Minun lapsuuteeni mahtuu joukko erilaisia satuja. Ja edelleen, kun sittemmin sain armon tulla isäksi, seurasivat sadut elämän tiellä vielä toista vuosikymmentä, kun niitä viidelle lapselle on tullut luettua ja paljon katseltuakin.

Jos satu alkaa usein sanoilla ”Olipa kerran…”, melko usein sadut loppuvat taianomaisiin sanoihin ”Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.” Sana, mikä tekee lauseesta taianomaisen, on ’onnellisina’. Jos jätät sen sanomatta, lause on kertaluokkaa latteampi: ”Ja he elivät elämänsä loppuun asti”. Niin, mitä sitten – niin me kaikki teemme!

Sana ’onnellisina’ tekee eron. Meitä ei kiinnosta kauanko he elivät. Sitähän ei edes sanota; ei ole merkitystä elivätkö he viikon, vuoden, vuosikymmenen vai tuhansia vuosia. Merkitystä on enemmän laatusanalla eli sillä, että he elivät ”onnellisina” – mitä ikinä se tarkoittaakaan ja mihin ikinä heidän onnellisuutensa jatkossa perustuisikaan. Sadussa riittää lupaus siitä, että kertomuksen lopussa tavoitettu ’onni’ kestää elämän loppuun saakka.

Me ihmiset arvostamme onnellisuutta. Filosofi Aristoteles (384–322 eKr.) kysyi: ”Mikä kaikkein parasta mitä ihminen voi saada toiminnallaan aikaan?” Tähän hän itse vastasi: ”Tavallisen ihmisen ja sivistyneen ihmisen mielestä se on onnellisuus”.

Mitä tuo onnellisuus sitten pitää sisällään? No, se on turhan laaja asia tässä käsiteltäväksi. Menemättä enempää onnellisuuden filosofiaan, mainitsen kuin lähtökohdaksi tälle saarnalle sen, miten Aristoteles itse käsitti onnellisuuden. Hän mukaansa on kolmenlaista onnellisuutta: 1) mielihyvän synnyttämää onnellisuutta, 2) hyvän suoriutumisen tuottamaa onnellisuutta ja 3) mietiskelevän ja pohtivan elämäntyylin synnyttämää onnellisuutta. Näistä Aristoteles nimesi viimeksi mainitun korkeimmaksi onnellisuuden tasoksi.

Sadut opettavat onnellisuuden luonteesta jotain samanlaista, mitä Aristoteles. Tarkoitan tällä sitä, että kestävä onnellisuus ei synny satunnaisesta mielihyvästä, vaan siitä, että elämää kantavat kestävät arvot, jotka takaavat ihmiselle onnellisen elämän.

Halvasta korvikkeesta kestävään onneen

Miltä kuulostaisi satu, jossa sanotaan vain: ”Olipa kerran ja hän eli elämänsä onnellisena loppuun asti”? Tai satu, joka loppuu näihin taianomaisiin sanoihin, mutta sadun päähenkilö puuhaa vain joutavia tai elää mukavan nautinnollista elämää sadun alusta loppuun ilman, että hänen mukavuutensa tulee lainkaan haastetuksi sadun aikana.

Kestävä onnellisuus on enemmän kuin pelkkä nautinto. Nautinto on onnellisuuden halpa korvike. Pahimmillaan nautinto riistää ihmiseltä onnen, koska se sitoo ihmisen haluamaan alati suurempaa annosta nautintoa. Tässä mielessä Aristoteles oli hyvinkin oikeassa; mielihyvän synnyttämä hetkellinen onnellisuus ei kanna ihmistä niin kuin sadun ”he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti”.

Saduissa oletetaan, että onnellisuus pitää ansaita. Satujen onnellisuus on onnellisuutta siitä, että tehty jotain merkittävää tai saavutettu vaikeuksien ja ponnistelujen kautta sellainen olotila, jossa voidaan kokea onnellisuutta saavutuksen tuloksena. Aristoteleen mukaan tällainen ”hyvän suoriutumisen tuottama onnellisuus” on jo kestävämpää onnellisuutta. Ja onhan se; esimerkiksi onnistuneen urheilusuorituksen jälkeen kokee tätä. Samaa kokee polkujuoksussa, kun saavuttaa matkalla vihdoin vuoren huipun, missä silmä jää lepäämään maiseman ylle.

