Ajankuva on alkuperäinen saksankielisen ’zeitgeist’ sanan käännös. Se käännetään myös ilmaukseksi ’ajan henki’, joka tarkoittaa jonkin aikakauden kulttuurillista ja älyllistä ilmapiiriä. Käytännössä se ilmenee yhteiskunnallisten arvojen ja valintojen kautta.

Pienessä mittakaavassa ajankuva tarkoittaa sitä arvopohjaa ja ilmapiiriä, minkä perusteella ’ajan ihmiset’ arvottavat elämää ja kohtelevat toinen toistaan. Käytännössä tuo ’ajan henki’ näkyy esimerkiksi siinä, miten me suhtaudumme itseemme, ympäristöön ja toinen toiseemme.

Hesekielin profetia ajankuvana

Profeetta Hesekiel kirjoittaa kirjansa 34. luvussa oman aikansa ’ajankuvasta’, mutta hän kirjoittaa auki myös Jumalan vastineen vallitsevaan ajankuvaan. Vastine silloiseen ’ajankuvaan’ on profetia siitä, miten Jumala on tekevä asiat paremmin kuin ne ovat – ennallistamaan suunnitelmansa, joka on ihmiskäsissä rikkoutunut. Se on profetia Kristuksesta, mikä on myös sunnuntain Vanhan testamentin teksti kirkkomme saarnakalenterissa (Hes. 34:11-16, 20-24).

Hesekiel kirjoitti tämän profetian pian Jerusalemin antautumisen jälkeen, mikäli sen ajatellaan olevan osa edellisen luvun lopussa alkanutta profetiaa (Hes. 33:21). Hesekiel itse oli ollut tässä vaiheessa pakkosiirtolaisuudessa jo 11 vuotta. Elettiin arvioilta tammikuuta 585 eKr.

Hesekiel kirjoittaa ’ajan hengestä’, joka oli vallinnut Juudan valtakunnassa ennen kuin Herra antoi Juudan kuninkuuden kohtadata tuomionsa sen toteuttajan Nebukadnessarin käsissä. Viimeinenkin osa kansasta joutui vieraalle maalle pakkosiirtolaisuuteen ja Israelin heimot olivat näin hajonneina ympäri suurta Babylonian valtakuntaa. Hesekiel osoittaa, että kansa oli tosiasiallisesti ’hukassa’ ja hajallaan jo ennen kuin Herra salli Jerusalemin lopullisen murtumisen.

Profetia antaa kuvan siitä, mitä Jumalan silmin katsottuna tuhoa edeltäneinä aikoina oli tapahtunut. Mutta, kuten edellä mainitsin, Hesekiel ei jätä tekstissä kuulijaa lohduttomuuden tilaan, koska profetian varsinainen sanoma liittyy siihen, mitä Herra Jumala on tekevä jatkossa. Se on ilonsanoma surun kyynelten keskellä.

Kokonaisuutena Hesekielin teksti osoittaa, että tie, jonka Juuda on kulkenut, oli nyt kuljettu loppuun. Se ei enää jatkuisi. Kansalle tulee aika käydä seuraamaan todellista paimenta ja paitsi nähdä myös kokea, mitä hän tekee.

Profetian kaksijakoinen vertauskuva

Profeetta Hesekiel kirjoitti profetian sekä oman aikansa ’ajankuvan’ kummatkin käyttäen Israelin kansasta tuttua vertauskuvaa lampaista ja paimenista.

Paimenvertaus juontaa juurensa ihanteena Daavidin kuninkuuden aikaan sekä myös tämän rakastetun kuninkaan nuoruuteen isänsä kodissa paimenena (2. Sam. 5:2). Hesekiel valitsi käyttää vertauskuvaa, josta monet Daavidin psalmitkin ammentavat kielensä. Tekstissä onkin yhtymäkohtia myös meille tuttuun psalmiin 23.

