voisimmeko me todella ottaa opiksemme ’palvelijakollegoiden’ taivaallisesta jumalanpalveluksesta? Ehkä katsahdus taivaalliseen herättää meissä toivon tavoittaa elämässämme jotain siitä tarkoituksesta, johon meidät on luotu.

Taivaallinen jumalanpalvelus

Yhteisten kokoontumistemme tarkoitus lienee siis sama kuin enkeleillä. Mekin tahdomme kaikin lahjoin ja kyvyin ’palvella’ palvontamme kohdetta Jeesusta Kristusta. Meidänkin suurin ilomme on korottaa hänen nimeään ja tehdä hänet tunnetuksi.

Katsokaamme siis taivaallista jumalanpalvelusta, missä enkelit ja taivaan olennot palvovat ja palvelevat Jumalaa Ilmestyskirjan luvuissa neljä ja viisi (Ilm. 4-5). Katsomme tässä viidennen luvun seitsemää viimeistä jaetta (Ilm. 5:8-14).

Herää tietenkin kysymys, että milloin tai missä vaiheessa historiaa viidennen luvun taivaallinen jumalanpalvelus tapahtuu? Tekstin vihjeiden perusteella, siinä puhutaan ajasta Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen, mutta ennen Kristuksen toista tulemista.

Voimme siis perustellusti ajatella taivaallista jumalanpalvelusta käytävän vaikkapa juuri nyt – oman jumalanpalveluksemme aikaan. Voimme siis verrata kuluvaa hetkeä täällä samaan aikaan taivaissa tapahtuvaan todellisuuteen. Voisiko siis meidän jumalanpalveluksemme jopa yhtyä taivaallisen palveluksen riemuun?

Teksti taivaallisesta jumalanpalveluksesta on kolmiosainen. Se laajenee loppua kohden. Palvonnan keskipisteessä on kolme Karitsalle ja valtaistuimella istuvalle osoitettua hymniä (Ilm. 5:9, 12, 13). Ensimmäiset kaksi hymniä ylistävät Kristusta, Jumalan Karitsaa ja kolmas hymni Isä Jumalaa ja Karitsaa yhdessä.

Ensimmäinen osa

Menkäämme mukaan taivaalliseen katsomaan, miten taivaiden väki kokoontuu yhteen palvomaan ja palvelemaan Kristusta. Aloitetaan taivaallisen palveluksen ensimmäisestä osasta, jossa katsomme olentojen ja vanhinten palvelusta.

”Kun hän oli ottanut kirjan, ne neljä olentoa ja kaksikymmentäneljä vanhinta heittäytyivät Karitsan eteen. Heillä oli kullakin harppu ja kultainen malja täynnä suitsukkeita, pyhien rukouksia. He lauloivat uutta laulua: ”Sinä olet arvollinen ottamaan kirjakäärön ja avaamaan sen sinetit, sillä sinut on teurastettu ja sinä olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista, kielistä, kansakunnista ja kansanheimoista. Sinä olet tehnyt heidät kuningaskunnaksi ja papeiksi meidän Jumalallemme, ja he tulevat hallitsemaan maan päällä.”” (Ilm. 5:8-10)

Ei ole kahta kysymystä siitä, kuka on tämän jumalanpalveluksen ’palvottava’ ja ketkä häntä palvovat! Soittotaitoiset löytävät tekstistä ”harput”, jotka vastaavat ’lyyria’ joilla soitettiin psalmimelodioita (Ps. 33:2; Ps. 98:5). Laulamisesta nauttivat iloitsevat ”uudesta laulusta” ja rukouksen ihmisille on ”kultainen malja täynnä suitsukkeita, pyhien rukouksia”. Kaikki tämä moninaisuus on läsnä taivaallisessa jumalanpalveluksessa, jota ’olennot’ ja ’vanhimmat’ toimittivat Jumalan edessä.

Vähän erilaiselta tuo kuulostaa kuin edellä lukemamme ’Korintin versio’ yhteisestä kokoontumisesta. Mutta tavoite on sama. Nimittäin taivaallisessa palveluksessa toteutui se, mitä Paavali opetti myös korinttilaisille oikeasta jumalanpalveluksesta.

”Kuinka siis on, veljet? Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen selitys. Kaikki tapahtukoon rakentumiseksi” (1. Kor. 14:26)

Taivaallisessa jumalanpalveluksessa enkelit ylistivät ja kunnioittivat Karitsaa sydämensä halusta niillä lahjoilla ja kyvyillä, joita Jumala oli itse kullekin antanut. Välineet saattoivat olla monet, mutta ylistyksen kohde oli yksi ja ainut. Kaikki saivat äänensä kuuluviin eikä ollut kilpailua siitä, kuka on ’suurin ja kaunein’; se osa oli varattu Kristukselle.

Toinen osa

Luetaan Johanneksen näkyä eteenpäin taivaallisesta jumalanpalveluksesta. Vuorossa on toinen ylistys. Tähän otetaan mukaan vähän enemmän taivaallista väkeä.