Tämä tekemiseen ja toimintaan perustuva onnellisuus on ei kuitenkaan kestä muualla kuin saduissa. Sadussa se, että päähenkilöt saavat toisensa tai sankari pelastaa valtakunnan jättää lukijan onnellisuuden tilaan. Arkielämässä satujen onnellisuuden rikkoo elämän rikkonaisuus, olosuhteet, vastoinkäymiset ja sen semmoiset elämään kuuluvat seikat.

Aristoteles uskoi kestävän onnellisuuden piilevän ”mietiskelevässä ja pohtivassa elämäntyylissä”, mistä olen sen verran hänen kanssaan samaa mieltä, että kestävän onnellisuuden salaisuus todellakin on elämäntyylissä, elämänarvoissa eli siinä, miten me suhtaudumme elämään.

Jos elämän arvot on ankkuroitu näkyvän maailman olosuhteisiin; onnistumiseen, aineelliseen tai muuhun ajalliseen siunaukseen, on onnellisuutemme tässä elämän ajassa varsin helposti särkyvää.

Jos elämän arvot on ankkuroitu Taivasten valtakuntaan: sen pysyviin arvoihin, Jumalan huolenpitoon ja elämän luottamiseen hänen käsiinsä, saatamme olla jo paljon lähempänä onnellisen elämän salaisuutta kuin alkuun uskommekaan.

Tästä meille kertoo psalmisti Asaf enemmän.

Matka onnellisuuteen psalmin tekstissä

Kolmannen Psalmien kirjan (sisältää psalmit 73-89) aloittava Asafin kirjoittama psalmi. Psalmin päällekirjoituksen (Ps. 73:1) mukaan sen kirjoittaja oli siis Asaf. Hän on todennäköisesti kirjoittanut psalmin Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana. Hän oli menettänyt kotimaansa ja kirjoitti psalmia vieraalla maalla, missä hän sydämestään koki elävänsä vieraalla maalla muukalaisena.

Kirkkoraamattu otsikoi psalmin sanoilla ”Onneni on olla lähellä Jumalaa”. Huomaa, että vaikka Asaf kirjoittaa onnellisuudesta, hän ei itse elänyt välttämättä lainkaan ’onnellisten tähtien’ alla. Päinvastoin tekstissä hän huomaa hyvinkin sen, miten olosuhteiden vertailu, saa hänet jopa kadottamaan sen onnen, joka Herran omille kuuluu.

Asafin psalmi on pitkähkö psalmilauluksi. Rakenteellisesti psalmi on kirjoitettu mielenkiintoisella tavalla. Se alkaa ja loppuu ylistäen Herran hyvyyttä ja ihmisen onnellisuutta Herran läheisyydessä:

”Kuinka hyvä onkaan Jumala Israelille, kuinka hyvä niille, joilla on vilpitön sydän!” (Ps. 73:1)

”Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.” (Ps. 73:28)

Vaikka psalmi alkaa ja loppuu ylistykseen, se ei silti tarkoita, että psalmi olisi tyystin pelkkää ylistystä ja onnellisuuden glooriaa. Päinvastoin aloittavan ja päättävän jakeen väliin mahtuu myös pettymystä ja kipeitä kokemuksia, mikä tekee psalmista mielenkiintoisen onnellisuuden näkökulmasta.

Pettymyksiä ja kipeitä kokemuksia

Ensimmäisen jakeen ja loppusäkeen ylistyksen välissä on Asafin rehellinen tilitys hänen sisäisestä taistelustaan, jonka keskellä hän oli menettää uskonsa ja onnensa Jumalassa. Siinä Asaf kertoo, kuinka hänen arvionsa maailmasta sai hänet epäilemään maailman menon mielekkyyttä ja Jumalan oikeudenmukaisuutta.

Psalmisti oli elämänsä päivinä joutunut pettymään niin toisiin ihmisiin kuin itseensä. Samoin hänet on pettänyt hänen omat suunnitelmansa ja arvionsa toisista ihmisistä.

Asaf kirjoittaa laulussaan vuolaasti siitä, miten hän näki elämän olevan täynnä epäkohtia. Hän oli nähnyt kuinka moni hyvä teko oli jäänyt palkitsematta ja toisaalta kuinka jumalattomasti elävät saattoivat menestyä (Ps. 73:2-12). Luetaanpa muutama jae, jotka saattavat kuulostaa jopa meidän omilta ajatuksiltamme…

”Minä kadehdin jumalattomia, kun näin heidän menestyvän. Heillä ei ole ikinä vaivoja, he ovat terveitä ja lihavia. He eivät joudu raatamaan niin kuin muut ihmiset, eikä heitä toisten tavoin kuriteta. . . Sellaisia ovat jumalattomat, kaikessa rauhassa he kasvattavat mahtiaan.” (Ps. 73:3-5, 12)

Aineellisesti mitattuna Asaf saattoi verrata elämäänsä toisiin ja todeta monien jumalattomasti eläneiden menestyneen huomattavasti häntä paremmin. Heidän röyhkeytensä palkitaan ja he saavat porskuttaa nautinnollista elämää. Asaf joutuu jopa kysymään, että miksi Jumala ei palkitse häntä, vaan antaa toisten menestyä (Ps. 73:13-20).

