Puhutaan syömisestä. Syöminen on jokapäiväistä, mutta arkisuudesta huolimatta se ei ollenkaan yhdentekevää. Ensisijaisesti syöminen täyttää ravinnonsaannin perustarvetta, mutta syömiseen liittyy muitakin katsantakulmia.

Syömisellä on esimerkiksi sosiaalinen ulottuvuus; se edustaa yhteyden ja läheisyyden kokemista. Syömiseen liittyy edelleen esteettinen näkökulma; taidollisesti aseteltu ruoka on taidetta silmälle. Visuaalista kokemusta vahvemmin syömiseen liittyy maku- ja hajuaistimukset. Tuoksut ja maku ovat keskeinen osa syömiseen liittyvää kulinaristista nautintoa.

Luetteloa syömiseen liitetyistä merkityksistä voisi jatkaa pitkälti – niin keskeinen osa ihmisyyden kokemusta se on. Ei ole täten ihme sekään, että aterioinnilla ja syömisellä on merkittävä asema myös Raamatun sivuilla. Ruoka tai ateriointi esiintyy paitsi lukuisissa vertauskuvissa myös konkreettisissa kohtaamisissa Jumalan ja ihmisen välillä. Ajattele esimerkiksi syntiinlankeemuskertomusta, patriarkkojen kohtaamisia Jumalan kanssa, mannaihmettä, pääsiäisateriaa, ehtoollista, Jeesuksen opetuksia tai alkuseurakunnan ensimmäisiä kiistoja ruokasäädöksistä ja siitä miten seurakunnassa kuuluu ruokailla. Esimerkkejä riittää.

Päivän evankeliumiteksti Johanneksen mukaan puhuu sekin syömisestä; se alkaa Jeesuksen ’ego eimi’ -julistautumisella elämän leiväksi.

”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” (Joh. 6:51)

Tämä riittäköön pieneksi ’maistiaiseksi’ tekstistämme tässä vaiheessa. Ennen kuin tarjoilen tekstin koko kattauksen, tahdon nostaa syömiseen liittyen kaksi näkökulmaa, jotka tulevat mielenkiintoisella tavalla tämän päivän tekstistä esiin.

Pari sanaa nälästä ja jälkivaikutuksesta

Mainitsin edellä, että ruoan maku ja tuoksu ovat tärkeitä elementtejä ruokailussa. Tuoksu ja maku vaikuttavat melkoisesti siihen miten houkuttelevaa esillä oleva ruoka on. Silti on niin, että mikä nyt maistuu, ei välttämättä maistu illalla enää lainkaan. Kokemukseen tarjolla olevan ruoan houkuttavuudesta näet myös se, miten kova nälkä ruokailijalla on.

Kun puhutaan nälästä, lapset ovat sen suhteen avoimen valloittavia. Jos nälkä ei ole päätä huimaava ja pääruoka ei syystä tai toisesta maistu, se osataan ilmoittaa perin topakasti. Vaikka ruoka ei tunnu lapselle maistuvan, jokin makea jälkiruoka tai muu herkku sen sijaan kelpaa kyllä. Ja niinpä lapsen suusta voi kuullakin selitykseksi lausahduksen, että ”minulla ei ole enää ruokanälkä, mutta herkkunälkä sen sijaan on yhä melkoinen”. Tämä seikka tulee ilmi tekstissämme; nälkä – onko minulla riittävä nälkä tarjolla olevaa ruokaa kohtaan.

Toinen näkökulma liittyy siihen, mitä tapahtuu, kun ruoka löytää tiensä lautaselta suuhumme. Vaikka ruoka katoaa lautaselta kuin taikaiskusta, se ei kuitenkaan katoa olemattomiin. Kun ihminen ohittaa kasvuiän ja keski-iässä aineenvaihdunta on hidastunut jo merkittävästi sitten nuoruusvuosien, oppii sitä huomaamaan, ettei suuhun ’tuulensuojaan’ laitettu ruoka todellakaan katoa olemattomiin.

Ruoka paitsi ravitsee syöjää ja antaa energiaa päivittäisiin askareisiin, päivittäisestä käytöstä ylijäävä osa tulee kiinteäksi osaksi meitä. Kenelle se löytää tiensä lihasten rakennusaineeksi ja kenelle se varastoituu vararavinnoksi, rasvaksi, kehoon ja sisäelinten ympärille. Ja kun aika kuluu, voi sanoa, että ravinto tulee osaksi meitä ja muokkaa kehoamme eri näköiseksi. Tämän tekee niin riittävä kuin riittämätön ravinto. Ruoka ei siis katoa, vaan se tulee osaksi meitä.

