Osaatko ajaa polkupyörällä? Oletko aina osannut? Vai oletko kenties joskus tuon taidon oppinut? Muistatko vielä miten pyörällä ajamisen opit?

Menikö sinun tarinasi niin, että löysit jostain paksun kirjan, jossa ei ollut lainkaan kuvia? Kirjassa oli satoja sivuja abstraktia tekstiä; perusteellisia kuvauksia laakereista, kulmanopeuksista ja vieläpä yleiskatsaus painovoiman ja kitkan toimintaan. Vai katselitko kymmenien tuntien perusteellisen opasvideon, jossa opetettiin pyöräilyn salat, minkä jälkeen osasit saman tien ajaa pyörällä?

Miten opinkaan pyöräilemään?

Vai heräsikö kiinnostuksesi pyöräilyyn, kun näit jonkun ajavan pyörällä? Ehkä vanhempasi näytti sinulle, miten kätevää on liikkua pyörällä. Kenties isä tai äiti ajoi pyörällä ja sait nähdä, miten se tapahtuu? Saitko näin seurata vierestä pyörällä ajamisen mallia?

Ehkä hetken katsottuasi olitkin jo valmis yrittämään itse? Pyöräily näytti houkuttelevalta ja helpolta, kun joku muu teki sen. Ensimmäisillä kerroilla ajaminen kyllä jännitti ja tankoa tuli puristettua rystyset valkoisena. Jos nyt polkeminen alkoi sujumaan piankin, ohjaaminen oli epävarmaa ja kulmikasta hyvän aikaa.

Vaikeinta oli kuitenkin pysyä pystyssä. Onneksi isä avusti; hän piti kiinni ja oli aina ottamassa kiinni, kun olin kaatua. Saatoin tuntea hänet vieressäni ja kuinka hän otti kiinni ja tuki, kun tasapainoni horjahti.

Jossain vaiheessa hän lakkasi pitämistä kiinni. Hän päästi irti ja tuli sekin hetki, että kaaduin. Silloinkin hän oli siinä. Hän seurasi läheltä ja tarkkaili, neuvoi ja lohdutti kaatunutta. Jälkeenpäin ymmärsin, että hän olisi ehkä voinut estää kaatumisen, mutta oli vain niin, että se piti kokea itse.

Eihän sitä muuten löydä rajojaan eikä ymmärrä riskejä. Isä ei sallinut minun kaatua, että satuttaisin itseni, vaan että yrityksen ja erehdyksen kautta opin syvemmin. Kaatuminen oli sekin turvallista oppia, kun isän apu oli lähellä. Vähän kerrassaan ajoin varmemmin ja varmemmin.

Lopulta tuli se käänteentekevä päivä, kun isän valvova katse jäi taakse. Tuli aika pyöräillä sinne, minne pojan mieli vei. Isä oli opettanut osaamansa; olin valmis vastuuseen tiellä liikkujana. Vasta jälkeenpäin, kun puolestani opetin pyöräilemisen taitoa omille lapsilleni, tajusin, että ehkä sydäntä särkevin ja vaikein vaihe rinnalla kulkeneelle opettajalle onkin tämä viimeinen vaihe – irti päästäminen. Se on luottamista siihen, että yhteisellä matkalla opittu kantaa uutta matkaajaa.

Opetuslapsen tie

Samat vaiheet kuuluvat opetuslapseuteen. Opetuslapsia ei valmisteta tehtaassa, sitä ei opita kirjasta eikä koulunpenkillä istumalla. Se on matka.

Matka alkaa esimerkistä ja opetuslapseuden mallista. Ensimmäiset askeleet otetaan yhdessä oppi-isän tai -äidin avustamana ja tukemana. Seuraa aika, kun askeleet jo kantavat, vaikka välillä horjutaan. Silloinkin tuki on läsnä – ei enää pitämässä pystyssä, mutta paikkaamassa ja opastamassa, kun kaatuminen tai korjausliike on vääjäämätön. Se on turvallinen katse, joka seuraa. Kun opettaja on omansa antanut, tulee aika päästää irti. Tulee aika lähteä omille teille, mennä sinne minne kutsu vie.