Asaf ei peitä Jumalalta pahaa oloaan (Ps. 73:21-22), vaan tuo tuntemuksensa avoimesti Jumalan eteen siitä huolimatta, että hän tiesi syytöstensä olevan epäoikeudenmukaiset Jumalaa kohtaan. Kuitenkin hän uskalsi kertoa syvimmät tuntemuksensa Jumalalle, koska Herra tiesi ne joka tapauksessa ja kieltämällä oman pahan olonsa, hän ei pääsisi milloinkaan siitä eroon.

Toisenlainen näkökulma

Vaikka Asaf käsittelee pettymystä psalmissa pitkästi, hän tarkemmin elämäänsä mietittyään päätyy silti hyvin toisenlaisen loppupäätelmään.

Purnatessaan elämäänsä Jumalalle Asaf huomaa, että hänelle on annettu paljon suurempi aarre, mitä mikään nautinto tai edes ansaittu aineellinen siunaus tässä ajassa voisi hänelle antaa (Ps. 73:23-27).

Asaf näet havaitsi, että hänelle on annettu ylivertainen aarre: ”onni olla lähellä Jumalaa”, eli turvaaminen Jumalan läsnäoloon elämässä. Moni muu asia elämässä kadottaa merkityksensä joko silloin kun sen saavuttaa, tai kun ihmissilmä ehtii siihen tottua, mutta tämä aarre pysyy aarteen arvoisena ja antaa alati uutta. Asaf kirjoittaa siitä näin:

”Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi. Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti. . . Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.” (Ps. 73:21-26, 28)

Asaf havaitsi tietoisuuden ja luottamisen Jumalan läsnäoloon arvokkaaksi verrattuna kaikkeen muuhun. Se on lahja ja kestävä onnellisuuden perusta, vaikka sitten Asaf joutuikin elämään vieraalla maalla muukalaisena ja näkemään, kuinka vääryys hetkellisesti voittaa ja oikeus jätetään palkitsematta.

Silti se elämä, jonka hän oli saanut elää lähellä Jumalaa oli jotain niin hyvää, että hän saattoi tunnustaa olevansa onnellinen lähellä Jumalaa.

Asafin onnellisuus ei siis noussut katoavasta ajallisesta, vaan katoamattomasta ja täydellisestä. Se oli Jumalan läheisyydessä elämistä. Mahdollisuus elää Jumalan läsnäolossa on suurempaa kuin nautinto tai ajalliset onnistumiset. Silloin, kun olosuhteet ovat ihmistä vastaan, tämä ajatus voi tuntua ’jeesustelulta’, mutta se ei ole sitä.

Ei ole suurempaa onnea tässä ajassa kuin tiedostaa olevansa pelastettu Jeesuksen Kristuksen sovitustyön kautta. Ja kun sanon ’tiedostaa’, niin tarkoitan Kristuksen todellisuuden kokemista joka solulla juuri nyt. Se on enemmän kuin tietää tai tuntea. Lue vielä psalmistin päätössanat:

”Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.” (Ps. 73:28)

Ihmiselämän suurin onni ei ole kertoa omista teoista tai siitä, miten olen onneni ansainnut. Se on Jumalan tunteminen; ”olla lähellä Jumalaa” ja koko painolla ”turvata Herraan”. Kun Jumala on sinua lähellä; sinä lakkaat puhumasta itsestäsi ja katsomasta alati itseesi. Sinä näet vain hänet ja sinun suusi täyttyy sanoista, jotka kertovat hänen teoistaan.

Tämä on elävän elämän salaisuus, Se on yksinkertaisesti resepti siihen, että voimme sanoa jo tänään ”elävämme onnellisina elämämme loppuun asti”.

Herman Alaskalainen

Aloitin tekstin puhumalla saduista. Tiedän siis varsin hyvin, että niin puheesta kuin luetusta ihminen muistaa asiat parhaiten kertomusten kautta. Siksi tahdon jakaa vielä psalmin opetuksen tueksi lyhyen tarinan vanhassa Valamossa vaikuttaneesta munkista nimeltä Pyhittäjä Herman Alaskalainen. Tämä tarina on tosi.