Vertauskuva on kaksijakoinen, kuten jo mainitsin. Se jakaantuu osaan, jossa profeetta kuvaa nykytilanteen kestämättömyyttä (Hes. 34:2-10, 17-19), sekä osaan, jossa profeetta kertoo, miten Jumala tulee palauttamaan asiat siihen oikealle pohjalle (Hes. 34:11-16, 20-24).

Hesekielin vertauskuvassa paimenet merkitsevät kuninkaita – ts. yhteiskunnallisia ja uskonnollisia johtajia – ja lauma on tietenkin Jumalan kansa. Kuninkaiden olisi pitänyt paimentaa Herran lammaslaumaa sen omistajalle – Herralle – uskollisesti. Paimen ei etsi henkilökohtaista hyötyä tai etua, vaan hänen sydämen ilonsa on hänen isäntänsä etu – ts. lammaslauman omistaja.

Tämä vertauskuva toteutui Jumalan tahdon mukaan ehkä vielä Daavidin kuninkuuden aikana, mutta hänen jälkeensä tulleet kuninkaat olivat hoitaneet tonttiaan varsin vaihtelevasti. Suurin osa heistä oli laiminlyöneet lampaat ja keskittyneet omaan hyvinvointiinsa. Tämän ajan hedelmää Hesekiel kuvaa profetian ensimmäisessä osassa.

Hesekielin oman ajan ’ajankuva’

Hesekielin profetian suuruus avautuu eteemme, jos aloitamme katsomalla, mitä hän ensin kirjoittaa ’ajankuvana’ hänen omasta ajastaan – ts. tuhoa edeltäneestä ajasta. Ajankuva jakautuu kahteen osaan. Siinä näemme, 1) miten ’paimenet’ laumaansa tosiasiallisesti johtivat, mutta myös sen 2) miten laumassa lampaat kohtelivat toisiaan.

Ensimmäisessä osassa Hesekiel kuvaa aikansa yhteiskunnallisten ja uskonnollisten johtajien toimintaa (Hes. 34:2-10). Toisessa osassa hän antaa kuvan kansasta ja luonnehtii yleisesti sitä, miten ajan henki vaikutti vallitsevan ’lammasten’ keskuudessa (Hes. 34:17-19). Aloitetaan kuvauksella paimenista.

”Näin sanoo Herra, Herra: Voi Israelin paimenia, koska he ovat pitäneet huolta vain itsestään! Eikö paimenten olisi pidettävä huolta lampaista? Te olette syöneet rasvat, pukeneet päällenne villat, lihavat lampaat te olette teurastaneet. Mutta laumasta te ette ole pitäneet huolta. Te ette ole vahvistaneet heikkoja, ette hoitaneet sairaita ettekä sitoneet loukkaantuneita, te ette ole hakeneet takaisin eksyneitä ettekä etsineet kadonneita. Te olette kohdelleet lampaita tylysti ja väkivaltaisesti. Niin ne ovat joutuneet hajalle paimenta vailla ja päätyneet kaikkien villipetojen ruuaksi. Hajallaan ne ovat. Minun lampaani harhailevat kaikilla vuorilla ja kaikilla korkeilla kukkuloilla. Minun lampaani ovat hajaantuneet kaikkialle maahan, eikä kukaan niitä kysele, kukaan ei niitä etsi.
. . .
Paimeneni eivät välitä minun lampaistani vaan pitävät huolta vain itsestään eivätkä kaitse minun lampaitani?” (Hes. 34:2-6, 8b)

Vertauskuva ei ’ajankuvana’ kerro hyvää näistä paimenista, joiden tehtävä oli paimentaa Herran laumaa – ei omaansa. Paimenen oli määrä johtaa lauma laiduntamaan alueelle, jossa ravintoa riittää lauman jokaiselle jäsenelle. Edelleen heidän oli määrä pitää huolta lauman turvallisuudesta; paimen oli valmis antamaan itsensä vaaraan lauman edestä. Jos ajattelet psalmista 23 välittyvää kuvaa Herrasta paimenena, kuvaus näistä paimenista oli varsin kaukana siitä.