Tämä on se toinen näkökulma tekstiimme; ravinto ei jää vain syömisen hetken kulinaristiseksi nautinnoksi tai ohikiitäväksi sosiaalisen yhteyden kokemukseksi, vaan ravinnosta tulee osa meitä. Niin kuin sananparsi sanoo: ”olet sitä mitä syöt” ja toki myös ”olet sitä, mitä et syö”. Syöty ruoka vaikuttaa pitkällä aikavälillä paljolti siihen, miltä näytän, miltä minusta tuntuu ja kuinka hyvin voin.

Taivaallinen ravinto nälättää ja vaikuttaa

Nämä kaksi näkökulmaa tahdon nostaa esiin ravinnosta, kun ajattelen tämän päivän Johanneksen evankeliumin tekstiä elävästä leivästä tai todellisesta taivaallisesta ravinnosta. Ensimmäiseksi tekstin äärellä meitä puhuttaa nälkä, nälänpuute tai se, miten nälkä voi olla valikoiva: ”tuo minua nälättää mutta tuo ei”.

Ja toiseksi tekstimme alleviivaa taivaallisen ravinnon näkökulmasta sitä, miten tuon ravinnon vaikutus ei jää vain nautintahetkeen, vaan siitä tulee osa ravinnon nauttijaa.

Edellä tarjoilin jakeen mittaisen maistiaisen tekstimme alusta. Tarkkaavainen lukija huomasi, että vaikka jae aloittaa tekstimme, kyseinen jae tosiasiassa päättää Jeesuksen pitkähkön vastauksen (Joh. 6:43-51) hänelle edellä esitettyyn kiperään kysymykseen.

Keskustelu ei kuitenkaan lopu vielä Jeesuksen vastaukseen. Puheen loppu on johdanto tekstillemme, joka päättää koko pitkän luvun mittaisen kertomuksen, jota teemallisesti yhdistää syöminen sekä Jeesuksen pitkähkö opetus elämän leivästä. Luetaanpa nyt teksti kokonaan.

”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.”

Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.”

Tämän Jeesus puhui opettaessaan Kapernaumin synagogassa. Sen kuultuaan monet Jeesuksen opetuslapsista sanoivat: ”Tämä on kovaa puhetta. Kuka voi sitä kuunnella?”” (Joh. 6:51-61)

Ennen kuin katsomme tekstiä lupaamistani nälän ja syömisen näkökulmista, kerrataan lyhyesti tilanne, miten tähän keskusteluun on päädytty.

Tilannekatsaus

Tekstiä edeltää Jeesuksen ensimmäinen ruokkimisihme, kun Jeesus ruokki viisituhatta miestä (Joh. 6:1-15). Siellä Jeesusta oli kuulemassa paljon heitä, jotka seurasivat Jeesusta jostain muusta syystä kuin uskosta häneen. Osa kuulijoista tahtoi vain nähdä ruokkimisihmeen kaltaisia tunnustekoja, joista he pääsisivät itsekin hyötymään (Joh. 6:26,36).

Ruokkimisihmeen jälkeen monen ajatuksiin hiipi toive siitä, että Jeesus olisi heidän oman aikansa Mooses siinä merkityksessä, että ruokkimisihme ei jäisi ainutkertaiseksi tunnusteoksi, vaan että Jeesus antaisi heille jatkossa leivän ja ravinnon samaan tapaan kuin Mooseksen aikaan Herra ruokki kansansa päivittäisellä mannalla (Joh. 6:30-31).

Tunnusteon jälkeisenä päivänä tämän toivon vuoksi kansanjoukot seurasivat Jeesusta Tiberiaasta Kapernaumiin, vaikka Jeesus illan hämärän suojassa ’yritti harhauttaa’ väen oikaisten kävellen veden poikki vastarannalle Kapernaumiin (Joh. 6:16-22). Toive oli ennenaikainen, koska kohta aamulla väki huomasi Jeesuksen lähteneen ja he seurasivat Jeesusta Kapernaumiin (Joh. 6:23-25).