Herman Alaskalainen (1756 Serpuhov – 1837 Alaska) oli Valamon luostarista Alaskaan lähetetty ortodoksimunkki ja lähetystyöntekijä, joka Alaskassa puolusti alkuasukkaiden oikeuksia venäläisen siirtomaahallinnon sortotoimia vastaan.

Hermanin lapsuus ja nuoruus ovat jääneet melko tuntemattomiksi. Hänen tiedetään hakeutuneen 17-vuotiaana Sarovskin luostariin, josta hän siirtyi myöhemmin Valamoon. Hänen luostarikilvoituksensa Valamossa päättyi 1793, kun luostarista lähetettiin kuuden munkin ja neljän noviisin joukko tekemään lähetystyötä tuolloin Venäjälle kuuluneelle Kodiakin saarelle nykyisen Alaskan etelärannikolle.

Ryhmän oli tarkoitus levittää kristinuskoa alkuperäiskansojen keskuuteen, perustaa koulu lapsille sekä rakentaa kirkko. Erilaisten ryhmää koskeneiden menetysten jälkeen – osa lähetyssaarnaajista kuoli melko pian, jotkut taas palasivat Venäjälle – Herman jäi yksin tekemään lähetystyötä seudulle.

Herman huolehti orvoista, opetti lapsia koulussa ja jatkoi lähetystyötä. Hermanin elämä oli hyvin askeettista; hän viljeli itse omat perunansa ja vihanneksensa, asui yksinkertaisesti erakkomajassaan ja pukeutui vaatimattomasti. Herman puolusti paikallista väestöä, Kodiakin alkuasukkaita, venäläisiä siirtomaaisäntiä vastaan. Myös esirukouksillaan hän suojeli paikallista väestöä monilta vaaroilta. Hän oli myös merkittävä hengellinen opettaja.

Hyvä esimerkki hänen opetuksestaan on meille perimätietona säilynyt keskustelu, jonka tämä perin juurin askeettiseen elämään tottunut munkki kävi Kodiakin satamassa merimiesten kanssa, kun hänet oli kutsuttu vierailulle fregattiin.

Laivan kapteeni oli varsin koulutettu mies ja pöytäseurueeseen liittyi yli 20 upseeria – sivistyneitä hekin. Ja siinä varsin vauraassa ja hienossa seurassa istui vaatimaton pienikokoinen munkki Herman kuluneissa vaatteissaan.

Vaatimattomasta ulkoasustaan huolimatta Hermanin viisaus teki miehiin vaikutuksen. He näet huomasivat, ettei heistä maailmanmatkaajista ollut tälle köyhälle munkille elämän viisaudesta vastaamaan.

Keskustelun lomassa Herman tiedusteli paljon nähneiltä merimiehiltä, mikä mahtaa antaa suurimman onnen ihmiselle, mikä tekee hänestä onnellisen. Vastaukseksi hän sai paljon sitä, mitä osaat odottaa: rikkaus, korkea asema, kaunis vaimo tai uljas laiva.

Tähän Herman vastasi: ”Mikään, mitä sanotte ei pidä paikkaansa.” ja jatkoi ”Eikö niin, että jokainen teistä haluaa itselleen alati niitä asioita, mitä hän pitää parhaina ja mitä hän sydämessään eniten rakastaa?” Kaikki myönsivät asian olevan niin. Tähän Herman jatkoi:

”Mutta mikä voisi olla parempaa, korkeampaa, arvokkaampaa kuin rakastaa Herraa Jeesusta Kristusta, joka loi maailman ja joka kaunistaa, antaa elämää, ylläpitää, ravitsee ja rakastaa kaikkia, ja joka itse on rakkaus. Eikö meidän pitäisi rakastaa Jumalaa yli kaiken, asettaa toivomme häneen ja etsiä häntä näiden muiden asioiden sijaan?”

Miehet vastasivat jälleen myöntävästi, joten Herman kysyi heiltä edelleen: ”Mutta ystävät, rakastatteko te Jumalaa?” Taas merimiehet vastasivat hänelle myöntävästi ja ihmettelivät ääneen, että miksikö he eivät niin tekisi.

Merimiesten tavoin mekin saatamme varsin helposti sanoa rakastavamme Jumalaa, mutta kun kuulet Hermanin tarkennuksen rakastamisesta, huomaat omien sanojesi mataluuden. Nimittäin Herman vastasi merimiesten sanoihin näin:

”Minä, köyhä syntinen, olen yrittänyt opetella rakastamaan Jumalaa yli 40 vuotta, ja en voi sanoa, että rakastan häntä oikein. Kun rakastamme jotakuta, me aina muistelemme häntä, me haluamme miellyttää häntä jatkuvasti. Päivällä ja yöllä olemme kiinnostuneita hänestä. Mielemme ja sydämemme kiinnostuu rakkautemme kohteesta.”

