Herran omilla on aika ajoin taipumusta kovakorvaisuuteen – mitä tulee siihen, että emme aina kuule hänen ääntään, jos hän ei lähesty meidän ehdoillamme. Kovakorvaisuus vaivaa meitä etenkin silloin, kun tiedämme itse parhaiten, miten elämän kuuluu edetä tästä hetkestä eteenpäin.

Onneksi emme ole aina näin kovakorvaisia. Etenkin lyötyinä tai elämän menoon väsyneinä etsimme toki vilpittömästi avoimin mielin Jumalan tahtoa. Pyydämme häntä puhumaan asioita elämämme ylle. Olemme jopa avoimet muutokselle; jopa sellaiselle, jota emme kykene täysin ymmärtämään tai hallitsemaan. Silti viesti näissä suotuisissa tuulissakaan aina tavoita meitä.

On silti vielä kaksi eri asiaa kuulla Jumalan puhe ja ymmärtää hänen puheensa. Nimittäin joskus emme ole kartalla siitä, mitä Jumala puhuu, vaikka kuulemme hänen äänensä ja ojentaudumme jopa kuuntelemaan. Emme vain aina ymmärrä, mistä hän puhuu. Olemme hätäiset näkemään vastaukset edessämme jo tänään, vaikka Jumalan tie kulkisi pidemmän mutkan kautta maaliin.

Esimerkki tällaisesta ymmärryksen kovakorvaisuudesta on profeetta Jeremian kirjassa. Se on profeetan oma kokemus siitä, kun hän kohtasi vaikeuden sijoittaa Jumalan sanoman oman aikansa elämänkartalle.

Jeremia Jumalan puhuttelussa

Taustoitetaan esimerkkitekstin tilannetta. Lähdetään liikkeelle ajassa aavistuksen varhaisemmasta kohdasta. Luetaan profetian sana, jonka Jeremia sai juuri ennen varsinaisen esimerkkitekstein kohtaamista.

Jeremian ja Jumalan kohtaamista edelsi varsin kova profetian sana; sellainen, jota mekään emme toivo Jumalan ottavan puheeksi. Tämä kova ennussana oli Jerusalemille – profeetan omalle kotikaupungille – sodan uhan alla.

”Ilmoittakaa Juudassa, kuuluttakaa Jerusalemissa, puhaltakaa torveen kaikkialla maassa, huutakaa täyttä kurkkua: ”Kaikki kokoon! Kiireesti turvaan linnoitettuihin kaupunkeihin!” Kohottakaa näkyviin viiri, joka opastaa Siionin vuorelle. Paetkaa sinne, älkää viivytelkö! Herra tuo pohjoisesta onnettomuuden, tuhon ja hävityksen. Leijona tulee esiin tiheiköstään, kansojen surmaaja lähtee liikkeelle olinpaikastaan. Se tulee ja tekee Juudan autioksi, hävittää sen kaupungit, niin ettei niihin jää yhtään asukasta. Pukeutukaa suruvaatteeseen, valittakaa ja vaikeroikaa! Herran hehkuva viha ei ole vieläkään väistynyt meistä pois. ” (Jer. 4:5-8)

Ehkä paras lähestymistapa pohtia profetiaa on unohtaa kaikki se, mitä tiedämme jälkiviisaina Israelin historiassa pian tämän jälkeen tapahtuneen. Mieti mieluummin, mikä olisi sinun reaktiosi tänään vastaavaan profetiaan, jos siinä puhuttaisiin sinun kotikaupungistasi tai rakkaasta Suomesta?

Miten sinä reagoisit? Kieltäisitkö sen välittömästi vääränä profetiana vai vertaisitko sitä vihapuheeseen? Ehkä toteaisit, että tuollainen pelottelu on vastuutonta. Ehkä et uskaltaisi ottaa siihen kantaa, puhumattakaan että ryhtyisit jonkinlaisiin toimiin varautuaksesi siihen. Toteaisit vain, että katsotaan, miten käy ja aika näyttää, lieneekö profetia oikea vai ei.

