Kohtaaminen toisen kanssa edellyttää huomion kohdistamista häneen, hänen persoonaansa ja viestiinsä. Oleellisinta kohtaamisessa ei ole puitteet tai toisen ihmisen pukeutuminen. Tunnistamme tämän etenkin silloin, kun meillä on asiaa toisille. Silti varsin usein vastaavassa tilanteessa oman huomiomme jakaantuu ties minne; oman elämän asioihin tai johonkin häiritsevään tai kiinnostavaan kohteeseen ympäristössä.

Jumala ei saa aina hänkään meidän jakamatonta huomiotamme, vaikka hän jos kuka sen ansaitsisi. En nosta tätä esiin syytöksenä, vaan pikemmin seikkana, johon voisimme kiinnittää huomiota.

Kun Jumala ilmestyy elämäämme voimallisesti, huomio ei ehkä karkaa arkisten asioiden pariin, mutta varsin kadotamme huomion Jumalasta ja hänen viestistään puitteisiin, joissa hänet kohtaamme. Selitän tätä kahdella esimerkillä; kuvalla valtaistuinsalista ja Jeremian kirjan kertomuksella, jota nimitän ”rekabilaisten saagaksi”.

Kutsuttuna valtaistuinsaliin

Ajattelepa, että saat kutsun kuninkaan hoviin, jossa kuningas kutsuu sinut kuulemaan häntä. Sinut noudetaan sovittuun aikaan ja tuodaan loistelaissa vaunuissa palatsin pääsisäänkäynnin eteen. Siitä sinä sitten astelet hovin henkilökunnan saattelemana pitkiä käytäviä linna läpi kuninkaan hovin oven eteen.

Olet luultavasti ollut koko matkan hämilläsi siitä kaikesta loistoista, jota et ole tottunut näkemään. Jos sinulla olisi mahdollisuus valokuvata, käyttäisit varmasti tilaisuuden hyväksesi. Olisihan se melkoinen muisto itselle ja kyllä sitä olisi mukava näyttää muillekin, että missä sitä oikein on käyty.

Valtaistuinsalin suuri ovi avataan ja käyt sisään kuninkaan saliin, missä vastapäätä ovea istuu kuningas valtaistuimellaan. Hänen ympärillään on hovin luotettuja ja kuninkaansalin loisto – se on sanoinkuvaamaton.

Kohta kuningas sitten esittää sinulle pyyntönsä, joka oli sisällöltään jotain ehkä varsin tavallista – olethan sinä tavallinen ihminen ja tuskin kuningas sinulta täten mitään epätavallista odottaa. Sinusta on hämmentävää, että kuningas puhuu sinulle näin tavallista asioista – niin, kaiken sen loiston ja suuruuden keskeltä. Lopuksi vielä kumarrat maahan asti kuninkaasi edessä ja poistut hovista protokollan mukaan. Hovin kirjuri tietenkin antoi sinulle kuninkaan viestin myös kirjallisena kaikkine tarpeellisine leimoineen ja sinetteineen.

Kysyn, mikä vei huomiosi? Oliko se kuninkaan asia – yksinkertainen arkinen pyyntö vai puitteet ja kuninkaan hovin loisto? Kenties päällimmäinen kokemuksesi oli tunnelma ja sitten ne puitteet. Ja ehkä viestin sisältöä enemmän sinun mieltäsi hivelee sen muoto; onhan siinä kuninkaan sinetti ja allekirjoituskin! Kysyn kuitenkin, että kutsuiko kuningas sinut luokseen vain ihastelemaan hänen hovinsa, palvelijoidensa ja itsensä loistoa? Entä kuninkaan viesti sinulle? Oliko oleellista se arkinen, mitä hän pyysi ja kirjoitti, vai oliko hänen aikeensa vain näyttää sinulle loistoa ja katsoa kuinka sinä lähestulkoon palvot ’pyhäinjäännöksenä’ sitä kirjettä, jonka vastaanotit kuninkaan kädestä ja siinä on ne leimat, sinetti ja kaikki.

Kävikö siis niin, että kuninkaan viesti ei saanutkaan jakamatonta huomiotasi?

