Rukousviikolla paikalliset seurakunnat kutsuvat ja kannustavat toinen toisiaan yhteiseen rukoukseen ykseyden puolesta. Uskon kuitenkin, että Jumalan tahto olisi nähdä rukouksen virtaavan arkielämäämme – sinne, missä vietämme suurimman osan päivästä.

Henkilökohtaisin ponnistuksin saatamme itsekurin ja tavanalaisuuden voimin pystyttää rukoukselle ’vakiintuneita hetkiä’ osaksi arkipäivän matkantekoa. Voimme sitoutua aamu- tai iltarukoukseen tai opetella liittämään rukouksen jokapäiväisiin toimiin, kuten ateriointiin tai työmatkoihin, mutta…

Elävä rukous voisi kuitenkin olla vieläkin enemmän ja elävämpää vuorovaikutusta Jumalan kanssa. En usko, että Herra Jeesus odottaa meidän omien ponnistusten tai uhrausten kautta synnyttävän elävän rukouksen hedelmää, vaan rukous on aina myös Pyhän Hengen työtä. Emme voi tuottaa tai järjestää rukoushetkeä yksin, vaan se on aina kohtaaminen Jumalan kanssa. Hän on sitoutunut olemaan läsnä.

Olkoon tämän vuoden rukousviikko meille jokaiselle kutsu löytää elävän rukouksen maailma arkisessa elämässä. Saakoon rukous täyttää päivämme tyhjän tilan mielissämme aina, kun siihen on mahdollisuus. Väitän, että rukouksessa ei ole niinkään kyse tilan tekemisestä, vaan tilan antamisesta – tilan antamisesta Jumalan Pyhälle Hengelle.

”Hiljentykäämme rukoukseen”

Usein jumalanpalveluksessa tai seurakunnan yhteisessä rukoushetkessä käytetään ilmaisua ”hiljentykäämme rukoukseen”. Mitä tuo kehotus saa meissä aikaan?

Ulkoisesti se voi näyttäytyä hyvinkin eri tavalla. Yksi aloittaa rukoilemaan ääneen, toinen kohottaa kätensä, kolmas sulkee silmänsä, joku ristii kätensä, jne. Kuka polvistuu, kuka painaa katseensa alas, kuka on hiljaa ja kenen huulilla viipyy hiljaiset sanat. On hyvä tuoda keho mukaan rukoukseen ja kaikki nämä tavat ovat osa meidän kehollista rukoustamme. Onhan kehommekin lunastettu ristillä, joten rukous kuuluu myös osaksi kehollista jumalanpalvelusta siinä missä paasto, pyhiinvaellus, rukouskävely tms.

Nyt en kuitenkaan pohdi niinkään sitä, mitä tapahtuu kehossamme, kun ”hiljennymme rukoukseen”, vaan kysyn mitä silloin tapahtuu sinun mielessäsi – ajatuksissasi? Käsittääkseni kehotus ”hiljentyä rukoukseen” on jotain samaa, mitä tarkoittaa jumalanpalvelusliturgian sanat ”silent prayer” tai ”hiljainen rukous”.

”Hiljentyminen rukoukseen” ei ole tilan tekemistä, vaan se on tilan antamista. Kun hiljennymme rukoukseen, me laitamme syrjään hetkeksi ’kaiken muun’ ja siinä mielessä teemme tilaa rukoukselle. Mutta mitä me teemme tilalle, jonka olemme rukoukselle mieleemme raivanneet?

Tarkoittaako ”hiljentyminen” ajatuksen tasolla lupaa olla piittaamatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja ajatella omia asioita? Onko ”hiljentyminen” hetki pohtia, menisinkö saunaan tämän rukoushetken jälkeen vai lukisinko jotain hyvää kirjaa? Onko ”hiljentyminen” sitä, että pohdin päivän tapahtumia ja mietin mitä tekisin toisin ja mitä voisin vielä tehdä myöhemmin?

Vakavasti puhuen rukous rakentuu ihmisen puolelta pohjimmiltaan neljästä alueesta. Ne ovat palvonta, tunnustaminen, kiitos ja anominen. Englanninkielellä ne ovat adoration, confession, thanksgiving ja supplication, joista muodostuu akronyymi ACTS. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että suurin panostus rukouselämästä taitaa keskittyä viimeisen kohdan eli ’anomisen’ ympärille, mikä on tehnyt rukouksesta Jumalan 112-numeron.

Rukous ihmisen puheena Jumalalle on tätä, mutta tarkoittaako ”hiljentyminen” todella ajatusten tulvaa? Onko hiljentyminen” sitä, että aloitan luettelemaan Herralle kaikkia niitä asioita, jotka voisivat minun tai tuntemieni ihmisten kohdalla olla paremmin? Onko mielen ”hiljentyminen” keskittymistä elämän epäkohtiin ja lukemattomia rukouksia Herralle, jotta hän auttaisi kaikissa niissä asioissa joita kykenen muistamaan? Toki ”hiljentyminen” on varmasti myös sitä, että tuomme Herran eteen oman mahdottomuutemme, pyydämme häntä korjaamaan rikkonaisuuttamme jne.

