”Kun tämä selvisi Pietarille, hän lähti kohti Johanneksen äidin Marian taloa, sen Johanneksen, jota kutsutaan Markukseksi. Siellä oli monta koolla rukoilemassa. Kun Pietari kolkutti ulkoportin ovea, Rode-niminen palvelustyttö tuli kuulostelemaan. Tunnettuaan Pietarin äänen hän ilahtui niin, että juoksi sisään ovea avaamatta ja kertoi Pietarin seisovan portilla.
Muut sanoivat hänelle: ’Sinä olet järjiltäsi!’ Kun hän kuitenkin vakuutti, että se oli totta, he sanoivat: ’Se on hänen enkelinsä.’
Mutta Pietari kolkutti yhä. Avattuaan oven he näkivät hänet ja hämmästyivät. Hän viittasi kädellään heitä vaikenemaan ja kertoi heille, kuinka Herra oli vienyt hänet ulos vankilasta. ’Kertokaa tämä Jaakobille ja veljille’, hän lisäsi. Sitten hän meni ulos ja lähti toiseen paikkaan.”

(Ap. t. 12:12-17)

Tekstini tarkoitus on esittää haaste näkemään isommin ja selvemmin. En jätä parasta viimeiseksi ja pihistä suurta ajatusta loppuun, vaan kerron sen jo nyt ja toistan sitä varmasti vielä monta kertaa ennen loppua.

Ajatus käy ilmi Apostolien teoista nousevasta tekstistämme, joka Rode nimisen palvelutytön hämmästyksen voimalla haastaa uskovat koko Jumalan seurakuntana rohkeasti etsimään Jumalan kasvoja ja hämmästymään hänen edessään. Paino on sanassa hämmästys. En tarkoita hämmästyksellä sen enempää tai vähempää kokemusta tai tiedollisesta hämmästystä. Puhun hämmästyksestä koko ihmistä koskevana asiana.

Seurakunta pelossa

Käytän tekstin pohjana poikkeuksellisesti Raamattu Kansalle käännöstä, koska käytössä oleva kirkkoraamattu ei korosta tekstistä sitä ajatusta, jota tahdon sieltä erityisesti tuoda esiin. Kirkkoraamatun valitsema käännösvaihtoehto ei ole ollenkaan huono, se vain painottaa tekstiä aavistuksen eri tavoin. Vanhemmat kirkkoraamatut puolestaan kääntävät tekstin samalla tavoin kuin tässä siteerattu Raamattu Kansalle -käännös. Luepa teksti vielä uudemman kerran ennen kuin jatkamme eteenpäin.

Tekstin tilanteessa seurakunta eli suuressa pelossa, mikä oli melkoinen muutos aikaisempaan tilanteeseen. He olivat olleet Jerusalemissa kansan suosiossa siitä huolimatta, että juutalainen uskonnollinen eliitti ei kristittyjen opetusta hyväksynyt. Eliitti oli kuitenkin ollut käytännössä voimaton puuttumaan seurakunnan suosioon. Seurakunta nautti siis vielä pitkään helluntain jälkeen suosiota tavallisen kansan parissa.

Juutalaisen eliitin paheksunta ei siis aiemmin ollut suuremmin rajannut seurakunnan toimintaa Jerusalemissa. He olivat kokoontuneet kodeissa, mutta myös temppelin pylväikössä – seurakunta ei siis ollut ’maan alla’. Temppelin pylväikköä voidaan omassa kontekstissamme verrata julkisuuden puolesta, esimerkiksi liikekeskuksiin, koska Suomessahan ’temppelien pylväiköt’ eli kirkot ovat yleensä tyhjillään. Jerusalemin temppelin pylväikkö puolestaan oli paikka, jossa ihmisiä liikkui hyvät määrät.

Tekstimme aikaan tullessa oli kuitenkin tapahtunut merkillinen käänne. Neljännesruhtinas Herodes aloitti suoran vainon seurakuntaa kohtaan ilmeisesti juutalaista eliittiä ja ääriainesta rauhoittaakseen. Luukas kirjoittaa, että

”Herodes ryhtyi väkivaltaisiin toimiin muutamia seurakunnan jäseniä vastaan” (Luuk. 12:1)

Toimien tuloksena Johanneksen veli Jaakob mestattiin ja samassa yhteydessä Herodes määräsi myös Pietarin vangittavaksi, koska se näytti poliittisesti hyvältä ja paransi hänen asemaansa juutalaisten johtajien keskuudessa (Ap. t. 12:2-4).

