Kannan sisälläni syvyyttä.
Kutsua, jonka Sinulta sain.
Haurasta ja niin haavoittuvaa.
Kuitenkin.

Niin täyttä totta.

Niin.
En epäile, ettetkö juuri Sinä olisi asettanut kutsua sisimpääni.
Muutenhan olisin jo luovuttanut,
antanut periksi:
antaa olla.
En voi muuttaa maailmaa.

Niin. En voikaan, en pysty enkä kykene,
en edes halua.

Jos minä muuttaisin maailmaa, niin olisiko se yhtään parempi paikka kuin tänä päivänä?
Tuskin.

Ehkäpä vielä hitusen raadollisempi.
Julmempi.
Kylmempi.

Kiitos, että minun ei tarvitsekaan muuttaa mitään.
Kiitos, että saan asettua olemaan Sinussa.

Vahvana. Täynnä voimaa.
Sinussa vahvana ja Sinun voimallasi varustettuna.
Sinun armostasi.
Ja Sinä asetat minut olemaan.
Katsomaan. Ihmettelemään.
Sinä teet. Sinä vaikutat. Sinä muutat. Sinä rakastat.

Istun kuin junassa, jonka päämäärää en vielä tiedä.
Minä vain olen ja asetun lepoon ja rauhaan.
Ja katselen.

Maisemia, jotka vilisevät kiihtyvällä tahdilla ohitseni. Asioita tapahtuu, tilanteet muuttuvat.
Jopa kiihtyvällä tempolla.
Minä vain katselen.

Riittääkö se?
Miksi ei riittäisi?

Sinä et koskaan odottanutkaan muuta
kuin asettumista Sinuun.
Ja Sinä valmistat, avaat, teet ja toimit.
Ja minä asetun lepoon.

Sinussa.
Sinussa, Herrani Jeesus.

– Elisa