En sano, etteikö kaikki edellä mainittu ole rukousta tai etteikö rukous tällä tavoin olisi arvokasta tai Jumalan mielenmukaista. Varmasti on, koska Herramme on kiinnostunut meistä ja kiinnostunut kuulemaan tarpeistamme, iloistamme ja suruistamme.

Hiljentyminen kohtaamispaikkana

Kysyn vain, että jos sanoilla ”hiljentykäämme rukoukseen” on tarkoitus ohjata ihmistä rukouksen maailmaan myös hiljentymään muutenkin kuin olemalla vaiti ulkoisesti, maltammeko me rukouksessa hiljentää mielemme niin, että Jumalan Pyhä Henki saa puhua meille?

Mitäpä jos liittäisimme rukoukseen myös mielen hiljentämisen siten, että uskallamme rukouksessa pysähtyä kuuntelemaan? Ja mitäpä jos varaamme rukoukseen aikaa ja hiljaisuutta vain antaaksemme Jumalan Pyhän Hengen täyttää sen?

Kuullaksemme toinen toisemme meidän pitää itse hiljentää suumme. Samoin kuullaksemme Jumalan Pyhän Hengen äänen selvästi, meidän tulee hiljentää mielemme kuullaksemme häntä. Eikö Jumalan Hengen puhe ole sekin merkittävä osa rukousta; eihän rukous ole vain meidän puhettamme? Tahdommehan mekin tulla rukouksissamme kuulluiksi, miksi siis epäisimme Jumalalta mahdollisuuden tulla kuulluksi omalta osaltamme?

En sano, etteikö Jumalan Pyhä Henki kykene puhumaan meille rukouksessa ’melumme’ yli, mutta kysyn vain sitä, että kuulemmeko hänen puhettaan, jos ajatuksemme ja mielemme täyttyy kaikesta muusta?

Paljon junalla matkustavana otan esimerkin raideliikenteestä. Suomen päärataa ja muutamia vilkkaasti liikennöityjä osuuksia lukuun ottamatta raideliikenne kulkee yhdellä raiteella siten, että väliin on rakennettu kohtaamispaikkoja, joihin juna pysähtyy hetkeksi odottamaan vastaantulevaa liikennettä. Odottava juna kohtaamispaikalla tekee näin tilaa vastaantulevalle junalle ja se pääsee ohi, minkä jälkeen odottavan matka jatkuu. Ehkä ”hiljentymien” rukouksessa on juuri tällainen seisake, jossa me annamme tilaa ja aikaa Jumalalle puhua vuorostaan meille niin, että kuulemme häntä.

Elävän rukouksen ja Jumalan Pyhän Hengen tahdossa vaeltamisen tiellä pysähtyminen ja ”hiljentyminen” tekee rukouksesta merkityksellistä, kun mekin konkreettisesti huomaamme, ettemme ole tuossa ajassa ja tilassa yksin. Edelleen Jumalan läsnäolon tunteminen antaa eväät kohdata arjen sellaisena, kuin se on, mutta Jumalaan luottaen.

Hiljentyminen on Jumalan läsnäoloa arjessa

Haastan itseni ja sinut täyttämään rohkeasti arjen ’tyhjän’ ajan mielen ja ajatusten hiljentämiseksi Jumalan kasvojen edessä. On kyseessä sitten hetki odotushuoneessa, bussimatka tai pidempi odotus liikennevaloissa, hiljennä mielesi Jumalan kasvojen edessä. Anna hänelle tuo ’joutoaika’ ja tee näin tila elämässäsi hänelle ja hän tekee elämäsi ’turhista’ hetkistä merkitykselliset.

Ehkä me voisimme pyytää Herralta Jeesukselta jotain samaa, mitä Mooses pyysi Jumalalta erämaassa, kun hän koki arjessaan tulleensa sellaiseen pisteeseen, ettei hän enää oikein tiennyt kannattaako taivalta jatkaa. Hän pyysi näin:

”Älä vie meitä täältä pois, ellet itse kulje kanssamme. Juuri siitä, että sinä kuljet kanssamme, näkyy sinun armosi minua ja kansaasi kohtaan ja meidän erikoisasemamme kaikkien kansojen joukossa maan päällä.” (2. Moos. 33:15-16)

Jumalan läsnäolon kokeminen arjen elämässä ei vaadi muuta kuin ajan ja tilan antamista Jumalalle. Hän on läsnä meidän arjessamme, mutta jos emme anna hänelle tilaa olla lähellämme, emme häntä huomaa. Rohkaisen sinua: ”Hiljentykäämme rukoukseen” siten, että rukouksemme on myös hiljentymistä. Antakaamme paitsi rukoushetkissämme Jumalalle tilaa, antakaamme hänen täyttää arjen ’joutoaika’ elämässämme.

Pohdittavaa

Mitä menetän siinä, jos hiljennän mieleni Jumalan edessä arjen ahtaudessa mieluummin kuin vaikka sadattelen mielessäni turhaa odottelua?