Joskus elämä täyttyy menemisestä ja haluamisesta jopa niin, että tarve elämänjanon tyydyttämiseksi saa ihmisen aivan hengästymään. On niin paljon kaikkea, mitä olisi ehdottaman tärkeää saada alulle, eteenpäin ja vielä valmiiksikin. Enkä sano, että elämän täyttäneet asiat olisivat tarpeettomia tai edes vähemmän tärkeitä – ne vain ottavat aikansa ja vievät mennessään.

Jumalan maailmassa pätee kuitenkin merkillinen lainalaisuus, joka kiireessä tuntuu järjenvastaiselta. Se on samantapainen hieno totuus, mikä kätkeytyy sanontaan ”hyvin suunniteltu on puolisiksi tehty”. Hyväksymme sananlaskun ajatuksen, mutta sen hyväksyminen käytännössä on vaikeaa silloin, kun sormissa polttelee ryhtyä jo kiireellä tekemään, vaikka muka ensin pitäisi kaikessa rauhassa pysähtyä suunnittelemaan. Vastaava Jumalan maailman totuus liittyy rukouksen ja luottamuksen maailmaan ja se kuuluu näin:

”Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen, niin suunnitelmasi menestyvät.” (Sananl. 16:3)

Hyväksymme tämän jo sananlaskuissa annetun periaatteen, mutta moniko lopulta onkaan valmis antamaan aikaa hankkeiden tuomiseksi Herran eteen silloin, kun on kiire mennä eteenpäin? Ja kuitenkin ohjeen mukaan ihmiselle olisi aina hyödyksi tuoda asiansa Jumalan tiettäväksi kuulostellen häntä, jotta kaikella tekemisellä olisi siunaus. Sananlasku ei ole täten luonteeltaan vaade, vaan lupaus. Henkilökohtainen kysymys jokaiselle kuuluu: uskallanko tuoda hankkeeni Herran eteen ja uskallanko jopa varata vähän aikaa rukoukseen?

Rukous ei näet ole junan hätäjarru, josta vedetään vasta sen jälkeen, kun pahin on jo tapahtunut. Rukous ei myöskään ole huvipuiston narunvetokoju, jossa käydään puolihuolimattomasti nykäisemässä narua toivoen, että sieltä saisi jotain mukavaa. Rukous on tulemista Jeesuksen luo kertoaksemme hänelle, mitä meille kuuluu ja miten koemme kaipaavamme jälleen häntä elämäämme.

Rukous tarkoittaa laatuaikaa Jumalan edessä, mutta edelleen rukous voi olla hyvinkin päämäärätietoista. Yksi rukouksen muoto on sananlaskun sanojen mukaisesti kantaa huolet ja hankkeet Taivaallisen Isän tietoon. Se on sitoutumista rukoilemaan sinnikkäästi jonkin meille tärkeän asian puolesta.

Yleisiä huomioita tekstistä

Esimerkiksi sinnikkäästä ja päämäärätietoisesta rukouksesta otan kanaanilaisen naisen ja Jeesuksen kohtaamisen. Se on hyvä esimerkki sinnikkäästä rukouksesta. Sen meille kertovat evankelistat Matteus (Matt. 15:21-28) ja Markus (Mark. 7:24-30).

”Lähdettyään sieltä Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: ’Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni.’ Mutta hän ei vastannut naiselle mitään. Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: ’Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa.’ Mutta Jeesus vastasi: ’Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.’ Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: ’Herra, auta minua!’ Mutta Jeesus sanoi hänelle: ’Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.’ ’Ei olekaan, Herra’, vastasi nainen, ’mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.’ Silloin Jeesus sanoi hänelle: ’Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.’ Siitä hetkestä tytär oli terve.” (Matt. 15:21-28)

Kertomuksessa nainen esittää Jeesukselle esirukouksen pahan hengen vaivaaman tyttärensä puolesta. Hän ei vain ’toivo’, että Jeesus auttaa häntä, vaan hän on sitoutunut pyytämään apua tyttärelleen niin kauan, että hän saa Jeesukselta selkeän vastauksen – on se sitten hänen odottamansa vastaus tai ei.