Toinen ääripää on se, että otat profetian vastaan toisia ihmisiä varten ja jätät itsesi turvallisesti sen ulkopuolelle. Tämä lienee kaikkein typerin vaihtoehto. Huudat kovaa ”halleluja!”, koska kaikki mielestäsi epäoikeudenmukaiset riistäjät ansaitsevat kärsiä, mutta Herran omat – heidät korotetaan – he saavat oikeuden. Mutta mitäpä jos tuomion miekka koskettaa samassa niin ’vanhurskasta’ kuin syntistäkin? Miten sitten suu pannaan?

Jeremia kohtaa vaikean profetian

Jeremian vastaanottama kova profetia jatkuu tekstissä toteamuksella siitä, millaisen vastaanoton Jumalan ’lupaus’ saa Jerusalemin ja Juudan valtaapitävien keskuudessa. He olivat hallinneet Jerusalemia vuosikymmenet toisten hyvinvoinnin kustannuksella. Jeremian profetia oli jotain muuta, mitä hovin profeetat julistivat kuninkaan ja ruhtinaiden ’korvasyyhyyn’.

Tätä profetiaa he tuskin vastaanottaisivat, mutta kun torjuttu profetia aikanaan toteutuu, hämmästys on oleva suuri. Vastaanotto tulee olemaan odotettu, kun sitten Jumalan ’lupauksen’ päivä sitten koittaa:

”Sinä päivänä, sanoo Herra, katoaa niin kuninkaiden kuin ruhtinaidenkin rohkeus. Papit tyrmistyvät ja profeetat hämmästyvät.” (Jer. 4:9)

Poliittista, taloudellista ja uskonnollista valtaa pitävien reaktio ei ole yllättävä, koska heillä on vain menetettävää. Jos profetia ei ollut tervetullut heidän korviinsa, ei sitä ollut tietty tapahtumatkaan, kun profetia myöhemmin toteutui ajassa.

Ehkä vallanpitäjien ja edunhaltijoiden reaktio ei hämmästytä, mutta hämmästyttävää on se, miten profeetta Jeremia itse reagoi profetiaan:

”Mutta minä sanoin: ’Voi, Herra, Herra! Totisesti, sinä olet pahoin pettänyt tämän kansan ja Jerusalemin!’ Sinä sanoit: ’Teillä on oleva rauha!’, mutta nyt miekka koskee sieluun asti.”” (Jer. 4:10)

Profeetan reaktio on toki ymmärrettävä, kun peilaat tilannetta siten, että ajattelet itsesi vastaavaan tilanteeseen. Hävityksen keskellä ei ole sen mukavampi elää, vaikka pitäisi tapahtunutta Jumalan tervetulleena puhutteluna tai ansaittuna kurituksena.

Profeetta Jeremian reaktio Jumalan ilmoitukseen ei ollut samaa, mitä oli Mooseksen reaktio Siinailla, kun hän pyysi Jumalaa vielä kerran armahtamaan kansan sen syyllisyydestä huolimatta. Jeremia ei pyydä armoa, vaan hän ilmoittaa melko suoraan, ettei hän ole samoilla linjoilla Herran kanssa.

Jeremian syytös kuulostaa siltä, että Jeremia sanoo Herralle, että hänen päätöksensä on väärä ja että Herra on valinnut pettää kansansa. Sallimalla hävityksen Jeremian näkökulmasta Herra pettää liittonsa.

Mitä siis Jeremian sanat ”Voi, Herra, Herra! Totisesti, sinä olet pahoin pettänyt tämän kansan ja Jerusalemin!’” tahtovat sanoa? Tarjoilen selitykseksi kolme vaihtoehtoa, joista viimeinen on oma henkilökohtainen suosikkini.