Vaino oli todellista, joten ei ollut ihme, että seurakunta oli tekstissämme kokoontunut yhteen lukittujen ovien ja porttien taakse rukoilemaan (Ap. t. 12:12). Kyseessä ei ollut tavallinen arkinen ’rukouskokous’, vaan pikemmin kriisitilanne. Yhteiseen rukoukseen ei kokoonnuttu tässä tavan takia, vaan siksi, että oltiin tilanteessa, jossa vain Jumala saattoi auttaa. Uskovat pelkäsivät henkensä puolesta, minkä vuoksi pihan ulompi portti oli sekin lukittu (Ap. t. 12:13).

Vallinneen tilanteen ja kontekstin perusteella seurakunta todennäköisesti rukoili Pietarin puolesta, vaikka inhimillisesti he olivat mitä ilmeisemmin jo luopuneet siitä toivosta, että he enää koskaan apostolia tässä ajassa kohtaisivat. Jos kerran Herodes mestautti Jaakobin, miksi hän ei olisi mestauttanut saman tien myös Pietaria.

Vaikka seurakunta rukoili Pietarin puolesta, he ajattelivat hänen kuolleen tai joka tapauksessa kohta kuolevan. Tästä kertoo sekin, että rukoukseen kokoontunut seurakunta ei uskonut Rode -tyttöä, kun tämä hämmästyneenä kertoi, että Pietari oli ovella. He pitivät jopa todennäköisempänä, että oven takana oli Pietarin enkeli kuin Pietari itse!

Olen jäänyt miettimään, että tyytyivätkö uskovat epätoivonsa tähden rukouksissa vähempään. Esimerkiksi ’pelkästään’ rukoilemaan Pietarille kestävyyttä kärsimyksessä? Rajoittiko inhimillinen suhteellisuudentajun heitä rukoilemasta Jumalan suurta ihmettä ymmärrettävän ihmeen sijaan? Lukijalle jätetään arvailun varaan se, että mitä he rukoilivat, koska Luukkaan motiivin kannalta se ei ollut tärkeää. Ehkä he uskalsivat rukoilla Jeesuksen nimessä rohkeasti Pietarin vapautumista tässä täysin mahdottomassa tilanteessa, mutta koska rukous oli inhimillisesti katsottuna enemmän hatara toive, he tulivat yllätetyksi, kun Herra todella vastasi heidän rukoukseensa! Jumalaa ei estänyt se, että inhimillisesti oljenkorsi oli todella ohut.

Seurakunnan kannalta olosuhteet eivät toki muuttuneet, vaikka Pietari vapautuikin. Seurakunta joutui edelleen elämään vainottuna Jerusalemissa, mihin viittaa sekin, että Pietari poistui toisaalle – mitä todennäköisemmin hän joutui jättämään Jerusalemin.

Tämän tekstin edessä haastan meidät jokaisen rukoilemaan suuria. Rukoilijan ei tarvitse ajatella joutuvansa häpeään, jos hänen rukoukseensa ei tule odotettua vastausta. Rukoilijan tehtävä ei ole arvioida mahdollisuuksia, vaan antaa asiat Jumalalle ja luovuttaa ne hänelle. Jumalan tehtävä on arvioida rukoustemme toteutuskelpoisuus.

”He näkivät hänet ja hämmästyivät”

Kerrataanpa vielä; seurakunta eli pelossa ja oli ehkä siirtynyt vaikeassa tilanteessa puolustusasemiin ja hakeutunut jonkinlaiseen kilpikonnapuolustusasentoon. Mutta siitä huolimatta he olivat Kristuksen seurakunta ja saattoivat odottaa Jumalalta suuria. Seurakunnan ’heikkous’ tai pienuus ei ole Jumalalle ollut koskaan este – päinvastoin. Siellä, missä inhimillinen osaaminen ja voima käy vähiin, siellä on Jumalalla tilaa toimia.

Ja kun Jumalalla on aidosti tilaa toimia, meidän ihmisten osa on tulla reilusti yllätetyiksi ja hämmästyä Jumalan suuruuden edessä. Tämä tapahtui myös tekstissämme.