Silmiinpistävää näiden paimenten toiminnassa oli se, että ”he ovat pitäneet huolta vain itsestään” ja vieläpä lauman kustannuksella! Heidän paimenuutensa tuloksena lauma oli hajallaan. Laumassa oli nälkiintyneitä, sairaita ja loukkaantuneita, minkä lisäksi lauma oli vailla turvaa.

Vertauskuvaa ei tule kutistaa pelkäksi hengelliseksi kuvaksi. Se puhuu ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista tai sen puutteesta. Me olemme kokonaisia ihmisiä ja näin voimme hyvin tai huonosti kokonaisesti.

Jos edellä kuvattiin paimenien – kuninkaiden ja vallanpitäjien – asenteita ja niiden vaikutusta kansaan, lienee paikallaan katsoa myös lauman ’ajankuvaa’. Erityiseksi tämän vertauskuvan tekeekin se, että sen toisessa puhutaan myös siitä, miten lampaat kohtelivat toisiaan.

”Ja te, lampaani, näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä tuomitsen lampaan ja lampaan välillä ja myös pässien ja pukkien välillä. Onko teistä niin pieni asia olla hyvällä laitumella, että te vielä tallaatte jaloillanne loput laitumestanne? Tehän saatte juoda kirkasta vettä, miksi vielä likaatte jaloillanne loput siitä? Onko minun lampaitteni syötävä laitumella, jota teidän jalkanne ovat tallanneet, ja juotava vettä, jonka teidän jalkanne ovat sotkeneet?” (Hes. 34:17-19)

Jos katsot edellistä kuvausta paimenista ja vastavuoroisesti yllä olevaa kuvausta lampaista, huomaat saman ’ajan hengen’ hallitsevan niin paimenia kuin lampaita. Jos siis paimenet ajattelivat vain itseään lauman ja vieläpä isäntänsä kustannuksella, eivät lampaat olleet tässä suhteessa sen parempia. Niillekin riitti se, että oma tarve tulee kelvollisesti täytetyksi.

On toki mukavaa, jos kaikille riittää raikasta vettä ja hyvä laidun, mutta sen turvaamiseksi kukaan ei ole valmis jakamaan omastaan tai edes huolehtimaan ylijäävän osan riittävyydestä. Kaikki haluavat kyllä antaa paremman osan muille, mutta kukaan ei ole valmis tinkimään omasta mukavuudestaan sen eteen! Jos siis paimenet kaitsivat laumaa oma etu mielessä, samaa toteuttivat myös lampaat toinen toistaan kohtaan. Ei ollut paimen lammasta pahempi eikä päinvastoin.

Tätä tarkoitan ajan hengellä. Lauman lampaat mieluusti syyttivät paimenia syystäkin kelvottomasta paimenuudesta. Ja paimenet puolestaan samoin syyttivät laumansa lampaita kelvottomasta laiduntamisesta ja kiittämättömyydestä. Pata kattilaa soimaa, sanotaan.

Lauma saattoi syyttää johtajia kelvottomista laitumista, kovakätisestä johtamisesta ja turvattomuudesta. Vastaavasti paimenet valittivat, kuinka näille lampaille ei kelpaa mikään ja hyvänkin laitumen ne tallovat pilalle. Puhumattakaan siitä, että kirkkaassa vedessä ne tallustelevat niin, ettei vettäkään riitä kaikille.

Sama ’ajan henki’ vallitsi lampaissa kuin paimenissa. Jos ei ollut paimen valmis altistamaan omaa etuaan lampaiden edestä, ei sitä halua löytynyt lampailtakaan toinen toistaan kohtaan.

Ja millaisesta ’ajan hengestä’ oli kyse? Siitä samasta, mikä vaikuttaa tänäänkin meidän ihmisten keskellä. Ja näyttääpä siltä, ettei yhteiskuntamuotona demokratiakaan ole vapaa tuosta ’hengestä’. Istuu eduskunnassa tai hallituksessa sitten minkä puolueen edustajat tahansa, aina ’kansa’ syyttää heittää kelvottomasta toiminnasta. Joku sanoo, että valta turmelee, mutta ehkä kyse on siitä, että tuo valta vain tuokin esiin meissä ihmisissä vaikuttavan ’ajan hengen’ – itsekkyyden.