Rekabilaisten saaga

Samasta asiasta puhuu myös Jeremian teksti, jota siis kutsun ”rekabilaisten saagaksi”. Jos haluat lukea koko kertomuksen, se on Jeremian kirjan puolivälistä (Jer. 35). Teksti puhuu meille siitä, mitä on Jumalan tahdon kunnioittaminen ja miten oleellisinta hänen ilmestymisessään elämäämme ei ole ne puitteet tai ylipäätään hänen läsnäolonsa kokemus, vaan se viesti, jolla hän meitä tahtoo lähestyä.

On aina vaara, että olemme huonoja kuuntelijoita, koska kiinnitämme huomion Jumalan puheessa vain puitteisiin ja ohitamme varsinaisen viestin ’arkisena’ ja tavallisena. Mutta kumpi on Jumalalle arvokkaampaa; se, että ilakoimme Jumalan läsnäolosta elämässämme vaiko se, että kuuntelemme ja ojentaudumme sen mukaan, mitä hän meille puhuu? Ehkä kumpikin puoli tarvitaan.

Jeremia sai tehtäväkseen laittaa rekabilaiset kokeelle, jotta Jumala voisi näyttää heidän kauttaan Israelille, mitä merkitsee kuuliaisuus ja Herran äänen tosi kuuleminen.

Rekabilaiset kuuluivat keeniläisten heimoon, joka osittain liittyi israelilaisiin autiomaavaelluksen aikana. Reekabin poika Joonadab muodosti sukunsa keskuuteen eräänlaisen munkkikunnan, jonka ihanteena oli palaaminen paimentolaiselämään (1. Aik. 2:55; 2. Kun. 10:55).

Heillä oli kolme sääntöä, joita he noudattivat Jumalan kunniaksi ja häneltä saatuina säädöksinä. 1) He eivät saaneet rakentaa taloja, vaan he asuivat teltoissa. 2) Samoin he eivät saaneet viljellä peltoja eivätkä viinitarhoja. 3) Ja vielä kolmanneksi viinin juominen oli myös kielletty.

Profeetta Jeremia sai Herralta tehtäväkseen asettaa rekabilaiset kokeelle tämän kolmannen säädöksen osalta. Hänen piti viedä heidät Herran temppeliin ja tarjota heille viiniä juotavaksi. Referoin tässä tekstiä vähän lyhennellen sitä.

”Juudan kuninkaan Jojakimin, Josian pojan, aikana tuli Jeremialle Herralta tämä sana: ”Mene rekabilaisten luo ja kutsu heitä tulemaan Herran temppeliin. Vie heidät johonkin temppelin kokoontumishuoneista ja tarjoa heille viiniä.” . . . Minä vein heidät temppeliin erääseen huoneeseen, jossa Jumalan miehen Hananin, Jigdaljan pojan, oppilailla oli tapana kokoontua. . . . Siellä panin rekabilaisten eteen täysiä viinikannuja sekä pikarit ja sanoin: ’Ottakaa viiniä!’ Mutta he vastasivat: ’Me emme juo viiniä, sillä esi-isämme Jonadab, Rekabin poika, on antanut meille tällaisen käskyn: Älkää ikinä juoko viiniä, älkööt myöskään teidän jälkeläisenne. Älkää rakentako taloja, älkää kylväkö viljaa älkääkä istuttako viinitarhoja. Teidän tulee asua teltoissa koko ikänne. Kun näin teette, saatte elää kauan kaikkialla, missä asuttekin. Me tottelemme esi-isäämme Jonadabia, Rekabin poikaa, kaikessa, mitä hän on käskenyt. Me emme koskaan juo viiniä, eivät myöskään vaimomme, poikamme eivätkä tyttäremme. . . Me asumme teltoissa ja noudatamme kaikessa esi-isämme Jonadabin opetuksia, teemme juuri niin kuin hän on käskenyt.” (Jer 35:1–10)