Rukouksen perusta lepää Jumalan armossa

Valitsin pohjatekstiksi Matteuksen version, jota Markuksen versio(Mark. 7:24-30) täydentää osuvasti. Kertomuksessa on samoja piirteitä kuin kertomuksessa Jeesuksen ja sokean Bartimaioksen kohtaamisessa.

Kertomus sokeasta Bartimaioksesta (Mark. 10:46-52) on aikanaan ollut yksi teksteistä, joka oli pohjana 300-luvulla erämaaisien keskuudessa syntyneelle Jeesuksen rukous -perinteelle. Erämaaisät kirjoittivat runsaasti pyhityskirjallisuutta, mutta heidän ajattelustaan syntyi myös ajatus täydellisestä rukouksesta, joka pitää sisällään kaiken ihmiselon kannalta olennaisen aineksen. Tuota rukousta nimitettiin Jeesuksen rukoukseksi, joka vuosisatojen saatossa vakiintui Bartimaioksen sanoista tuttuun muotoon ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.” Kaikessa lyhykäisyydessään se sisältää kaiken sen, mitä ihminen loppujen lopuksi tarvitsee.

Naisen pyyntö oli pitkälti samansuuntainen. Nainen ei vedonnut rukouksessaan Jumalan oikeudenmukaisuuteen eikä hyvyyteen, vaan armoon. Nainen ei täten ajatellut Jumalan olevan velvoitettu auttamaan häntä, jotta oikeus tapahtuisi tai että Jumalan hyvyys velvoittaisi häntä toimimaan niin. Nainen nojautui pyynnössään yksinomaan armoon, kuten Bartimaios omassa rukouksessaan.

Tämä näkökohta on hyvä meidänkin pitää mielessämme rukoilijoina. Jumalan ei tarvitse vastata rukouksiimme, vaan hän toki vastaan, mutta ainoa perusta, jolla voimme vastausta odottaa on Jumalan armo.

Kertomus kanaanilaisesta naisesta korostaa Jumalan lähestymisessä armon perustasta huolimatta sinnikkyyttä. Eli armoperustainen rukous ei tarkoita, että toivomme Jumalan armossaan vastaavan, vaan yhtä hyvin voimme uskoa Jumalan vastaavan sinnikkääseen rukoukseen armon pohjalta. Kertomus painottaa sinnikästä uskoa, joka ei luovuta ennen kuin se saa vastauksen.

Jumalan armo ylittää rajat

Kertomuksen suurin tragedia liittyy siihen, että nainen ei ollut israelilainen, vaan pakana. Tekstin mukaan Jeesus oli siirtynyt Galileasta Tyrokseen, joka sijaitsee Välimeren rannalla vajaan 50 km päässä Kapernaumista nykyisen Libanonin alueella (Mark 7:24). Tyros oli Jeesuksen aikaan foinikialainen pakanakaupunki, jossa Jeesus ei ollut lainkaan siinä määrin tunnettu kuin juutalaisseuduilla.

Todennäköisesti Jeesus lähti foinikialaisten asuinseuduille saadakseen hengähtää hetken rauhassa väkijoukoilta ja opettaakseen opetuslapsiaan yksityisesti (Mark. 9:30-31). Täysin tuntematon Jeesus ei ollut tälläkään seudulla, mistä kertoo sekin, että tekstin foinikialaisnainen tiesi tulla hänen luokseen.

Nainen ei kuitenkaan ollut juutalainen, vaan kreikkalaissyntyinen ’pakana’, josta Matteus käyttää nimitystä ’kaananilainen’ muistuttaakseen lukijaa naisen syntyperästä Israelin viholliskansan perillisenä.

Lähestyjä ei siis ollut vain nainen, mikä sekin oli jo perin ’kauhistuttavaa’, vaan vieläpä ulkopuolinen ja vihollinen! Hän oli täten Jeesuksen maanpäällisen toimintakauden näkökulmasta ulkopuolinen hänen missiolleen, koska hänet oli hänen omien sanojensa mukaan lähetty ensin juutalaisten pariin.