Kapernaumin synagogassa pitämässä puheessa Jeesus tiesi, että kansanjoukon mielessä oli helppo leipä ja se, miten he hyötyisivät Jeesuksen tunnusteoista uudelleen ja uudelleen. He siis etsivät helppoa elämää ajatuksena uusi Mooses, joka antaisi heille taivaallista ruokaa ilman, että heidän ei tarvitse tehdä mitään.

Tästä syystä Jeesus valitsi puhua heille ’taivaallisesta leivästä’ ajallisen leivän sijaan (Joh. 6:26-51). Jeesuksen opetus Kapernaumin synagogassa (Joh. 6:59) elämän leivästä on Johanneksen evankeliumissa selkeä vedenjakaja. Opetus asetti kuulijat ratkaisun paikalle Herran seuraajina.

Oli tullut aika ’puhdistaa pöytä’, asettaa kuulijat valinnan eteen. Toisin sanoen puhe mittasi kunkin kuulijan ’nälän’ laatua; kenellä oli tosi nälkä Taivasten valtakunnan suhteen ja kenen nälkä olikin vain ’herkkunälkää’ helpon elämän tai ihmeiden perään.

Jeesuksen pitkästä puheesta sittemmin kehkeytyy keskustelu, jossa ’seuraajien’ todelliset motiivit käyvät ilmi. Keskustelu muuttuu väittelyksi ja kohta olemmekin tekstissämme, joka päättää käydyn keskustelun (Joh. 6:51-61).

Taivasten valtakunnan nälkä

Jeesuksen puhe Kapernaumin synagogassa elämän leivästä, taivaallisesta ravinnosta, oli toisenlainen kattaus kuin se, joka oli väkijoukon eteen katettu ruokkimisihmeen yhteydessä. Tämä ravinto oli laadultaan erilaista:

”Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.”

Puheessa Jeesus selitti, mitä todellinen seuraaminen tarkoittaa, mikä on sen hinta ja mikä ’palkka’. Nykypäivän lukijan on ehkä vaikea ymmärtää, mikä Jeesuksen puheessa niin närkästytti kuulijoita.

Juutalaisen uskonnon näkökulmasta jo Jeesuksen väite hänen taivaallisesta alkuperästään oli pöyristyttävä (Joh. 6:33, 38, 41, 50-51, 58). Kun tähän lisätään ajatus ’ihmisuhrista’, ihmislihan syömisestä ja veren juomisesta, oli Jeesuksen puhe vertauskuvineen enemmän kuin haastava. Syitä oli toki muitakin, mutta emme käy niitä tässä erittelemään.

Tärkein syy kuulijoiden närkästymiseen oli kuulijoiden jo valmiiksi torjuva asenne. Heillä ei ollut nälkä. He eivät tahtoneet ’syödä’ Taivasten valtakunnan sanomaa, koska heidän nälkänsä liittyi toisiin asioihin. He eivät etsineet Jeesusta elämäänsä niin kuin hän, jolla on tosi nälkä ja hätä. He etsivät Jeesuksesta korkeintaan ’kulinaristista nautintoa’ tai ravintoa ’ihmeiden’ tai ’arkisten ongelmien’ nälkään. Heitä ei kiinnostanut Taivasten valtakunnan sanoman ’vahva ruoka’ – etenkin, kun he huomasivat, ettei tuo ruoka ollut niin helppo ’sulatella’ kuin se kuorrutus, jota he olivat elämäänsä etsimässä.

”Tämän Jeesus puhui opettaessaan Kapernaumin synagogassa. Sen kuultuaan monet Jeesuksen opetuslapsista sanoivat: ”Tämä on kovaa puhetta. Kuka voi sitä kuunnella?” (Joh. 6:61)

Vahva ruoka ei ollut heidän etsimäänsä vatsan täytettä. Ehkä jälkiruoka olisi maistunut paremmin… He eivät tarvinneet uutta elämää, eivätkä he etsineet Jeesuksen luota apua hengelliseen ongelmaansa. He kulkivat matkassa hyötyäkseen Jeesuksen tunnusteoista ja myöhemmin mahdollisesta kuninkuudesta. Jeesus ei ollut näille hännystelijöille Herra; hän oli väline oman elämän herruuden pönkittämiseen. Ajatus oman elämän herruuden luovuttamisesta Jeesukselle oli kauhistus!