Vaikka Jeremia – Jumalan profeetta – kehotti rekabilaisia nauttimaan viiniä kanssaan, he kieltäytyivät ja kestivät kokeen, jossa mitattiin heidän kuuliaisuuttaan jo sukupolvia. He pitivät kiinni kerran aikaisemmin saadusta käskystä eivätkä antaneet puitteiden pettää itseään. Olivathan he kutsutut Jumalan temppeliin ja vieläpä huoneisiin, joihin vain harvoilla oli pääsy. Kuinka moni olisi tuossa tilanteessa antanut periksi vain siksi, että oltiinhan sitä Jumalan temppelissä ja vieläpä Jumalan profeetan kehotuksesta…

Rekabilaisten esimerkki asetettiin Israelille malliksi: israelilaisten tulisi olla samalla tavalla kuuliaiset Herran käskyille kuin nämä. Luetaan kappale eteenpäin.

”Silloin Jeremialle tuli tämä Herran sana: ”Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: Mene puhumaan Juudan ja Jerusalemin asukkaille näin: Ettekö te vihdoinkin kuuntele minun sanojani ja ota niistä opiksenne, kysyy Herra. Jonadab, Rekabin poika, kielsi jälkeläisiään juomasta viiniä, ja he ovat pitäneet käskyn. Vielä tänäkään päivänä he eivät ole viiniä maistaneet vaan ovat totelleet esi-isäänsä. Minä taas olen puhunut teille uudelleen ja uudelleen, mutta te ette ole kuunnelleet.” (Jer 35:12–14)

Teksti puhuu siitä, että jos tiedämme jonkin asian oikeaksi, meidän ei tule kyseenalaistaa sitä vain siksi, että joku tavalla tai toisella saa meidät epäilemään sitä. Herra antoi Israelille rekabilaiset eläväksi esimerkiksi siitä, mitä tarkoittaa olla kuuliainen ja kuunnella Jumalaa enemmän kuin puitteita.

Minua alkoi puhutella tekstissä erityisesti lause

”Minä taas olen puhunut teille uudelleen ja uudelleen, mutta te ette ole kuunnelleet.”

Kerta toisensa jälkeen Herra puhutteli kansaansa, mutta he eivät ottaneet kuullakseen Herran ääntä. Toki he hänet kuulivat ja ymmärsivät, mutta viesti ei koskaan tavoittanut heidän sydäntään. Jumalan kutsu kuuliaisuuteen oli jotain liian yksinkertaista ja tavallista, joten se jäi kerta toisensa jälkeen sivuun.

Israel ihasteli kyllä Jumalaa ja hänen puhettaan. Olivatpa he ylpeitä siitäkin, että Jumalan temppeli oli Jerusalemissa ja näin ollen Jumalan läsnäolo oli heidän keskuudessaan. Joka päivä he näkivät temppelin katukuvassa ja pitivät itseään siunattuina, koska puitteet olivat kohdallaan ja vieläpä elävä Jumala puhui heille profeettojen kautta.

Jumala siis asui kansansa keskellä, lähetti heille profeettoja, teki heidän keskellään ihmeitä ja merkkejä, mutta silti kansa ei kuunnellut. Jumalan yksinkertainen kehotus pyhittää lepopäivä hänen nimensä kunniaksi oli ollut liikaa pyydetty hänen kansaltaan jo vuosisatoja. Israel ylpeili erityisasemallaan Jumalan kansansa, mutta samaan aikaan se halveksi niitä arkisia käskyjä, joita Herra oli kehottanut heitä pitämään. Jumala oli heidän hulppea aarteensa, mutta Jumala ei saanut heiltä mitään. Kun Jumala pyysi heitä ottamaan itsensä mukaan arkeen ja kansaa elämään yksinkertaisten säädösten mukaan, he eivät antaneet sitä Jumalalle.

”Minä taas olen puhunut teille uudelleen ja uudelleen, mutta te ette ole kuunnelleet.”

Entä mitä Jumala teki Rekabin jälkeläisten keskellä? Heillä ei ollut temppeliä, heillä ei olut taloja, he eivät paimentolaisina koonneet vaurautta itselleen. Lähettikö Jumala heidän pariinsa jatkuvasti profeettoja tai tekikö hän siellä ihmeitä ja merkkejä?