”Minä näin enkeleitä ja kuulin monien enkelien äänen valtaistuimen, olentojen ja vanhinten ympäriltä. Heidän lukumääränsä oli kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta ja tuhat kertaa tuhat, ja he sanoivat voimakkaalla äänellä: ”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman, rikkauden, viisauden, väkevyyden, kunnian, kirkkauden ja ylistyksen.” (Ilm. 5:11-12)

Johannes näki taivaallisessa jumalanpalveluksessa lukemattomat määrät enkeleitä samoin kuin Daniel näki ilmestyksessään (Dan. 7:10). Johanneksen ’tuhat kerrat’ eivät ole lukumääriä, vaan Johannes yrittää vain sanoa, että enkeleitä oli enemmän kuin hän saattoi nähdä, kuulla tai laskea.

Tuo valtava määrä hämmästyttää meitä, mutta toisaalta saman näemme tapahtuvan ihmisten maailmassakin. Harva se päivä näemme mediassa ihmisiä kokoontuneena torien tai stadionien täydeltä. Monet kerrat olen hämmästellyt ihmisten määrää huippuartistien konserteissa. Ulkoisesti se näyttänee samankaltaiselta, mitä tämä taivaallisen palveluksen väkimäärä.

Väitän kuitenkin että taivaallisessa palveluksessa on yksi periaatteellinen suuri ero, vaikka emme ajattelisikaan sitä, että kuka istuu ’palvottavan’ paikalla. Nimittäin ihmiset toki kokoontuvat suurin joukoin kuulemaan ’idoliaan’, mutta silti he tulevat sinne hakemaan jotain vain itselleen eivät antamaan sitä artistille. Artistin tehtävä on lievittää kuulijoiden elämän tyhjyyttä; hän on todellisuudessa palvelija ei palvottava. He ehkä ihailevat artistia, mutta silti, he eivät ole paikalla palvoakseen häntä, vaan saadakseen jotain itselleen. He siis palvovat ensisijaisesti itseään, vaikka artisti hänkin saa siitä jotain.

Tämä on oleellisin ero taivaallisen jumalanpalveluksen enkelijoukon ja suurten ’maallisten’ massatapahtumien väkijoukkojen välillä. Enkelit ovat kokoontuneet yhteen ylistämään Jumalan suuruutta rakkaudesta häneen; he eivät etsi jotain itselleen. Heidän täyttymyksensä on antaa itsensä Jumalalle; ei päinvastoin.

Kaiken ylistyksen kohde on Jeesus Kristus, Jumalan Karitsa, ainut arvollinen ”saamaan voiman, rikkauden, viisauden, väkevyyden, kunnian, kirkkauden ja ylistyksen”. Ja tämän enkelijoukot sanoivat sen yhdessä ja yhdestä sydämestä. Se on heidän yhteinen tunnustuksensa ja sydämensä halu.

Kolmas osa

Vielä on jäljellä kolmas osa; tekstin kaksi viimeistä jaetta. Jos ensimmäisessä tekstissä Jumalan ylistämiseen kokoontuivat taivaalliset olennot ja vanhimmat, toisessa osassa koko enkelien lukematon joukko, niin kolmannessa osassa yhteiseen ylistykseen yhtyy koko luomakunta.

”Ja kaikkien luotujen, jotka ovat taivaassa, maan päällä, maan alla ja merellä, kaikkien niissä olevien minä kuulin sanovan: ”Hänelle joka istuu valtaistuimella, ja Karitsalle ylistys, kunnia, kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti!” Ja ne neljä olentoa sanoivat: -”Aamen”, ja vanhimmat heittäytyivät kasvoilleen ja palvoivat häntä. ” (Ilm. 5:13-14)

Edelleen ylityksen kohde on yksi ja sama. Nyt ylistykseen yhtyy taivaallisten olentojen ja enkelien lisäksi koko Jumalan luomakunta. Voimme tietenkin kysyä, milloin tämä tapahtuu? Minusta se ei ole tärkeää, sillä näen tekstin kuvana Kristuksen koko seurakunnasta.

Mieluummin kuin lähden järkeilemään, mihin ajankohtaan teksti liittyy, heitän ilmaan ajatuksen, että se on kuva meidän ajastamme. Tänäkin päivänä koko enkelten joukko ylistää sydämensä täyteydestä Herraamme Jeesusta Kristusta, joka on voittanut vihollisen. Samoin uskon, että luomakunta omalla äänettömällä tavallaan ylistää Jumalan Pojan voittoa sekin.

Miksen siis näkisi omaa elämääni – ja vaikkapa seurakunnan yhteisiä kokoontumisiamme Jumalan eteen – jatkoksi tälle taivaalliselle jumalanpalvelukselle? Eikö minun ylistykseni ja palvontani tänään voisi olla osa tätä Johanneksen tekstin kuvausta, jossa ”kaikki luodut” ylistävät Jumalan nimen kirkkautta ja kunniaa?

Ajattele, että sinä saat olla osa samaa taivaallista jumalanpalvelusta. Saamme yhdessä korottaa Kristuksen nimeä ja se kantautuu tänäänkin läpi enkelten sanojen pauhun Kristuksen valtaistuimen eteen! Me olemme osa tätä palvelusta, jos vain tahdomme niin.