Kun kertomus eteni siihen kohtaan, että Pietari vihdoin laskettiin ’turvaan’ lukittujen ovien sisäpuolelle, kertoo Luukas hämmästyksen olleen vähintään valtava:

”Mutta Pietari kolkutti yhä. Avattuaan oven he näkivät hänet ja hämmästyivät.”(Ap. t. 12:16)

Hämmästyksen suuruutta alleviivaa vielä sekin, että palvelustyttö Rode meni ’aivan sekaisin ilosta ja hämmennyksestä’ nähdessään Pietarin. Tuskinpa hän muuten olisi Pietaria unohtanut hänet oven taakse! Se, mitä Rode näki, oli jotain niin ihmeellistä, että hänen piti heti päästä kertomaan siitä muille, vaikka tilanne oli vielä kesken.

Tekstissä käytetään seurakunnan hämmästyksestä kreikan kielen sanaa”eksístēmi”, joka voidaan kääntää esimerkiksi englanniksi ”were greatly astonished” (NET). Suomenkielen vastine sille on mieluummin ”hämmästyä” kuin nykyisen kirkkoraamatun valitsema vastine ”säikähtää”, mikä taas toisaalta kuvaa hyvin tämän hämmästyksen suuruutta. Yhdessä nämä termit kertovat jotain hämmästyksen suuruudesta.

Seurakunnan rukoukseen saatu vastaus oli niin ällistyttävä, että se ei vain hämmästyttänyt heitä, vaan jopa säikäytti heidät ymmärtämään, miten suuri Jumala onkaan!

Luukkaalle kreikan kielen sanan”eksístēmi” käyttäminen vastaavissa tilanteissa on tyypillistä. Samaa ilmausta Luukas käyttää toistuvasti sekä evankeliumissa että Apostolien teoissa silminnäkijöiden reaktioina tapahtumiin. Kaikissa tilanteissa puhutaan suuren kokoluokan hämmästyksestä, vaikka hämmästystä herättäneet asiat kovin vaihtelevatkin. Otan tekstimme lisäksi muutamia esimerkkejä siitä:

• Jeesus herättää Jairoksen tyttären kuolleista (Luuk. 8:56),

• Pyhä Henki vuodatetaan seurakunnan ylle helluntaina (Ap. t. 2:7, 12),

• Simon hämmästyi voimatekoja, joilla Filippoksen julistus vahvistettiin (Ap. t. 8:13),

• synagogan kuulijat hämmästyivät Damaskoksessa, kun äskettäin kääntynyt Saulus julisti evankeliumia (Ap. t. 9:21),

• juutalaiskristityt hämmästyivät, kun he todistivat Jumalan Pyhän Hengen vuodatetun jopa pakanoiden ylle (Ap. t. 10:45).

Pietarin pelastuminen oli täten vähintään saman mittaluokan asia kuin edellä mainitut esimerkit. Apostolien teoissa Luukkaan sanoma ’hämmästymisten’ sarjassa on se, että Jumalan Pyhä Henki on kykenevä hämmästyttämään seurakuntansa kerta toisensa jälkeen. Ihmisen on aivan turha määritellä rajoja Hengen toiminnalle.

Hämmästyksen teologia ja kulttuuri

Jumalamme on ’hämmästyksen’ ja ’yllätysten’ Jumala, joten meillä on täysi syy ja lupa odottaa häneltä suuria – jopa suurempia kuin pieni mielemme pystyy edes kuvittelemaan. Tahdon täten haastaa sinut ajattelemaan suuria Jumalan edessä ja vieläpä rukoilemaan niitä.

En tarkoita, että Jumala vastaa ’hämmästyttäen’ jokaiseen rukoukseemme, vaan pikemminkin tahdon valmistaa sinut janoamaan rukouksessa rohkeasti suuria. Ehkä voisimme päästää irti pienestä arjesta ja odottaa Jumalalta ihmettä kuin lapsi jouluaattona lahjapakettien avaamista. Miksi en voisi odottaa Jumalan ihmettä mieluummin kuin sulkea sen mahdollisuuden kokonaan pois?

Antakaamme elämässämme tilaa Jumalalle toteuttaa hämmästyksen teologiaa. Varautukaamme siihen, että on vähintään yhtä mahdollista kuin mahdotonta, että Jumala vastaa rukoukseen tavalla, että me emme osaa siihen lainkaan varautua, vaan korkeintaan sanomme ”Wau!” tai suomalaisittain ”oho!”.

