Moni meistä on joutunut elämässään kohtaamaan kuoleman. Joku on kohdannut sitä kenties aivan lähipiirissä. Kohtaamme sen sitten läheltä tai kaukaa, se pysäyttää meidät pohtimaan varsin syvällisiä.

Jotkut kohtaavat kuoleman yllättäen, kun toiset taas saavat armon tietää kuolemansa hetken lähestyvän ja voivat alkaa varautua lähdön hetkeen. Viimeinen hetki on kuitenkin aina odottamaton.

Jeesuksen kuolema oli samaan aikaan yllätys, mutta myös jotain, mitä Jeesus tiesi varsin hyvin kohta koittavan. Vaikka Jeesus toistuvasti puhui kuolemastaan opetuslapsille ja valmisti heitä kohtaamaan tuon hetken, kuolema tuli heille arvaamatta.

Jeesus tiedosti ristinkuoleman hetken – hänen tehtävänsä ’huippuhetken’ lähestyvän. Se oli varsin ristiriitainen hetki; uhrikaritsan elämän huippuhetki on näet kuolema.

Jeesuksen syvästä tietoisuudesta kuolemansa edessä kertoo se, että kiirastorstain yössä pian viimeisen aterian jälkeen vielä matkalla Getsemaneen hän paitsi puhuu kuolemastaan, hän päättää kiirastorstain hetken rukoukseen, jonka me tunnemme ylimmäispapillisena rukouksena. Se alkaa näin:

”Tämän puhuttuaan Jeesus nosti katseensa kohti taivasta ja sanoi: ’Isä, hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut.’” (Joh. 17:1)

Ylimmäispapillinen rukous.

Tämä rukous oli Jeesuksen jäähyväisrukous. Opetuslapset eivät tienneet kuinka lähellä eron hetki odotti, mutta Jeesus sen tiesi ja hän myös ymmärsi sen, ettei pelkkä puhe riitä kantamaan opetuslapsia, vaan hän tahtoi rukoilla heidän ja koko seurakunnan puolesta.

Mitä rukoilisit, jos…

Jeesus jatkaa siis koskettavalla tutulla rukouksella, mutta oletko koskaan ajatellut sitä, että miksi Jeesus rukoili sen, mitä hän rukoili? Huomaa myös, että tämä luvun mittainen teksti on rukous. Se ei ole opetus eikä saarna; se on rukous – puhetta Jumalalle.

Otetaanpa pieni ajatusleikki. Jos sinulla olisi samalla tavalla mahdollisuus pitää puhe tai rukoilla lähimpiesi puolesta kuolinvuoteella, niin millaisia asioita sinä ottaisit puheeksi tai millaisen rukouksen sinä pitäisit?

Ajattele, että kyseessä on hetki, kun sinun ja läheistesi tiet erkanevat. Luulen, että asiat, joita rukouksessa tuolloin jakaisit, olisivat jotain sellaista, mitä tiedät tänne aikaan jäävien rakkaidesi tarvitsevan. Viimeisen rukouksen aikana sinun ei tarvitse enää ajatella itseäsi tai pyytää itsellesi asioita, vaan voit sanoittaa rukouksen sanat rakkaidesi parhaaksi juuri niin kuin ne koet oikeaksi.

Ehkä käyttäisit tilaisuuden hyväksi ja rukouksessa pyytäisit Taivaallista Isää antamaan heidän elämäänsä juuri sitä, mitä he eniten tarvitsevat. Viimeisessä rukouksessa ei tarvitse enää pidätellä, vaan rukous puhuu juuri siitä, mitä koet ystäviesi kipeimmin tarvitsevan.

Ylimmäispapillinen rukous

Olen varma, että samoin Jeesus jäähyväisrukouksessa rukoili juuri niitä asioita, joita opetuslapset ja heidän kauttaan koko Uuden testamentin seurakunta tulisivat tarvitsemaan. Jeesus rukoili niitä asioita, jotka olivat erityisen merkityksellisiä seurakunnan tehtävän kannalta. Hän ei opettanut, vaan rukoili.