Ensimmäinen selitys

Kirkkoraamattu 1992 on valinnut tulkita tekstin lukijan puolesta. Se soveltaa käännökseen suoraviivaisesti yhtä mahdollista tulkintaa ja kääntää tekstin suoraan valitun tulkinnan mukaan. Kääntäjä on tehnyt tulkinnan täten lukijan puolesta,joten ongelma tekstistä katoaa suomenkielisen lukijan silmiltä. Nimittäin vuoden 1992 käännös valitsee kääntää sen näin:

”He sanovat: Voi, Herra, Jumalamme! Olet pettänyt lupauksesi, jonka annoit tälle kansalle ja Jerusalemille. Sinähän sanoit: ’Teillä on oleva rauha’, mutta nyt meillä onkin miekka kurkullamme.”” (Jer. 4:10, KR92)

Jeremian arvostelevan kommentin ongelma poistuu, kun sanat laitetaan mieluummin ’jumalattomien’ suuhun eikä hurskaan profeetta Jeremian. Tämä onkin yksi vaihtoehtoinen selitys ja siinä mielessä varsin mukava vaihtoehto, että meidän ei tarvitse sovittaa hurskaan profeetan suuhun vähemmän hurskaiden sanoja.

Toinen selitys

Jos pitäydytään oletuksessa, että sanat ovat kuitenkin profeetan sanomia, teksti kuuluu käännettynä tähän tapaan:

”Mutta minä sanoin: ’Voi, Herra, Herra! Totisesti, sinä olet pahoin pettänyt tämän kansan ja Jerusalemin!’ Sinä sanoit: ’Teillä on oleva rauha!’, mutta nyt miekka koskee sieluun asti.” (Jer. 4:9-10)

On vaikea tehdä ero sen välillä, että onko tämä profeetan henkilökohtainen tunnepurkaus, niin kuin hän tekee myös toisaalla kirjassaan (Jer. 15:17-18) vai onko kyseessä kielellinen keino. On mahdollista, että Jeremia puhuu kansan suulla tai kuin puhuen niin kuin kansa reagoisi Jumalan kovaan tuomioon.

Jos siis profeetta vain hämmästeli Jumalan profetian kovuutta kuvaannollisesti puhuen kansan tuntoja, ongelma on jälleen poistunut ja profeetta Jeremia saa olla tukevasti ’hurskaan’ miehen maineessa. Hän ei epäilekään Jumalan suunnitelmaa, vaan kertoo muiden sitä epäilevän. Jeremia siis sanoo, mutta hän ei tarkoita sitä. Tai hän sanoo, mutta puhuu toisten suulla.

Kolmas selitys

Kolmas selitys on yksinkertaisin; eli emme selitä mitään, vaan toteamme profeetta Jeremian olleen ihminen. Hän kuuli Jumalan äänen, kuuli ja vastaanotti hänen viestinsä oikein, mutta hän erehtyi itse tulkinnassaan.

Profeetta, joka saa Jumalan viestin, ei välttämättä saa näkyyn, kuvaan tai viestiin selitystä. Tällöin hänen tulkintansa on inhimillinen ja näin haavoittuva ja altis virheille.

Tämän kolmannen näkökulman on valinnut usein siteeraamani keskiajan karmeliitta mystikko Pyhä Ristin Johannes, kun hän sivuaa kyseistä tekstiä kirjassaan ”Subida del Monte Carmelo”. Johannes toteaa, että Jeremian oma tulkinta Herran aiemmin lupaamasta rauhasta harhautti hänet syyttämään Jumalaa petollisuudesta.

Jeremia oli tulkinnut aikaisemmin saamansa profetiat Jerusalemin rauhasta omaan aikaansa, kun profetiat puhuivat selkeästi messiaasta, joka Jumalan lupauksen mukaan perustaa rauhan valtakunnan. Näissä profetioissa Herra oli puhunut rauhasta, jonka hän on asettava itsensä ja ihmiskunnan välille messiaan työn kautta. Jeremia sen sijaan odotti tuon rauhan tarkoittavan ajallista rauhaa Jerusalemille myrskyisän poliittisen ajan keskellä.