Pohjimmiltaan näemme niin Hesekielin tekstissä kuin omassa ajassamme vaikuttavan meihin jo syntiinlankeemuksessa istutetun itsekkyyden siemenen hedelmän. Siitähän Paavalikin galatalaisia muistutti:

”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän.” (Gal. 6:7b-8)

Kyse on perustavasta ongelmasta. Sen hedelmä näkyy kovin monella tavalla, kuten Hesekielin vertauskuvakin sen näyttää. Siitä ei ole vapaa ylhäinen eikä alhainen – ei tyhmä eikä viisas.

Toki me ihmiset yritämme korjata tämän ongelman vaikutuksia ja monesti tehokkaasti puutummekin oireisiin. Milloin onnistumme jonkin oireen voittamaan ja milloin niitä onnistumme lievittämään. Oireiden hoitaminen ei kuitenkaan paranna sairautta, jos sen aiheuttajaa ei voiteta. Särkylääke poistaa säryn ja laskee kuumeen, mutta se ei tunnetusti paranna sairautta.

Jos siis itsekkyys vallitsee keskellämme ja saa niin paimenet, lauman kuin lampaatkin oirehtimaan, olemmeko me määrätyt epäonnistumaan?

Jumalan lupauksen ’ajankuva’

Tässä kohden kun epätoivo valtaa mielen, on hyvä tietää, että oikea diagnoosi on jo puolivoittoa sairauden voittamisessa. Jos olet lukenut Raamatun kertomuksen syntiinlankeemuksesta, huomaat itsekkyyden ja oman edun etsimisen siemenen kylvetyn jo tuolloin ihmiseen. Syntiinlankeemuksessa ihminen käänsi katseen pois Herrasta Jumalasta ja suuntasi sen itseensä.

Siinä hetkessä ihmiskuntaa vuosituhansia ’riivannut’ ajan henki kylvettiin ihmissydämeen kasvattamaan tätä epätervettä itsekkyyden hedelmää. Jos siis taudin aiheuttaja on näin syvässä, keinot sen voittamiseksi ovat nekin poikkeuksellisen kovat.

Vastaus on ”Eevan siemenessä” (1. Moos. 3:16) – lupauksessa uudesta elämästä. Se on elämä uudessa paimenuudessa elävässä laumassa, josta Hesekiel kirjoittaa Jumalan ratkaisuna tähän meidän aikamme paimenia ja lampaita jäytävään itsekkyyteen. Luetaanpa se.

”Näin sanoo Herra Jumala: Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen. Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet. Minä tuon lampaani vieraasta maasta, minä kokoan ne kansojen keskuudesta, tuon ne omaan maahansa ja kaitsen niitä Israelin vuorilla, purolaaksoissa ja kaikilla ruohoisilla mailla.
Vehmailla niityillä minä niitä kaitsen, niiden laidun on Israelin korkeilla vuorilla. Siellä, vehreillä kedoilla, ne saavat levätä, ne saavat käyskennellä Israelin vuorten rehevillä laidunmailla. Minä kaitsen itse lampaitani ja vien itse ne lepäämään – näin sanoo Herra Jumala. Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta, ja vahvat ja lihavat minä pidän kurissa. Minä kaitsen laumaani niin kuin sitä tulee kaita.” (Hes. 34:11-16)

Hesekielin tekstin tämä osa muistuttaa meille rakasta paimenpsalmia (Ps. 23). Siinä toteutuu paitsi täydellinen paimenuus, siitä edelleen huokuu lauman jokaisen lampaan hyvinvointi. Siinä missä edellä luimme väärän ’ajankuvan’ oireista, tässä ne ovat poissa.