Jos uskallamme Kristuksen seurakuntana odottaa Jumalalta suuria, se vaikuttaa meihin sekä siihen, miten me itse näemme tämän maailman ja miten maailma näkee meidät. Jos elämme innostuksessa siitä, että Jumala voi yllättää milloin vain, se herättää muut ihmiset ajattelemaan aivan eri tavalla kuin iänikuinen alhaisuuden kulttuuri. Ojentautuminen Jumalan ”hämmästyksen teologian” vietäväksi rakentaa samalla uutta Jumalan ”hämmästyksen seurakuntakulttuuria”.

”Oho” -kulttuuri käytännössä

Väitän edelleen, että pelkkä rohkeus janota Jumalan ihmetekoja ja rohkeus puhua niin tapahtuneista kuin vielä odottavista ihmeteoista ääneen on käänne siinä, mitä me uskomme Jumalan tekevän ja mitä me häneltä pyydämme tässä ja nyt. Jos taas rationalisoimme Jumalan kerta toisensa jälkeen taskuun sopivaksi ensisiteeksi tai selviytymispakkaukseksi, ketä jaksaa sellainen Jumala viehättää ja kiinnostaa? Jos Jumala on hänen omilleen vain hätävara, miksi kenenkään pitäisi olla kiinnostunut ’taskujumalastamme’ muutoin kuin äärimmäisessä hädässä…

Jos taas uskallamme nähdä Jumalan koko mitassa ja luopua hänen kontrolloimisestaan, saatamme olla mukana luomassa uutta Jumalan suuruuteen perustuvaa odotuksen ja ihmeen seurakuntakulttuuria.

Michael Hyatt on tunnettu blogistaan ja markkinoinnista sekä sosiaalisen median hyödyntämisestä kertovasta kirjastaan ”Platform”, jota olen viime aikoina opintojeni puolesta lukenut. Hän kirjoittaa siinä ’tuotteesta’ tai sanoman sisällöstä, jossa pitää olla jotain sellaista, mikä saa meissä aikaan juurikin vastaavan hämmästyksen, mitä Pietarin kohtaaminen sai aikaan seurakunnassa.

Hyatt puhuu siitä termillä ”wow” -kokemus. Oleellisinta hänen mielestään viestinnässä on se, että sanoman tulee olla jotain niin sensaatiomaista, että se saa aikaan tämän ”wow” -kokemuksen. Ja minäpä väitän, että seurakunnalle uskottu sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, joka kykenee hämmästyttämään jopa piinkovan skeptikon kuten apostoli Tuomas, on juuri tällainen sanoma.

Millainen sitten tuo valtava ”oho” tai ”wow” on, jonka kohtaamme silloin, kun Jumala meidät yllättää – ensimmäisen tai vaikka sadannen kerran? Kokemus on yksilöllinen, mutta siinä on Hyattin mukaan yleensä tiettyjä aineksia. Kuulostele ja tunnustele mielessäsi, tuntuuko se yhtään tutulta?

• Yllätyksellinen. Se ylittää kaikki odotukset. Toisin sanoen se menee pidemmälle kuin osaamme ajatella. Se saa ihmisen hetkellisesti sanattomaksi.

• Ennakointi. Se saa jännittyneenä odottamaan, että koska tämä suuri hetki valtaa meidät uudelleen. Se saa ihmisen jopa elämään odottamaansa hetkeä jo etukäteen.

• Sointuvuus. Se alkaa elää sydämessä ja kutkuttaa sillä tavoin jännästi. Se resonoi tuolta syvältä ja tuntuu oikein hyvältä.

• Transsendenssi. Se saa ihmisen tuntemaan syvää tarkoitusta, päämäärää. Se yhdistää meidät tuntemaan Jumalan isompana kuin koskaan.

• Selkeys. Se saa kokijan näkemään asiat selvemmin kuin aikaisemmin. Se, mikä oli aiemmin epäselvää tai sameaa, on nyt selkeää.

• Läsnäolo. Ajattomuuden ja Jumalan läsnäolon välitön tunteminen. Emme enää ajattele mennyttä emmekä pohdi tulevaa, vaan nykyhetki saa täyttää meidät kokonaan.