Naisen ulkopuolisuus olisi oikeuttanut Jeesuksen torjuvan hänet tuon ajan juutalaisen näkökulmasta. Tai paremminkin juutalaisuus velvoitti Jeesuksen ohittamaan naisen täysin ilman, että hän olisi saanut lupaa tulla hänen lähelleen, puhumattakaan puhutella häntä. Jos siis me tänään hämmästelemme, miksi Jeesus ei heti vastannut naiselle, alkuperäinen lukijakunta lienee hämmästellyt sitä, miksi Jeesus ylipäätään suostui puhuttelemaan vierasmaalaista naista ja jopa toteutti hänen pyyntönsä.

Teksti puhuu täten siitä, kuinka Jumalan armo toimii käytännössä ihmisten elämässä ja kuinka se ylittää ihmisten ennakkoluulojen rajat. Tämä näkökulma on hyvä muistaa tänäänkin, kun elämme monikulttuurisuuteen pettyneiden ihmisten keskellä, jotka mieluusti pysyttävät raja-aitoja ihmisten väliin. Nimittäin tänäänkin Jumala on valmis vastaamaan jopa heille, keitä sinä et pysty toivottamaan tervetulleeksi kotiisi. Herra Jeesus Kristus ei tänäänkään rajoita armoaan ja rukousvastauksia vain heille, ketkä meidän mielestämme ovat ’kelvollisia ihmisiä’.

Jeesuksen ja naisen dialogi

Tahdon muutamalla sanalla jäsentää kertomuksen nelivaiheista dialogia. Siinä näet nainen lähestyy askel kerrallaan Jeesusta rikkoen jokaisella askeleella jonkin niistä raja-aidoista, jotka hänen aikansa juutalaisuus oli asettanut hänen ja tämän Jeesus-nimisen juutalaisen rabbin väliin.

Kun käymme läpi näitä askelia, mieti samalla, mitä vastaavat raja-aidat voisivat omana aikanamme olla ja uskaltaisimmeko me käydä niitä ylittämään, jos rukouksemme kuulluksi tuleminen niin edellyttäisi? Tällä tavoin pääset perusteellisesti kiinni siihen, mitä naisen sinnikkyys tekstissä todella oli.

Lähtökohta tekstissä on, että naisella oli selkeä tarve, johon hän oli varmasti etsinyt apua jo eri tahoilta, mutta turhaan. Hänen tyttärensä oli riivattu – emme tiedä, miten se tässä tapauksessa ulkoisesti ilmeni, mutta meille riittää tieto, että kysymys oli erittäin vakavasta ongelmasta, johon vain Jeesus pystyi antamaan avun.

Kun Jeesus sitten tuli Tyroksen alueelle, nainen sai ainutkertaisen mahdollisuuden lähestyä tätä jo tälläkin alueella tunnetuksi tullutta juutalaista rabbia, jolla yleisesti tiedettiin olevan valtuus tehdä Jumalan nimissä ihmeellisiä tunnustekoja. Nainen lähestyy kertomuksessa Jeesusta sinnikkäästi neljään eri otteeseen ennen kuin tietää tulleensa kuulluksi.

Ensimmäinen askel

Naisen ja Jeesuksen välinen dialogi alkaa naisen lähestymisellä:

”Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: ’Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni.’” (Matt. 15:22)

Naisen pyyntö on esimerkki yksinkertaisesta rukouksesta, miten mekin saamme lähestyä Jumalaa. Hän kertoo siinä asiansa Herralle ja pyytää Herraa auttamaan häntä siinä.

Edellä jo viittasinkin siihen, ettei nainen kuvitellut Jeesuksen olevan millään tapaa velvoitettu vastaamaan rukoukseen, vaan koko hänen toivonsa oli Jumalan armossa ja siinä, että hänestä itsestään huolimatta Jeesus voisi armollisuutensa tähden katsoa hänen puoleensa – nainen kun oli ulkomaalainen ja kaikenpuolin arvoton lähestymään Jeesusta.

