Taannoin käsittelin saarnassani Juudan kuningas Amasjan hallintokautta. Kuninkaiden kirjan kirjoittaja, joka on juutalaisen perimätiedon mukaan profeetta Jeremia, suomi Amasjan hallintoa tähän tapaan:

”Amasja teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä, olematta siinä kuitenkaan esi-isänsä Daavidin vertainen. Hän teki kaikessa isänsä Joasin tavoin. Uhrikukkuloista ei luovuttu, yhä edelleen kansa uhrasi ja suitsutti kukkuloilla.” (2. Kun. 14:3-4)

Jeremian mukaan Amasja teki ulkoisesti oikeita asioita, koska hänen mukaansa: ”hän teki oikein Herran silmissä”. Ja olipa näillä käytännöillä jo sukupolvien perinteetkin tukena. Toteaahan Jeremia, että Amasja seurasi tekemissään isänsä viitoittamaa tietä. Ja näin mekin seurakunnassa monesti teemme; jatkamme perinnettä niin kuin edelliset sukupolvet ovat sen meille opettaneet.

Amasjan kohdalla jotain kuitenkin jäi puuttumaan hyvän kuninkuuden tavoitteesta. Teot olivat oikeita Jumalan silmissä, mutta silti niistä jäi jotain puuttumaan. Siitä kielivät Jeremian arvoitukselliset sanat: ”olematta siinä kuitenkaan esi-isänsä Daavidin vertainen”.

Kuningas Amasjan elämästä riittää, kun toteamme hänen hallinneen ulkoisesti varsin kelvollisesti, ”mutta ei täydestä sydämestään” (2. Aik. 25:2). Hän ’oli työssä’ Jumalan edustajana, mutta sydämensä hän oli täyttänyt muulla. Puolisydämisestä asenteesta kieli esimerkiksi se, että monessa oikein tehnyt Amasja ei isänsä Joasin tavoin suostunut puuttumaan uhrikukkuloilla toimitettuun epäjumalanpalvelukseen. Hän ei välittänyt puuttua asiaan, koska se ei ollut hänen sydämensä asia ja toisaalta ”niin oli tehty ennenkin” jo isänsä hallintokaudella.

Kuningas Hiskian uudistukset

Siirrämme nyt katseen Amasjasta neljä sukupolvea myöhempään – kuningas Hiskiaan. Amasjan hallinnosta muista, että ”uhraaminen uhrikukkuloilla” oli vakiintunut tapa jo Amasjan aikaan (796 -767 eKr.). Täten neljä sukupolvea Amasjaa myöhemmin hallinneen Hiskian aikana (715-686 eKr.) kukkuloilla uhraamisesta on aiheellista käyttää vähintään ilmaisua ’arvokas uhrikukkulaperinne’. Näinhän me seurakunnassakin teemme; käytännöistä tulee perinteitä, kun ne ovat nykyisen sukupolven näkökulmasta olleet aina olemassa…

Jos siis Amasjan uskallus ei riittänyt vakiintuneen, mutta samalla vinoutuneen, palvontakäytännön lopettamiseen, luulisi tehtävän olleen mahdoton vajaan 100 vuotta myöhemmin Hiskian aikana. Toisin oli.

Tarvittiin vain Jumalan mies, jonka sydän kuului kokonaan Herralle ja joka ei kalastellut kansalaisten suosiota. Ja niin alkoi tapahtua.

”Hiskia teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä, aivan niin kuin hänen esi-isänsä Daavid oli tehnyt. Hän hajotti uhrikukkuloiden alttarit, murskasi kivipatsaat ja kaatoi asera-tarhat. Myös Mooseksen tekemän pronssikäärmeen hän löi palasiksi. Aina niihin päiviin asti israelilaiset olivat polttaneet uhreja tälle käärmeelle, jota kutsuttiin Nehustaniksi. Hiskia turvasi Herraan, Israelin Jumalaan, eikä Juudan kuninkaiden joukossa ole ketään hänen kaltaistaan, ei hänen jälkeensä eikä ennen häntä.” (2. Kun. 18:3-5)

Hiskia oli valmis tekemään kaiken tämän yksinkertaisesti siksi, että hän paitsi ”teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä”, hän ”turvasi Herraan, Israelin Jumalaan”. Hiskia nojautui uudistuksissa Jumalaan – ei ihmisten tukeen tai kansansuosioon niin kuin edeltäjänsä.

Hiskian edeltäjille Jerusalemin temppelipalveluksen rinnalla rehottaneen epäjumalanpalveluksen kitkeminen tuntui olleen tekemätön tehtävä. Uhrikukkuloiden alttarien hajottamisen tähden hän sai varmasti monen vihat päälleen.

”Hän hajotti uhrikukkuloiden alttarit, murskasi kivipatsaat ja kaatoi asera-tarhat.”

Jos tähän Hiskian edeltäjät eivät koskaan uskaltautuneet, Hiskian seuraava ’temppu’ ei varmasti tullut heille edes mieleen.

Ylitettiinkö jopa ’hyvän maun’ rajat?

Mitäkö tarkoitan? Mikä voisi olla radikaalimpaa kuin vuosisataisen kulttuuriperinnön hävittäminen ja perinteen lakkauttaminen? No, mielestäni Hiskia meni ison askeleen pidemmälle tästäkin:

”Myös Mooseksen tekemän pronssikäärmeen hän löi palasiksi.”