Tässäkin kuvassa lampaat ovat edelleen lampaita – ne hajaantuvat, murtavat jalkansa, uupuvat, vahvistuvat ja pyrkivät lihomaankin. Ne tarvitsevat ravintoa, huolenpitoa, turvaa ja suojaa. Ainoa ero edelliseen kuvaan on paimen ja se miten hän toimii.

Olen tekstiin korostanut sieltä täältä sanoja painottaakseni jotain. Erona edelliseen on se, että nyt paimen on Jumala itse – ihmispaimenten sijaan. Siinä missä ihmispaimen kaitsi laumaa itsekkyydestä – ts. synnistä – käsin, Jumala kaitsee laumaansa asettaen lauman kaikessa oman etunsa edelle. Mistä tämä siis on kuva?

Se on kuva yksinkertaisesti olotilasta, mihin ihminen on jo alkujaan luotu. Se on kuva ihmisestä, joka elää Jumalan läsnäolossa. Hesekielin tekstissä lampaat laiduntavat laitumella, jossa Jumala asuu heidän keskellään. Lampaat ovat siellä edelleen lampaita, mutta paimen on nyt Jumala itse. Lampaat asuvat siis Jumalan läsnäolossa. Siellä heillä on tilaa olla tavallisia ’lampaita’, koska Jumala pitää heistä huolta. He luottavat paimeneensa ja elävät hänen yhteydessään.

Tämä on kuva Jumalan hallintavallasta omiensa keskellä nyt. Seesteinen kuva astuu eteemme täydessä kirkkaudessa viimeistään Taivasten valtakunnassa, kun lopulta päästämme kokonaan irti itsekkäästä hallintavallastamme tähän elämään.

Se on siis kuva ihmisistä, jotka elävät Jumalan läsnäolossa. Mutta tarvitseeko sen olla kuva, joka odottaa vasta ajanrajan tuolla puolen? Emmekö voi jo tänään luopua hallintavallasta elämäämme ja ainakin jossain määrin elää tämän kuvan mukaista elämää? Siihen tahdon meitä haastaa. Se on siis kuva ihmisistä, jotka ovat luopuneet itsekkäästä halusta hallita omaa elämäänsä. Se on kuva ihmisistä, jotka ovat luovuttaneet elämänsä hallintavallan täysin paimen käsiin.

Ajattele hetki tuota kuvaa ja mieti hetki, onko mitään enempää, mitä ihminen voi pyytää tai saada?

Jumalan ’ajankuva’ – vastako Taivaassa?

Hesekielin profetia Jumalan ’ajankuvasta’ vastaukseksi ihmisen itsekkyyden hedelmän voittamiseksi ei loppunut vielä tähän. Jumalan ratkaisu on siis palauttaa ihminen olotilaan, minne hän jo luomiskertomuksen perusteella kuuluu: Jumalan läsnäoloon – elämään hänen tahdossaan.

Mutta miten Jumala sen tekee? Tietenkin poistamalla ’sairauden’ aiheuttajan! Oireiden lievittäminen ei poista sairautta. Jos siis ihmisen valinta palvoa itseään Jumalan sijaan, tartutti ’ajankuvaan’ synnin sairauden, ainoa keino voittaa sairaus on voittaa synnin valta. Ja tämän Hesekiel paljastaa tekstimme päättävässä osassa:

”Minä itse tuomitsen lihavien ja laihojen lampaiden välillä. Koska te olette sysineet kyljillänne ja hartioillanne kaikkia heikkoja ja puskeneet niitä sarvillanne, kunnes olette saaneet ne ajetuiksi hajalleen, ulos aitauksesta, minä pelastan lampaani eivätkä ne enää jää ryöstettäviksi. Minä tuomitsen lampaan ja lampaan välillä. Minä herätän heille yhden paimenen, ja hän, palvelijani Daavid, kaitsee heitä. Hänestä tulee heidän paimenensa. Silloin Minä olen Herra, heidän Jumalansa, ja palvelijani Daavid on ruhtinas heidän keskellään. Minä, Herra, olen puhunut.” (Hes. 34:20-24)

Jumala tekee selväksi, ettei ihmisistä ole syntiongelmassa itseään auttamaan. Jumala on täten laatinut suunnitelman, jonka hän ilmoittaa Hesekielin kautta ja toteuttaa sen itse meidän eduksemme. Jumala herättää paimenen, joka kykenee johtamaan laumaa Jumalan runsauden ja huolenpidon niityillä.