Nykypäivän lukija olettaa, että Jeesus kääntyisi ja suorastaan rientäisi naisen luo tuomaan avun ja oikeuden hänen elämäänsä, eikö niin? – Olihan naisen rukous, mitä nöyrin ja vilpittömin, joten hän ansaitsee ainakin lukijan sympatian. Mutta dialogi jatkuu odotusten vastaisesti:

”Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.” (Matt. 15:23a)

Jeesus ei huomioinut naisen huutoa millään tavalla. Naisen näkökulmasta Jeesus ei joko kuullut tai tahtonut kuulla, mutta me tiedämme että Jeesus varmastikin kuuli naisen huudon ja tunsi hänen hätänsäkin.

Vielä ei ollut armon aika toimia – Jeesuksen vastaamattomuus on samaa kuin rukouselämässämme se vaihe, kun rukoukset tuntuvat kaikuvan tyhjille seinille. Naisen esimerkki kuitenkin kannustaa meitä jatkamaan rukousta, sillä hänkään ei lopettanut tähän. Hänen asiansa oli tärkeä ja hän luotti Jeesuksen vastaavan hänelle tavalla tai toisella, joten hän jatkoi.

Toinen askel

Dialogi jatkuu; nainen ei luovuttanut. Hän jatkoi huutamista jopa niin, että opetuslapset kiusaantuivat tilanteesta:

”Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: ’Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa.’” (Matt. 15:23b)

Naisen sinnikkyys oli vertaansa vailla. Hän jatkoi asian esiintuomista, kunnes hänet noteerataan – häntä ei vaiettaisi hiljaiseksi. Nainen varmasti tiesi, ettei hänen sinnikkyyttään palkita ihmisten hyväksynnällä tai säälillä, vaan päinvastoin hänen huutonsa suututtaisi ihmiset. Ja jotain tämän suuntaista opetuslapsetkin Jeesukselle viestittävät; heitä häiritsi naisen käytös ja he pyysivät mestaria tekemään jotain sen lopettamiseksi.

Asian tärkeys kuitenkin ylitti sosiaalisen häpeän esteen, joten nainen jatkoi huutoaan. Jeesuksen vastaus opetuslasten tiedusteluun paljastaa, ettei hänkään ollut tietämätön naisen huudosta:

”Mutta Jeesus vastasi: ’Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.’” (Matt. 15:24)

Jeesuksen vastaus ei ollut alkuperäiselle lukijakunnalle yllättävä, vaikka nykylukijan silmälasein se vaikuttaakin melkoisen tylyltä. Lukija kuitenkin tällöin jättää huomioimatta, ettei Jeesus tässä alenna naista, vaan selittää vain menettelyään opetuslapsilleen. Hän ei puhu naiselle, vaan opetuslapsilleen. Sen sijaan, että Jeesus olisi häätänyt naisen pois, hän selittää, miksei hän vastannut hänen pyyntöönsä.

Syy oli, että Jeesuksen maanpäällinen toimintakausi oli erityinen etsikkoaika juutalaiselle kansalle. Jeesuksen maanpäällinen toiminta ei ollut kaikkien kansojen tavoittaminen – se on seurakunnan tehtävä. Jeesuksen elämä tähtäsi tunnustekojen ja Israelin profeettojen ennustusten täyttämisen kautta sovituskuolemaan, mistä sittemmin tuli perusta seurakunnan olemassaololle ja tehtävälle. Kun ymmärrämme tämän pelastushistoriallisen järjestyksen, näemme hyvinkin, että Jeesusta ei tässä vaiheessa ”ollut lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.” Heille hän oli lupausten täyttäjä, jonka työn varaan niin juutalaiset kuin pakanat ylösnousemuksen jälkeen ovat rakentaneet.

Jeesuksen vastaus ei siis ollut ’piikki’ naista vastaan. Se oli opetus hänen seuraajilleen Jeesuksen maanpäällisen tehtävän ainutlaatuisesta luonteesta. Kieltäytymällä vastaamasta naiselle opetuslasten pyynnöstä huolimatta, Jeesus ei torju naista, vaan antaa hänen jatkaa anomista samalla valmistaen opetusta siitä, millaista on olosuhteet voittava uskoa ja sinnikäs anominen!