Tämä Hiskian teko ei ollut vahinko eikä arka kokeilu. Hän ei esimerkiksi vain siirtänyt pronssikäärmettä syrjään tai takavarikoinut sitä, vaan hän todella pirstoi sen julkisesti – ilmeisesti kansan nähden. Hiskia teki sen näin, koska hän tahtoi näyttää, miten tosissaan hän on ja miten vakavasta asiasta on kyse.

Jos siis Hiskia ensin kehtasi hävittää vuosisataiset palvontapaikat, niin nyt hän ylitti rajat koskemalla ’koskemattomaan’. Hän pirstoi yli 800 vuotta vanhan reliikin, jonka pyhä mies Mooses oli Jumalan käskystä valmistanut. Se oli jotain yhtä vanhaa ja autenttista kuin temppelin kaikkein pyhimmässä säilytetty liitonarkki.

Entä miksi Hiskia sen hävitti? Olihan vaskikäärme tehty Jumalan käskystä Israelin pelastukseksi erämaassa ja vieläpä me kristityt puhumme yhä samaisesta vaskikäärmeestä Kristuksen vertauskuvana. Se oli jotain, mikä kuului juutalaiseen jumalanpalvelusperinteeseen eikä se ollut edes pakannallista alkuperää niin kuin ”kivipatsaat ja asera-tarhat”.

Hiskia hävitti vaskikäärmeen – ’pyhän Nehustanin’, koska se ei enää johtanut ihmisiä Jumalan kasvojen eteen eikä kutsunut heitä luottamaan Jumalaan. Päinvastoin siitä oli tullut Nehustan. Vaskikäärme oli saanut nimen, siitä oli tullut palvonnan kohde. Vaskikäärme oli alkujaan uskon ja luottamuksen kuva, mutta ihmisten mielissä se oli muuttunut epäjumalaksi.

Toisin sanoen Nehustan oli kohonnut korkeammalle kuin Taivaan Jumala itse. Siitä oli tullut este Jumalan palvomiselle ja kohtaamiselle. Se ei enää johtanut ihmisiä Jumalan tuntemiseen; se oli saanut Jumalan paikan. Näin sanoitettuna on selvä, että Jumalaa kokosydämisesti rakastanut Hiskia tuhosi jopa Nehustanin. Siitä oli tullut este todelliselle jumalanpalvelukselle.

Mutta mieti hetki sitä, miten pyhään asiaan Hiskia aikalaistensa silmissä koski. Kuinka moni ’puhdasoppinen’ syytti häntä Jumalan nimen häpäisemisestä tai vääräoppisuudesta. Mietipä sitä.

Jumalalle omistautunut sydän ei kuitenkaan sallinut Hiskian tehdä kompromissia niin kuin edeltäjänsä olivat tehneet. Hiskia etsi Jumalan kunniaa – ei omaansa.

Kuka uskaltaa?

Palataanpa Hiskian ajasta omaan aikaamme. Katso ympärillesi. Missä ovat aikamme ”uhrikukkulat, kivipatsaat ja asera-tarhat”? Edustavatko nekin perinnettä – jos ei vuosisataista, niin ehkä useampi kymmenvuotista kenties? Mitä ne ovat olleet? Ja mitä ne ovat tänään?

Luulen, että monen meidän uskallus riittää käydä niitä vastustamaan, etenkin kun ne ovat ’ulkopuolella leirin’. Tämä on vielä helppoa.

Katso ympärillesi uudelleen. Missä ovat aikamme ”vaskikäärmeet, Nehustanit”? Älä katso ulos, katso sinne missä me olemme. Nehustan ei ole ’ulkopuolella’ – se on ’sisäpuolella leirin’. Se on jotain muka ajatonta ja alkujaan Jumalan nimen kunniaksi asetettua, mutta tänään se on epäjumala – ottanut Herransa paikan jumalankansan sydämessä.

En tiedä missä sen näet, mutta uskallatko koskea siihen? Uskallatko repiä sen alas? Uskallatko pirstoa sen palasiksi kaiken kansan edessä Herran Jeesuksen Kristuksen nimen kunniaksi?

Ne ovat asioita, jotka ovat aikanaan yhdistäneet jumalankansan etsimään Kristuksen pyhiä kasvoja, halajamaan Jumalan Pyhän Hengen voimaa elämäänsä. Se on se jokin, mikä on ottanut Jumalan paikan elämässäsi. Katso ja kauhistu – Nehustan on pukeutunut kirkkauden vaatteisiin.

Alkujaan se oli siunaus ja Jumalan tahto, mutta tänään ihmiskäsissä tuosta hyvästä on tullut ’Nehustan’, koska se on itsetarkoitus ja se ei enää yhdistä eikä kokoa. Nehustanit – ne erottavat, jakavat ja vievät kauemmaksi.

Kuka uskaltaa koskea? Kuka uskaltaa repiä? Olisiko aika tulla Jumalan eteen etsimään häntä ja riisua pois kaikki se, mikä jää sinun, minun ja Jumalan kasvojen väliin.

Tämän päivän kirkko ja jumalankansa tarvitsee oman aikamme Hiskioita. Heitä on, mutta kovin usein he löytävät itsensä kohta ’ulkopuolelta leirin’.

Pohdittavaa

Oletko Amasja vai Hiskia? Kumarratko ihmistä vai Jumalaa?
Uskallatko todella lyödä Nehustanin paloiksi?