”Onko tämä sitä, miten sinä rakastat Jumalaa?”, Herman kysyi ja jatkoi: ”Käännytkö usein hänen puoleensa? Muisteletko häntä aina? Rukoiletko aina häntä ja pidät hänen käskynsä?”

Kun laivan miehistö myönsi, etteivät he sittenkään tee niin, vaikka ensin niin luulivat, Herman sanoi heille:

”Siksipä, teidän omaksi hyväksenne ja iloksenne, tehkäämme lupaus: tästä päivästä, tästä tunnista ja tästä minuutista, rakastakaamme Jumalaa yli kaiken ja tehkäämme hänen tahtonsa.”

Ja tässä on Hermanin opetuksen mukaan onnellisen elämän salaisuus. Hermanin sanoma on ajankohtainen myös minulle. Kun puhumme onnellisuudesta, me emme katso menneeseen elämään ja eiliseen päivään vaan tähän hetkeen.

Se on kutsu pysyvään, ikuiseen onneen ja iloon jokaiselle ihmiselle. Tästä hetkestä lähtien on syytä etsiä ja rakastaa Jumalaa yli kaiken.

Pyhittäjä Hermanin ikoniin näkee usein kirjoitetun tekstin, joka kuuluu suomeksi käännettynä näin: ”Tästä päivästä, tästä hetkestä, tästä minuutista, rakastakaa Jumalaa yli kaiken.”

Ja lopuksi totean, että Pyhittäjä Herman ”eli elämänsä onnellisena loppuun asti”. Ehkä se ei ulkoisesti vastannut sitä, miltä ihminen odottaa onnellisen elämän näyttävän, mutta Hermanin onnellisuus oli pysyvää laatua; se kantaa häntä vielä tänäänkin!

Näin minunkin elämässäni

Samaa voin minäkin sinulle vakuuttaa. Voin todistaa, ettei elämä ole aina mennyt juuri sillä tavoin kuin olisin laskelmoinut tai halunnut. Voin todeta, että toisenlaisia valintoja tekemällä, olisin poiminut isomman joukon ajallisia onnen hetkiä.

Mutta tänään olen yhdestä asiasta varma. Nimittäin Jumalan läheisyydessä on minun onneni; hänen lähellään saan kokea olevani rakastettu ja hän antaa minun elämälleni tarkoituksen. Onnellisuus ei ole sitä, että minä saan sen, mitä haluan, se on sitä, että minä annan Jumalalle sen mitä hän tahtoo – ja se on minun elämäni.

”Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.” (Ps. 73:28)

Minun elämäntarinani ei ole järin mielenkiintoinen. Se ei ole pelkkää iloa ja onnea. Sinne mahtuu niin kyyneleitä, pettymystä kuin kielteisiä ajatuksia niin lähimmäistä kuin Herraa kohtaan.

Mutta onnellisuuden lähde ei ole menneessä, se on tässä hetkessä. Sillä juuri nyt; tällä kellonlyömällä, tässä paikassa, minun Jumalani – Herrani Jeesus – on läsnä kanssani ja hän rakastaa minua. Onnellisuuden ja tarkoituksellisen elämän perusta on antaa Jumalalle se, mitä hän tahtoo eikä haalia itselle sitä, mikä silmää houkuttaa.

Voisin kadehtia toisia ihmisiä ja janota loputtomiin ajallista hyvää, mutta lopulta kuitenkin sanoisin, että Jumalan teot ja hänen lähellä olo kruunaavat minun elämäni. Jumalaan luottaminen – hänen lähellä eläminen ja häneen turvaaminen on kestävän onnen perusta.

Onni on oppia turvaamaan Jumalaan niin elämän pienissä asioissa kuin suurissakin. Todellinen onni on ymmärtää, että meidän Herramme Jeesus Kristus on Pyhän Henkensä kautta läsnä joka hetki elämässäni.

Tartu sinäkin kestävään onneen – Jumalan läsnäoloon elämässäsi. Elä elämäsi rohkeasti Jumalalle ja etsi hänen kasvojaan. Siinä on onnellisen elämän lahja. Se on nykyhetken ”he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti”.

Pohdittavaa

Mistä minä etsin onnellisuutta?
Mikä tarkoittaa ”elämä täynnä tarkoitusta”?