Kolmas askel

Markuksen kertomus alkaa vasta kolmannesta askeleesta. Markus on todennäköisesti jättänyt dialogin kaksi ensimmäistä askelta pois kertomuksestaan ja aloittaa kertomuksen tästä. Markuksen kertomuksen perusteella Jeesuksen seurue oli tässä vaiheessa majoittunut vieraaksi paikalliseen taloon (Mark. 7:24).

Viimeistään Jeesuksen käydessä sisään taloon olisi lähes jokainen meistä heittänyt toivonsa päästä Jeesuksen puheille. Kertomuksen nainen ei kuitenkaan heittänyt toivoaan, vaan hän kävi sisälle taloon esittääkseen asiansa vihdoin Jeesukselle:

”Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: ’Herra, auta minua!’” (Matt. 15:25)

Kuvittele tilanne; Jeesus oli asettanut taloon kunniavieraan paikalle ympärillään opetuslapset ja isännän kutsumia arvovieraita. Jaloissa todennäköisesti pyöri myös isäntäväen lemmikkikoira.

Nainen seurasi Jeesusta taloon, vaikka tilanne ei ollut julkinen. Markuksen kerronnan mukaan Jeesus näet vetäytyi taloon saadakseen olla salassa kansanjoukoilta (Mark. 7:24).

Naisen asia Jeesukselle oli niin tärkeä, että hän ylitti jälleen yhden sosiaalisen esteen ja kaikkien hämmentyneiden sivustakatsojien keskellä hän ”heittäytyi maahan Jeesuksen eteen”. Tässä käytetty verbi ’proskuneo’ tarkoittaa polvistumista nöyrtymisen ja kunnioittamisen merkityksessä. Sanaa käytetään myös palvomisesta. Toisin sanoen nainen pystytti alttarinsa siihen kaikkien hänen epäsovinnaisuuttaan paheksuvien katseiden alle vain toistaakseen vielä kerran Jeesukselle avunpyyntönsä. Ja mitäkö Jeesus vastasi hänelle?

”Mutta Jeesus sanoi hänelle: ’Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.’” (Matt. 15:26)

Jeesuksen vastaus hämmentää nykypäivän lukijan täysin siinä, missä alkuperäiselle lukijakunnalle sen sisältö oli odotettu. Periaatteessa Jeesus toisti sen, minkä hän jo sanoi opetuslapsille, mutta nyt käytti kieltä, mitä kirjoituksia tuntematon pakananainen saattoi ymmärtää. Jeesus otti esimerkin suoraan siitä tilanteesta, missä hän oli.

Jeesuksen vastaus naisen avunpyyntöön: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille” on suomalaisen kielenkäytön näkökulmasta helppo tulkita loukkaavaksi ja jopa törkeäksi töksäytykseksi. Jeesus ei kuitenkaan tarkoittanut olla epäkohtelias tai torjuva.

Suomenkielinen ilmaus ”koiranpenikka” kuulostaa alentavalta, mutta alentava konnotaatio ei kuulu lauseen alkuperäiseen merkitykseen, vaan sana tarkoittaa ”pentuja, pieniä koiria”.

Juutalaisessa kulttuurissa koiria toki pidettiin perinteisesti haaskaeläiminä (2. Moos. 22:31), mutta helleenisen kulttuurin vaikutuksesta koira oli vakiinnuttanut asemansa myös hyvätuloisten juutalaisperheiden lemmikkinä. Lisäksi tekstin tapahtuma sijoittui foinikialaiselle alueelle ja nainen oli itsekin foinikialainen.

Koira ei täten merkinnyt naiselle saastaista haaskaeläintä, vaan ”koiranpentu” oli perheen lemmikki. Jeesus ei puhunut katujen rakkikoirista, vaan kotikoirista, joita pidettiin tuolla alueella ihmisten lemmikkeinä sisällä. Esimerkin sanavalinta ei täten viittaa lainkaan alentavasti naiseen.