Ylimmäispapillinen rukous on täten eräänlainen viimein tahto, perintö tai testamentti, jonka Jeesus jakoi pääsiäisaterian hetken päätteeksi seuraajilleen.

Ehkä opetuslapset eivät tuossa hetkessä ymmärtäneet Jeesuksen sanojen arvoa oman tulevaisuutensa näkökulmasta, mutta myöhemmin he tulivat sen ymmärtämään.

Apostoli Johannes oli sisäistänyt tuon arvon hyvinkin. Hän nimittäin oli se evankelistoista, joka kirjoitti Jeesuksen rukouksen evankeliumiinsa, jonka hän laati huomattavasti kolmea muuta evankelistaa myöhemmin. Kirjoittaessaan jo kääntynyt Johannes oli oppinut näkemään Jeesuksen sanojen merkityksen. Hän todella oli seurakunnan muutamien vuosikymmenten varrella tullut huomanneeksi, että Jeesus rukoili juuri niitä asioita, jotka meille ihmiselle ovat varsin vaikeita.

Nostan Jeesuksen rukouksesta esiin rukouksen viimeisen osan; sen , jonka hän rukoilee koko seurakunnan puolesta.

”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.” (Joh. 17:20-26)

Nämä ovat ne asiat, jotka Jeesus viimeiseksi tahtoi jättää Taivaallisen Isän käsiin meidän edestämme. Erityisesti sieltä nousee perintönä yhteys; hän jätti meille perinnöksi yhteyden häneen, mutta myös yhteyden toinen toisiimme. Hän rukoili, että se rakkaus, jonka olemme lahjaksi saaneet, kantaisi meitä niin, että me voisimme olla erimielisyydessäkin yhtä rakkaudessa.

Jeesus kutsui meidät olemaan yhtä

Jeesus puhui vahvasti yhteydestä rukouksessa sen tähden, että hän tiesi sen olevan meille vaikeaa. Onhan niin, että siinä missä toinen toisessamme olemme siunaus toisillemme, olemme samalla myös haaste ja paikka kasvaa rakkaudessa. Kun erilaisuus hioo toista, rakkaus pitää pinnat yhdessä.

Ja tätä yhteyttä edelleen vahvistaakseen Jumalan Pyhä Henki jakaa meille seurakunnassa erinäisen kirjon erilaisia lahjoja itse kullekin. Näin siksi, että me tarvitsisimme toinen toisiamme. Siinä on seurakunnan salaisuus. Seurakunta, jossa ihmiset eivät tarvitse toisiaan, on torso. Se on kuin ruumis, josta kädet, jalat, silmät jne. on kaikki revitty irralleen ja ne yrittävät selvitä omillaan – erossa toisistaan.

Jumalan näkemys yhteydestä on erilainen. Hän tahtoo nähdä meidät palvelemassa yhtenä ruumiina – yhden pään – Jeesuksen Kristuksen – menestyksen tähden. Ja siinä missä ruumiin jäsenet tulevat siunatuksi toinen toistensa lahjoista, mekin tulemme siunatuiksi sen kautta, mitä Jumala seurakunnassaan tekee.

Yhteys on yhteinen haasteemme

Jeesus siis rukoili yhteytemme puolesta juurikin siksi, että hän tiesi yhteyden olevan Herran omille haasteellista – jopa vaikeaa. Sen joutuivat toteamaan jo apostolit. Ja samaa ovat todistaneet vuosisatojen saatossa kirkkoisät, piispat ja seurakunnan kaitsijat vuoron perään.

Jeesus ei kuitenkaan valinnut helpointa tietä eli tasapäistää tai yhtenäistää kaikkia samaan muottiin. Jeesus näki erilaisuuden haasteen jo 12 opetuslapsen joukossa. He olivat luonteeltaan ja taustaltaan toinen toistaan erilaisempia. Siinä missä Pietari oli aina äänessä, siellä Johannes etsi hiljaa Jeesuksen läheisyyttä ja kosketusta. Missä Natanael näki Jumalan näkymättömän voiman kaikkialla, siellä Tuomas kyseenalaisti Herransa todellisuuden, välilliset todisteet ja silminnäkijälausunnot. Missä Natanaelin usko muuttui jo näkemiseksi, siellä Tuomas kysyi yhä todisteita.