Tämä paimen on Daavidin poika – Jeesus Kristus. Hän – yksin hän – voitti synnin ja kuoleman vallan. Jeesuksen Kristuksen hallintavallassa ihminen vapautuu olemaan ihminen siinä merkityksessä kuin hänet on ihmiseksi luotu.

Synnillä ei ole hallintavaltaa Kristuksen valtakunnassa. Siellä vallitsee toisenlaiset lainalaisuudet kuin meidän aikamme langenneessa maailmassa. Jeesus teki mahdolliseksi sen, mikä ihmiselle on mahdotonta. Hän voitti synnin ja kuoleman vallan. Se on todellisuutta tänään jokaiselle ihmiselle – uskon kädenojennuksen ulottuvilla.

Emme elä odotuksessa, vaan tiedä, että paimen on saapunut ja tänäänkin hän elää keskuudessamme. Kristuksen hallintavalta on tosiasia jo tänään. Jumalan kansa elää Jumalan valtakunnan todellisuudessa – siellä missä vallitsee erilaiset lainalaisuudet kuin ihmisten valtakunnassa. Tätä myös Hesekiel painottaa profetiansa päätössanoissa:

”Te ihmiset olette minun lampaitani, lampaita minun laitumellani. Minä olen teidän Jumalanne, sanoo Herra, Herra.” (Hes. 34:31)

Profeetta ei kirjoita, että ”te tulette olemaan” sen enempää kuin ”Minä tulen olemaan teidän Jumalanne”. Hän puhuu nykyhetkestä. Niin totta kuin Herra Jeesus on Jumalamme tänään, niin totta ”te ihmiset olette minun lampaitani, lampaita minun laitumellani.” – tänään!

Me olemme Herran ’lampaita’ hänen laitumellaan jo tänään. Meillä on vapaus elää ’lampaina’ hänen hallintavallassaan, joka on jotain aivan muuta kuin se, mihin olemme tottuneet omassa ja kaltaisiemme hallintavallassa. Näetkö tämän eron? Entä uskallatko omistaa sen kohdallasi?

Ihmisten valtakunta ja Kristuksen valtakunta ovat kuin yö ja päivä. Siinä missä parhainkin ihminen käsittää toisten ihmisten tarpeet enemmän tai vähemmän itsensä kautta, Jeesus Kristus antaa läsnäolonsa.

Minun ei tarvitse teeskennellä olevani täydellinen. Minun ei tarvitse teeskennellä mitään. Voi olla, että satutan itseni, olen nälkäinen tai näen vihollisen väijyvän etäältä. Niin, olen ihminen ja sellaisena elän. Minun ei tarvitse teeskennellä olevani parempi, miksikö?

Sen tähden, että olen vapaa. Minä en ole itseäni vapauttanut. Minut on vapauttanut Herra Jeesus Kristus. Hän on minun elämäni johtotähti; häneen minä turvaan. Tiedän, että hän on minun paimeneni. Ja tapahtui elämässäni mitä hyvänsä, luotan siihen, että elän sen hänen laitumeltaan käsin.

Luovuttakaamme Herralle Jeesukselle elämämme hallintavalta. Älkäämme etsikö omaa etuamme tämän maailmanajan ”Minä olen teidän Jumalanne, sanoo Herra, Herra.”

Pohdittavaa

Näetkö eron Jumalan ja langennen ihmisen ’ajan hengen’ välillä?
Pitääkö odottaa Jumalan paimenuutta vai voisinko antaa sen hänelle jo tänään?