Vastoin kuin jotkut kommentaattorit ovat väittäneet, juutalaisilla ei ollut tapana nimitellä pakanoita koiriksi, vaikka he monesti kohtelivat ei-juutalaisia melko alentavasti. Tekstissä Jeesus vastaakin naisen pyyntöön vain tyypilliseen tapaansa tilannekohtaisen esimerkin kautta niin kuin monessa kohden muuallakin. Koska nainen ei ollut juutalainen, Jeesus ei tietenkään valinnut puhua hänelle juutalaisin vertauksin, vaan totta kai hän puhui naiselle sellaisten kielikuvien kautta, joita tämä ymmärsi.

Eli Jeesus vain toisti naiselle saman, minkä hän oli jo aikaisemmin sanonut opetuslapsilleen: hänen maanpäällinen tehtävänsä oli tapahtuva juutalaiskansan parissa, vaikka se sittemmin hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen tuleekin siunaukseksi kaikille kansoille.

Neljäs askel

Dialogin viimeinen askel hämmentää sekin; nyt ei niinkään nykypäivän lukijaa siinä määrin kuin alkuperäistä lukijakuntaa. Siinä naisen vastaus Jeesuksen vertauskuvaan oli vähintäänkin nerokas:

”’Ei olekaan, Herra’, vastasi nainen, ’mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.’” (Matt. 15:27)

Nainen ymmärsi Jeesuksen vertauksen oikein helleenisen käsitteistön mukaan, sillä hän ei selvästikään pitänyt Jeesuksen vastausta alentavana. Nainen tarttuikin vastauksessa aivan oikein siihen asemaan, mikä helleenisessä kulttuurissa lemmikillä oli – jos ei nyt sentään perheenjäsenenä, niin perheen ’elättinä’ kuitenkin. Lemmikille kuului oma vähäisempi osansa pöydän antamista, vaikka tietenkin perheen lapset olivat etusijalla lemmikkeihin nähden. Silti aina pöydästä jäi lemmikillekin oma osansa.

Jos kerran Jeesuksen tehtävä oli ensin juutalaisille, niin miksipä siitä ei jotain siunausta voisi liietä myös niille kansoille, ketkä elivät kosketuksissa juutalaisten kanssa. Foinikialainen nainen ei todennäköisesti tuntenut messiasennustuksia, mutta hän ymmärsi Jeesuksen vertauksen oikein. Hän vetosi armoon saada Jumalan pöydästä ’makupalan’, koska ’lapset’ olivat ilmeisen kylläiset ja Jeesus oli tullut Tyrokseen pois heidän ulottuviltaan.

Naisen vastaus ei ole jankuttamista Jeesusta vastaan, vaan hän hyväksyy asemansa ja Jeesuksen vastauksen. Täten hän asemaansa ja Jeesuksen vastaukseen vedoten esittää pyyntönsä vielä kerran kuultavaksi.

Hänen vastauksensa oli nokkela, mutta ennen kaikkea se kertoi naisen todella uskovan Jeesukseen jumalanmiehenä. Hän oikein myös ymmärsi asemansa; he ei ollut esittämässä vaatimuksia oikeuden tai Jumalan hyvyyden perusteella, vaan nojautui täysin Jeesuksen armollisuuteen. Ei siis ihme, että Jeesus kiitteli naisen uskoa:

”Silloin Jeesus sanoi hänelle: ’Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.’ Siitä hetkestä tytär oli terve.” (Matt. 15:28)

Jeesuksen käyttämä puhuttelumuoto, mikä on käännetty suomenkielisessä tekstissä ’nainen’ onluonteeltaan ’madam’, mikä on erittäin kohtelias puhuttelumuoto, joka kuvastaa sitä, että Jeesus arvosti naista.