Jeesus ei rakentanut seurakuntaa yhden ajatuksen ja samankaltaisuuden varaan. Hän uskalsi antaa seuraajilleen tilaa olla erilaisia Jumalan luomuksia ja erimielisiä mielipiteissä. Jeesus tiesi, että jos yksi asia on yli muiden, se yhdistää erimieliset ja erilaiset ihmiset; ja tuo asia ei voinut ollut muuta kuin Kristuksen persoona.

Perustava seikka Jeesuksen rukouksesta onkin ymmärtää, että hän näki jo ennalta, että yhtenäisyys haastaa meitä, koska se maksaa meille hintaa. Se haastaa meitä tulemaan ulos alati mukavasta ja miellyttävästä kohtaamaan erilaisuuden Kristuksen nimen kunniaksi.

Yhtä rakkaudessa eriävin ajatuksin

Yhtenäisyys rakkaudessa edellyttää meitä aika ajoin luopumaan omastamme ja laittamaan lähimmäisen edun oman etumme edelle. Se on meille ihmisille varsin vaikeaa. Ja toteutuakseen yhteys tarvitsee ei enempää eikä vähempää kuin Jumalan ihmeen. Sen tähden Jeesus rukoili meille rakkautta ja yhteyttä.

Yhteys Kristuksessa ei kuitenkaan tarkoita samanmielisyyttä tai valheellista yhteyttä, jossa lakaistaan eriävät mielipiteet maton alle. Kristuksessa on tilaa olla eri mieltä ja keskustella.

Aikanaan metodistiherätyksen kirkkoisät kohtasivat liikkeen alkuaikoina saman yhtenäisyyden haasteen. Francis Asbury ja John Wesley ja kohtasivat yhtenäisyyden ongelman jo ennen kuin liike ehti kunnolla vakiintua kirkoksi.

Olisi ollut helppoa valita vaikenemisen ja samanmielisyyden tie, mutta he ymmärsivät, että eriävät ajatukset, mutta silti yhtenevä sydän, on suurempi todistus Jumalan rakkaudesta seurakunnassa.

Yhtenäisyys ei tarkoita samanmielisyyttä. Meillä voi olla poikkeavia mielipiteitä ja saamme ajatella eri tavoin, mutta silloinkin rakkaus on se, joka tekee meidät yhdeksi. John Wesley haastoi meitä tähän saarnassaan:

“But although a difference in opinions or modes of worship may prevent an entire external union, yet need it prevent our union in affection? Though we cannot think alike, may we not love alike? May we not be of one heart, though we are not of one opinion? Without all doubt, we may. Herein all the children of God may unite, notwithstanding these smaller differences. These remaining as they are, they may forward one another in love and in good works.” (John Wesley, sermon ’Catholic Spirit’)

Vapaasti suomeksi käännettynä hän sanoo jotenkin näin:

”Mutta vaikka eroavaisuudet mielipiteissä tai jumalanpalvelustavoissa saattaa estää meitä olemaan ulkoisesti yhtä, tarvitseeko sen olla este yhteydelle? Vaikka emme voi ajatella samalla tavoin kaikesta, emmekö kuitenkin voisi olla yhtä rakkaudessa? Emmekö voisi olla yhtä sydäntä, vaikka emme olisi yhtä mieltä? Epäilemättä me varsin hyvin voisimme olla. Tässä Jumalan lapset voivat olla yhtä, ilman että pienet erot erottaisivat meidät toisistamme sinun rakkaudessasi.”

Ottakaamme vastaan tämä yhteinen haaste olla yhtä Kristuksessa, vaikka ajatuksemme poikkeavatkin toisistaan. Me emme ole tämän haasteen kanssa yksin, vaan Herra Jeesus rukoilee tänäänkin puolestamme, että Jumalan Pyhä Henki tekee meistä yhden rakkaudessamme Kristukseen.

Tulkoon Kristuksen nimi näin kirkastetuksi hänen seurakuntansa kautta siinä, että voimme olla samaa rakastavaa perhettä eriävistä mielipiteistä huolimatta.

”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.”

Pohdittavaa

Mitä tästä opimme?