Kun sitten Jumala paljasti profeetalleen, että sota ja vieläpä tappio tuossa sodassa on tuleva Jerusalemin osaksi, profeetta koki tulleensa petetyksi. Mutta pettikö hänet Jumala? Ei pettänyt. Hänet petti hänen omat virheelliset ennakkokäsityksensä ja liian suoraviivaiset tulkinnat Jumalan aiemmista rauhanlupauksista.

Emme voi syyttää Jeremiaa ymmärtämättömyydestä, koska hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta ihmisen näkökulmasta tavoittaa Jumalan suunnitelmaa. Ensinnäkään hän ei voinut ymmärtää, että Jumalan profetia rauhasta tapahtuu pidemmällä aikaperspektiivillä kuin hänen oma elämänsä. Toiseksi hän ei voinut ymmärtää sitäkään, että Herra puhui hänelle hengellisestä rauhanajasta, joka syntyy Jumalan ja ihmiskunnan välille sovittajan – Messiaan Jeesuksen Kristuksen – kautta. Vaikka siis Jeremia olisi ymmärtänyt rauhan sijoittuvan kauemmaksi tulevaisuuteen, hän ei olisi tavoittanut tämän rauhan luonnetta.

Opiksi Jeremian erheestä

Jeremia ei siis kyennyt tavoittamaan profetian kuvan merkitystä. Hänellä ei ollut sen oikeaan tulkintaan riittävää ymmärrystä – eikä hän sitä edes tarvinnut, koska profetia odotti toteutumista paitsi Jerusalemin hävityksen yli, vielä kansan paluun ja uuden miehittämisen ajan yli.

On perin lohdullista nähdä, ettei Jeremian erehdys johtanut siihen, että Jumala olisi pitänyt häntä tästä eteenpäin epäluotettavana. Jeremia erehtyi syyttämään Jumalaa jonkin sellaisen rikkomisesta, mitä Jumala ei ollut koskaan luvannutkaan. Ja pitipä Herra lupauksensa siinäkin, koska hän toi kansansa takaisin heidän maahansa.

Oleellista on se, että Jeremia ymmärsi virheensä eikä antanut tämän pettymyksensä tulla esteeksi Jumalan ja hänen välille. Hänen luottamuksensa ei horjunut, vaikka hän hetken luuli tulleensa petetyksi, vaikka todellisuudessa hänet petti hänen omat ajatuksensa ja laskelmansa.

Miten me reagoimme Jumalan lupauksiin? Käykö meille koskaan niin kuin profeetta Jeremialle? Kun Jumalan antama lupaus ei tapahdu meidän ennakkokaavailujemme mukaan, niin käymmekö kapinaan Herraa vastaan? Jatkammeko sinnikkäästi Jumalan taivuttamista omaan tahtoomme? Vai käymmekö syyttämään häntä, kun hän ei pidä lupauksiaan tai välitä meistä?

Uskallanko antaa Jumalan profetialle isomman merkityksen kuin vain sen ilmeisen, minkä siitä itse kykenen hahmottamaan? Odotanko profetian olevan jotain, millä Jumala taas kerran korjaa elämäni tai tulee ’fixaamaan’ rikki mennyttä maailmaa? Onko Jumalan lupaus minulle vain se, mitä minä odotan hänen tekevän kuin taikaiskusta?

Voisiko Jumalan lupaus ollakin enemmän? Ehkä se voisi olla sitä, että Jumalan valtakunta asettuu keskellämme. Voisiko siinä olla julistusta ajan tuolle puolen? Ehkä Jumalan profetia onkin isompi kuin vain minä tai minun elämäni, ehkä se on isompaa kuin tämä niin kutsuttu elämä ympärillämme.

Pohdittavaa

Onko minulle käynyt milloinkaan niin kuin profeetta Jeremialle?
Pettikö minut Herra vai pettivätkö minut omat ennakkokaavailuni?