Jeesuksen vastausta uskon suuruudesta ei tule tulkita väärin, että naisen usko katsottiin hänelle ansioksi, minkä tähden Jeesus vastasi hänen rukoukseensa. Pikemmin naisen uskon suuruus oli siinä, että todella luotti Jeesukseen uskonsa kohteena. Siinä missä monet pitivät Jeesusta profeettana ja ihmeiden tekijänä, nainen luotti Jeesukseen sen armon perusteella, mitä hän saattoi vain toivoa.

Nainen ei voinut olettaa Jeesuksen tekevän jotain hänen hyväkseen, esimerkiksi oman syntyperänsä tähden tai siksi, että hän ansaitsi sen. Hänen uskonsa suuruus oli siinä, että hän sinnikkäästi lähestyi Jeesusta sydäntään painavan asian kanssa luottaen vain siihen, että Jeesus olisi armollinen häntä kohtaan.

Suurin ihmetys kertomuksessa alkuperäiselle lukijalle olikin, että Jeesus taipui naisen pyyntöön ja auttoi häntä. Se oli ennen kuulumatonta. Jeesus auttoi sinnikästä pakananaista, joka oli lähes häiriöksi tunkeileva asiansa kanssa.

Kertomuksen lopputulos muistuttaa meitä siitä, että Jumalan armo ylittää ihmisten pystyttämät rajat. Tiedä siis, että Jumala vastaa myös niiden ihmisten rukouksiin, jotka eivät syystä tai toisesta mahdu sinun lähipiiriisi.

Ja kuten edellä on jo moneen kertaan sanottu, on kertomus osoitus myös siitä, mitä todella merkitsee sitoutuminen rukoukseen ja sinnikäs rukous. Se on rukoilemista, kunnes saa vastauksen. Naisen tapauksessa vastaus oli myöntävä, mutta uskon, että nainen olisi tyytynyt Jeesuksen vastaukseen myös siinä tapauksessa, että se olisi ollut lopulta kieltävä. Hän rukoili juurikin niin kauan, että hän sai vastauksen.

Sovellettuna rukoukseen

Kertomuksessa nainen sinnikkäästi etsii Jeesuksen luota apua, vaikka hänen pyyntönsä ohitetaan kolmasti. Kuitenkin nainen sinnikkäästi jatkaa pyytämistä, kunnes hän neljännellä yrittämällä saa vastauksen pyyntöönsä.

Kertomuksesta kokonaisuutena minua jäi puhuttelemaan naisen sinnikkyys. Voisinko minäkin sitoutua rukoilemaan osoittaen samankaltaista sinnikkyyttä mieluummin kuin heittää pyyhkeen kehään jo ensimmäisen rukouksen jälkeen?

Sitoutuminen rukoilemaan päämäärätietoisesti ja sinnikkäästi sydämelle lasketun asian puolesta kertoo rukoilijalle itselleen siitä, että hän on tosissaan asian kanssa. Jos rukoilija on valmis luovuttamaan kohta ensimmäisen huokauksen jälkeen, uskoiko hän alkujaankaan Jumalan auttavan?

Sitoutuminen rukoukseen saa rukoilijan myös arvostamaan saamaansa rukousvastausta. Kuinka paljon suurempi on ilo, kun saa vastauksen hartaasti odottamaansa pyyntöön kuin siihen, jonka on heittänyt’ Herralle puolihuolimattomasti sivulauseessa toivoen, että ”josko tuo nyt kuultaisiin”.

Ja toki rukouksessa vietetty aika valmistaa rukoilijan vastaanottamaan rukousvastauksen silloinkin, kun vastaus ei ole juuri se, mitä hän alkujaan odotti. Sinnikäs rukous merkitsee täten kasvamista Jumalan tahdon tuntemisessa.

Tarttukaamme siis Jumalan kehotukseen tuoda hankkeemme hänen tietoonsa, johon tekstin alussa viittasin. Ryhtykäämme rukoilemaan sinnikkäästi hankkeidemme ja asioidemme puolesta niin kuin nainen teki. Herramme Jeesus kuulee rukoukset ja vastaa niihin.

Pohdittavaa

Mitä on sinnikäs rukous?
Miten nainen kertomuksessa osoitti sitä?