• Evankeliointi. Kokemus herättää tarpeen jakaa kokemuksen ja kertoa siitä eteenpäin. Se on aivan liian suurta ja hyvää pidettäväksi itsellä. Se on jotain, mitä voin varauksetta suositella kenelle vain.

• Pitkäikäisyys. Se ei koskaan jätä kylmäksi, vaan kerta toisensa jälkeen, kun muistamme sen ja alamme kerrata sitä mielessämme ja sytymme uudelleen.

• Etuoikeus. Koemme itsemme etuoikeutetuiksi sen tähden, mitä olemme saaneet kokea ja mitä tämä asia meille merkitsee.

Kuulostavatko edelliset ’tuntomerkit’ millään tavalla tutulta? Onko sinulla ollut jokin tällainen Jumalan vaikuttama ”oho” -hetki elämässäsi? Ja jos on, niin uskaltautuisitko ajattelemaan, että se voi tapahtua uudelleen jollain toisella tavalla, kun vain annamme Jumalalle mahdollisuuden viedä.

Kun itse kertaan tuota Hyattin laatimaa luetteloa muutamista ”oho” -hetken tai sanoman ominaisuuksista, tulee mieleeni heti muutamia tällaisia hetkiä elämästäni. Eikä vähimpänä mieleeni tule se päivä, kun itse sain vastaanottaa Herran Jeesuksen Kristuksen vapahtajana omassa elämässäni. Se on ainutlaatuinen hetki ja joka kerran, kun aloitan siitä kertomaan, se valtaa minut mukaansa ja aika menettää merkityksensä.

Vaikka hetki on ainutlaatuinen, silti se ei ole ainoa Jeesuksen yhteydessä vietetty ”oho” -hetki. Väitänkin, että sanomamme Jeesuksesta Kristuksesta on sanoma, joka tuottaa tälläkin hetkellä koko ajan ajassamme ympäri maailmaa lukuisia uusia ”oho” -hetkiä. Ja vieläpä väitän, että olemme säälittäviä, jos emme usko Jumalan enää uudelleen meitä yllättävän…

Evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta on sanoma, joka tarjoaa tänä päivänä modernille ihmiselle uuden mielekkään elämän. Se tuottaa seurakunnan keskellä toinen toistaan valtavampia ”oho” -kokemuksia ja meidän tehtävämme on vain jakaa tämä totuus eteenpäin.

Sinun ja minun haaste on tuoda evankeliumin sanoma esiin sillä tavalla, että se saa mahdollisuuden tavoittaa ne ihmiset, jotka eivät vielä tänään edes tiedä tarvitsevansa sitä. Meidän haasteemme on tuoda evankeliumi lähimmäisemme tietoisuuteen tavalla, jolla me puhumme näistä elämän suurista ”oho” -hetkistä. Mikä tapani onkaan, vaihtelee persoonallisuuden myötä, mutta evankeliumi ansaitsee sen, että siitä kertominen valtaa meidät.

Tiedätkö, kun itse sytyt evankeliumin ajatukselle ja tietoisuudelle siitä, että Jumala tekee suuria edelleen meidän ajassamme, niin se palo, joka sinut valtaa siitä kertoessasi, sytyttää myös kuulijasi kiinnostumaan siitä, mikä kumma saa sinun silmäsi liekehtimään innostuksesta, kun vain alat siitä puhua.

Anna evankeliumille mahdollisuus. Se on muuttanut minun elämäni ja sinun elämäsi, miksei siitä siis nouse jälleen kerran uusi ”oho” -kokemus ja hämmästys taas jollekin uudelle ihmiselle.

Eläkäämme Jumalan ihmeiden odotuksessa. Jos Jumala on kerran sinut onnistunut hämmästyttämään, miksei hän tekisi sitä toistamiseen? Ja miksei hän hämmästyttäisi myös muita ihmisiä? Seurakunta hämmästyi, kun Jumala toimi ja vastasi heidän rukoukseensa isosti, joten rukoillaan siis mekin, että Herra tekee jotain vastaavaa meidän keskellämme. Eläköön seurakunta Jumalan ihmeessä ja sen odotuksessa.

Pohdittavaa

Missä ovat minun ”oho” -hetkeni?
Uskallanko rukoilla Jumalalta enemmän kuin ymmärrän?
Uskallanko rukoilla, että hän tekee tänään jotain sellaista, mikä saa minut haukkomaan henkeä?