Älkäämme siis lukeko tätä Johanneksen näkyä kaukaa kadehtien tai ulkopuolisina, vaan astukaamme sisään tuohon samaan palvelukseen.

Jumalan valtakunta ei odota jossain ajan verhon tuolla puolen. Se on läsnä tässä ja nyt. Me saamme yhtyä tuohon samaan ylistykseen siellä, missä olemme. Meidän äänemme saa soida yhtenä sulosointuna osana taivaallista jumalanpalelusta tänään.

Herra Jeesus on palvontamme arvoinen

Tämä on meidän jumalanpalveluksemme; koko luomakunta taivaassa ja maanpäällä ylistivät yhdessä Jumalaa. Ja ettei meille jää väärä kuva siitä, mitä tuo palvonta tarkoittaa, tahdon avata sitä muutamalla sanalla. Kun siis taivaallisessa jumalanpalveluksessa sanotaan, että he ”heittäytyivät kasvoilleen ja palvoivat häntä”, niin mitä se kaikessa luomakunnan moninaisuudessa tarkoittaa?

Ilmestyskirjan kuvauksesta asian ydin käy ilmi, mutta ehkä sanan ’palvoa’ merkitys auttaa meitä vielä pidemmälle. Kreikan kielen teonsana ’proskyneo’ on käännetty kielessämme usein sanoilla ”kumartaa, rukoilla kumartaen, palvoa tai rukoilla”. Englanninkieliset Raamatut kääntävät sen monesti sanalla ’worship’ eli palvoa. Ajatus on yhteydestä Jumalaan; luotu kohtaa Luojan.

Termi ’proskyneo’ koostuu sanojen ’pros’ eli ’kohti’ ja ’kyneo’ eli ’suudella’ sanaliitosta. Kielikuva sanan ’suudella’ taustalla on ajatuksessa, jossa koira nuolee isäntänsä kättä (’kyon’ tarkoittaa koiraa). Suudella tarkoittaa tässä kädelle suutelemista, ei niinkään poskelle tai suulle suutelua.

’Proskyneo’ on siis sanaliitto, joka voidaan kirjaimellisesti kääntää ”suudella kohti”. Sanan taustalla on muinainen käytäntö panna käsi suulle ja suudella sitä, minkä jälkeen palvoja ojentaa sen kohti palvottavaa korkea-arvoisempaa persoonaa, kuten kuningasta tai jumalaa. Näin palvoja osoitti arvonantoa ja alemmuutta toista itseään merkittävämpää persoonaa kohtaan.

Nykypäivän ’lentosuukot’ lienevät kepeä jäänne tästä tavasta. Jotain saamaa lienee myös kädelle suutelemisessa.

Palvontaa tarkoittavan kreikankielisen sanan varhainen merkitys lienee ollut juuri edellä kuvattu ”suudelman heittäminen” tai ”heittäytyä jonkun eteen ja suudella tämän jalkoja”. Kummatkin merkitykset viittaavat palvontaan – joko jumalan tai henkilön.

Ajansaatossa sanan merkitys muuttui kuvaamaan palvonnan edellyttämää sisäistä asennetta: kunnioittavaa palvontaa, arvonantoa ja nöyryyttä. Sanaan sisältyy ”pyhä pelko, alamaisuus ja kunnioitus palvottavan pyhää tahtoa kohtaan”.

Palvominen sisäistä asennetta kuvaavana terminä on kokonaisvaltaista omistautumisesta palvonnan kohteelle. Ei ole kyse vain kohteliaisuudesta tai yleisestä arvostamisesta ja ihailusta, vaan todella omistautumisesta palvottavalle, alistumisesta hänen tahtoonsa ja oman elämän luovuttamisesta hänen käsiinsä.

Tämä on se, mitä Johanneksen tekstissä enkelijoukkojen äänen pauhu ilmaisee Jumalalle. Tämä on se, miten luomakunta omalla hiljaisella tavallaan palvoo Jumalaansa. Ja tämä on se, miten me saamme tänään yhtyä ihmisinä – Herramme Jeesuksen Kristuksen palvontaan.

Kun siis palvontamme yhtyy taivasten joukkojen ja luomakunnan palvontaan, se tarkoittaa elämän omistamista Jumalan käsiin. Luomakunnassa me näemme tämän elämän luottamuksena Jumalan käsiin; ne Jeesuksen vuorisaarnan varpuset ja kedon kukat. Enkelten lukemattomassa joukossa me näemme sen palvelijan kuuliaisuutena Jumalalle sekä ’palvontana’ niin kuin ’rakkaudesta sairas’ palvoo ’rakkautensa kohdetta’.

Tähän taivaalliseen jumalanpalvelukseen mekin saamme tänään yhtyä. Miten ikinä se tapahtuu, se alkaa sydämestä. Kenenkään ei tarvitse jäädä sen ulkopuolelle.

Pohdittavaa

Miten minun elämäni on osa ’taivaallista jumalanpalvelusta’?