Kun Jeesus puheessa kieltäytyi miellyttämästä yleisöä tunnusteoilla ja ihmeillä ja paljasti missionsa todellisen luonteen, joutuivat monet ’seuraajat’ uudelleenarvioimaan motiivinsa seurata Jeesusta. Ja kohta tekstimme jälkeen Johannes kirjoittaa:

”Tämän jälkeen monet hänen opetuslapsistaan vetäytyivät pois eivätkä enää vaeltaneet hänen kanssaan.” (Joh. 6:66)

Sama vaikutus evankeliumin sanomalla on tänäänkin. Ymmärrän, mikä loukkasi tuossa ajassa näitä ihmisiä, jotka jättivät Jeesuksen seuraamisen Kapernaumin synagogassa pidetyn puheen jälkeen. He olivat kiinnostuneet vain eduista, mutta eivät sisällöstä. Se on kuin olisit kaupassa ostamassa tavaraa pelkästään kaupantekijäisten ja kylkiäisten tähden.

Ostaisitko puhelinliittymän vain sen vuoksi, että myyjä lupaa sinulle loistavat edut ja kylkiäiset, mutta liittymäkauppa, mihin sen ostajana sitoudut, ei kiinnostaisi sinua ollenkaan? Kylkiäisten toivossa olet valmis tekemään sopimuksen, mutta kun kuulet, mitä sinulta liittymän omistajana edellytetään, et enää halua tehdä kauppaa. Jotain samaa tapahtui Kapernaumissa; kylkiäisten metsästäjät ymmärsivät, mitä Jeesus tosiasiassa tarjosi.

Kuinka moni tänäänkin ottaisi vastaan mieluusti Herran Jeesuksen kädestä ilmaisen leivän, terveyden, ulospääsyn elämän polttavista ongelmista, mutta entä sitten, kun käy ilmi, että Jeesuksen seuraaminen on isompi ’juttu’ kuin pelkkä ’hetken helpotus’:

”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö.”

Onko tällöin vastaus Jeesuksen kutsuun syödä elävää leipää sama kuin oli Tiberiaasta Kapernaumiin häntä seuranneilla:

”Tämä on kovaa puhetta. Kuka voi sitä kuunnella?”

Silti jäin miettimään, mikä Jeesuksen sanomassa Taivaallisen valtakunnan ravinnosta oli niin ”kovaa puhetta”, että sen tähden monet kadottivat ruokahalun? Minun on sitä vaikea ymmärtää, koska olen kerran jo tähän ruokavalioon itse mielistynyt.

”Joka syö minun lihani”

Asiasta tulee ymmärrettävämpi, jos ajattelen itseni tilanteeseen, jossa eteeni katettu ’hengellinen kattaus’ ei nälätä minua, koska koen sen joko ’pahan makuiseksi’ tai peräti haitalliseksi itselleni.

Sain jo lapsena oppia, että ei kaikkea sovi laittaa suuhun. Muistan kuinka minulla oli vielä kouluikäisenä tapana imeskellä ’tumppua’ ja opettajan piti ’kalanmaksaöljyllä uhkailemalla’ vieroittaa minut ’tumpusta’. Ja tietenkin nyt ymmärrän, että kyse ei ollut siitä, etteikö ’tumppu’ olisi maistunut hyvälle, vaan siitä, mitä kaikkea epäterveellistä sen kautta kulkeutui minun vatsaani.

Syömisessä ei ole kyse pelkästään siitä, että maistelemme erilaisia makuja, vaan syömiseen liittyy erottamattase, että kaikki se, mitä suuhuni panen, vaikuttaa minuun ja tulee osaksi minua. Sama pätee syömiseen hengellisessä merkityksessä. Taivasten valtakunnan ravinnon syöminen ei ole hetken makunautinto, vaan siinä hengellinen ravinto tulee osaksi syöjää itseään. Se vaikuttaa ja se muuttaa.

JoJeesuksen kutsu aterioimaan sisältää varsin intiimin kutsun tulla läheiseen yhteyteen hänen kanssaan. Sitähän ateriayhteys jo sosiaalisestikin edustaa. Pelkästään myönteinen vastaaminen kutsuun tulla yhteiselle aterialle merkitsee enemmän kuin tulla ravituksi samaan aikaan ja samassa paikassa.

Mutta Jeesuksen kutsu yhteyteen ei rajoituvain ateriayhteyteen. Hän kutsuu seuraajansa syömään Herransa lihaa ja juomaan hänen vertaan.