Emme tiedä, miten Jumala ilmestyi heidän arjessaan, mutta luulen ettei rekabilaisten puitteet Jumalan toiminnan tai asuinsijan suhteen olleet mitään sellaista kuin Jerusalemissa. He eivät tarvinneet sitä, koska he pysyivät uskollisena ilmankin. Jumalan läsnäolo ja siunaus lepäsi heidän yllään, koska he olivat sydämestään omistautuneet pitämään ne käskyt, jotka Jumala oli heille luottanut. Se ei ollut mitään erityistä tai ihmeellistä, vaan perin arkista. Mutta he olivat kuulleet Jumalan äänen ja ojentautuneet hänen tahtonsa mukaan, se oli heidän elämänsä siunaus.

Ihmeet ja merkit eivät siis ole merkki siitä, että ollaan oikealla tiellä. Niin voi olla, mutta voi olla olemattakin. Rekabilaiset olivat kuuliaiset Jumalalle ilman merkkejä; Israel taas oli uskoton merkkien ja ihmeiden keskellä.

Yhteenveto kaikesta

Ymmärtänet sen näkökulman, jota tahdon tässä jakaa? Ihmeet, merkit, Jumalan läsnäolo, hänen profeettojensa puhe jne. ne kaikki kuuluvat hänen valtakuntansa arkeen. Ne ovat Jumalan suurta siunausta meille ihmisille. Mutta kun Jumala puhuu meille, meidän on määrä kuunnella hänen asiaansa eikä pitää itseämme etuoikeutettuina tai erityisen voideltuina siksi, että Jumalan valtakunta tulee esiin keskellämme ihmeinä.

Tärkeämpää kuin Jumalan puitteiden hämmästely, on kuunnella mitä hän sanoo meille. On asia sitten kuinka arkinen tahansa, jos hän sen meille sanoo, se on meidän prioriteettimme. Kuinka paljon tärkeämpi on viesti kuin puitteet, joissa se annetaan. Jos otamme viestin vastaan, puitteet palvelevat viestiä siinä, että ne vahvistavat sen. Jos taas hylkäämme viestin ja ihailemme vain puitteita, olemme hylänneet kuninkaan ja nostaneet hänen hovinsa hänen paikalleen.

Lopuksi yhteenveto yksinkertaisen kuuliaisuuden tärkeydestä profeetta Jeremian kertomuksen loppusanoin.

Ensin luetaan sanat Jumalan loistoon sokaistuneelle Israelille:

”Jonadabin, Rekabin pojan, jälkeläiset ovat noudattaneet esi-isänsä käskyjä. Tämä kansa sitä vastoin ei kuuntele minua! Sen tähden minä, Herra Sebaot, Israelin Jumala, sanon näin: minä tuon Juudalle ja kaikille Jerusalemin asukkaille sen onnettomuuden, jolla olen heitä uhannut. He eivät ole kuunnelleet, vaikka minä olen puhunut heille. He eivät ole vastanneet, vaikka minä olen kutsunut heitä.” (Jer. 35:16-17)

Ja tämän jälkeen luemme Herran sanat kaikessa arjen vaatimattomuudessa uskollisille rekabilaisille.

”Rekabilaisille Jeremia sanoi: ”Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: Te olette totelleet esi-isäänne Jonadabia, olette noudattaneet hänen käskyjään ja tehneet kaiken, mitä hän on sanonut. Sen tähden Jonadabin, Rekabin pojan, jälkeläisiä tulee aina olemaan minun palveluksessani. Minä, Herra Sebaot, Israelin Jumala, lupaan tämän.” (Jer. 35:18-19)

Mitä siis on uskollisuus ja Jumalan yhteydessä eläminen? Se on sitä, että tekee Taivaallisen Isän tahdon. Tästä puhuu myös Jeesus Matteuksen evankeliumissa:

”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. ” (Matt. 7:21)

”Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.”” (Matt. 12:50)

Pohdittavaa

Todistavatko ihmeet ja merkit vaelluksemme kelvollisuudesta?
Kuinka usein Jumalan ’arkinen viesti’ menee ohi, kun vain hämmästelen hänen suuruuttaan tai hulppeita puitteita?