Kristillisessä perinteessä jo sisällä olevat näemme Jeesuksen sanoissa viittauksen hänen uhriinsa ja ehtoolliseen. Vaikka asiayhteys näyttää meistä varsin selkeältä, se ei välttämättä ollut Jeesuksen sanojen päämerkitys ajatellen alkuperäistä kuulijakuntaa. Nimittäin sen enempää ’ihmeiden perässä juoksijat’ kuin vakavat seuraajatkaan eivät tuolloin tavoittaneet Jeesuksen sanoista viittausta pääsiäisen tapahtumiin – puhumattakaan ehtoollisesta. Johanneksen evankeliumin lukijat toki tämän sisäistivät, mutta alkuperäiset kuulijat Kapernaumissa eivät.

Jeesuksen viittaus lihansa syömiseen ja verensä juomiseen korostaa ensisijaisesti yhteyttä ja yhdeksi tulemista. Jeesuksen seuraaminen ei ollut kaukaa katsomista ja parhaiden herkkupalojen poimimista. Jeesuksen seuraaminen tarkoitti hänen persoonansa ja sanomansa vastaanottamista niin, että hän tuli osaksi seuraajiensa elämää!

Jeesuksen seuraaminen vaikuttaa hänen seuraajiinsa samalla tavoin kuin vaikuttaase ravinto, mitäihminen syö. Kristuksen seuraaminen johtaa muutokseen seuraajan elämässä samalla tavalla kuin ruokavalio vaikuttaa kehossa ja koko olemuksessa.

Tämä yhteys ja seuraamisen syvyys oli se, mikä sai pinnallisin motiivein Jeesusta seuranneet perääntymään. He toki tahtoivat kylkiäisiä ja pientä kivaa elämäänsä, mutta eivät he olleet valmiit jakamaan elämäänsä Jumalan Pojan kanssa niin, että heistä tulisi yhtä hänen kanssaan.

Mitä syöt, sitä olet

Ajattelepa lopuksi ’elämän leivän’ tai Taivasten valtakunnan syömistä yhdeksi tulemisen vertauskuvana. Puhumme todella erottamattomasta yhteydestä. Kun ravinto kerran nautitaan, se ’asettuu ihmiseen asumaan’, siitä tulee erottamaton osa häntä. Ravinto ei vain ’kiinnity’ ihmiseen, vaan se on hänen tekemisensä voima, kasvuvoima ja kohta erottamaton osa häntä.

Oiva hengellinen ravinto ’jokapäiväisenä leipänä’ – niin kuin me Herran rukouksessa rukoilemme – paitsi asuu meissä, se vaikuttaa meissä ja muuttaa meitä. Siinä on Jumalan luovan sanan voima.

Kun Jeesus antoi itsensä uhriksi ihmiskunnan syntien edestä, hän voitti kuoleman ja astui iankaikkiseen elämään. Hän otti paikkansa Jumalan oikealla puolella. Hän on lunastanut takaisin kaiken sen, mitä ihminen on lankeemuksessa menettänyt.

Se mitä ihminen Adamin ja Eevan teon kautta kerran syöden on kadottanut, on entistä kirkkaampana ja täydellisempänä tarjolla niille, jotka uskaltautuvat aterioimaan Jumalan pöydästä.

Sinä päivänä, kun me olemme uskaltautuneet aterioimaan Kristuksen kanssa, ylösnousemusvoima ja iankaikkisen elämän lahja on tullut osaksemme tavalla, jota tuskin ymmärrämme:

”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.”

Jään maistelemaan tämän salaisuuden suuruutta. En tiedä mitä enempää sanoisin; jään sanattomaksi sen totuuden edessä, että Kaikkivaltias Jumala tahtoo asua Pyhän Hengen kautta minussa ja olla tällä tavoin erottamaton osa elämääni!

Jumalan Pyhä Henki ei tahdo vain ilmestyä elämääni ulkoisena ’auttajana’, vaan hän tahtoo olla kiinteä osa ei vain elämäni tapahtumia, vaan elämääni ja persoonani.

Jumalan Pyhä Henki sinussa ja minussa todistaa Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusvoimasta ja me saamme tässä merkityksessä iloita siitä, että ”mitä syön, sitä olen”.

Pohdittavaa

Miksi Jeesuksen puhe seuraamisestaan sai niin monet luopumaan?
Miten olen kokenut ’Taivaallisen ruokavalion’ vaikuttavan vointiini?