Lienet kuullut Timoteus-oppilaista? Paavali noudatti tätä mallia niin Timoteuksen kuin Tiituksen kohdalla. Voit tarkistaa asian Apostolien teoista ja Paavalin kirjeistä. Mutta tiesitkö sitä, että se ei ollut Paavalin keksintö?

Paavali oppi tämän opetuslasten kasvattamisen ’salaisuuden’ tai mallin omalta ’valmentajaltaan’ Barnabakselta. Paavali (Saul) näet otti ensiaskeleensa Kristuksen opetuslapsena Barnabaksen huolenpidossa. Luetaanpa muutama teksti Apostolien teoista.

”Jerusalemiin saavuttuaan Saul yritti liittyä opetuslasten joukkoon, mutta kaikki pelkäsivät häntä eivätkä uskoneet, että hänestä oli tullut opetuslapsi. Silloin Barnabas tuli hänen avukseen ja vei hänet apostolien luo. Hän kertoi heille, kuinka Saul oli tiellä nähnyt Herran, kuinka Herra oli puhunut hänelle ja kuinka hän Damaskoksessa oli rohkeasti julistanut sanomaa Jeesuksesta.” (Ap. t. 9:26-27)

Jonkin aikaa myöhemmin Barnabakselle avautui oiva mahdollisuus työskennellä Antiokiassa. Hän ei hoitanut tehtävää itse. Hän haki avukseen Saulin.

”Tästä kantautui tieto Jerusalemin seurakunnalle, ja seurakunta lähetti Barnabaksen Antiokiaan. Kun hän perille tultuaan näki, mitä Jumalan armo oli saanut aikaan, hän ilahtui ja kehotti kaikkia järkkymättä pysymään uskossa Herraan. Hän oli hyvä mies, täynnä Pyhää Henkeä ja uskoa. Yhä enemmän oli niitä, jotka liittyivät Herran omien joukkoon. Barnabas lähti sitten Tarsokseen etsimään Saulia ja löydettyään toi hänet Antiokiaan. Yhdessä he toimivat seurakunnan keskuudessa kokonaisen vuoden, ja suuri joukko ihmisiä sai heiltä opetusta. Antiokiassa alettiin ensimmäiseksi käyttää opetuslapsista nimitystä kristitty.” (Ap. t. 11:22-26)

Edelleen ensimmäinen lähetysmatka tehtiin yhdessä. Kohta sen jälkeen tulikin aika, että Paavalin ja Barnabaksen tiet erkanivat. Paavali oli valmis kulkemaan itse. Ja kuten jo mainitsin, Paavali oli omaksunut tämän saman palvelemisen mallin – ehkä Barnabaan esimerkistä. Hän otti matkaansa Tiituksen ja Timoteuksen rinnalleen kasvamaan. Ja edelleen hän uskalsi antaa heidänkin mennä, kun oli sen aika.

Jos luet evankeliumeja ja seuraat, miten Jeesus kuljetti apostoleja matkassaan, huomaat hänen toteuttaneen samaa ajatusta. Vähän kerrassaan hän lisäsi seuraajilleen vastuuta sitä mukaa, kun he olivat valmiit ottamaan vastaan. Ja niin tuli päivä, kun oli heidän aikansa mennä ja taas valtuuttaa seuraava sukupolvi.

Vastuullinen vastuuttaminen

Huomaatko kuinka vastuuttamisen ketju toimii Uuden testamentin palvelijoiden kasvuprosessissa? Kutsun sitä vastuulliseksi vastuuttamiseksi. Se alkaa esimerkkinä elämisestä, jatkuu kädestä pitäen opastamisen ja tukemisen kautta sivusta seuraamiseen ja lopulta irti päästämiseen. Tällainen rinnalla kulkeminen on osa Kristuksen seurakunnan DNA:ta. Se on seurakunnan alusta alkaen ollut vastuullisen vastuuttamisen tie.

Minun toiveeni on, että sama kädestä pitäen vastuuttaminen vallitsee edelleen tämän päivän seurakunnissa. En rajoittaisi tätä rinnalla kulkemisen mallia työntekijöihin tai vastuunkantajiin, vaan aivan jokaiseen seurakuntalaiseen. Meidät kaikki on kutsuttu kasvamaan ja kasvattamaan.

Uskon, että seurakunta on Jumalan kasvualusta meille jokaiselle. Uskon edelleen, että Herra Jeesus tahtoo meidän jokaisen kasvavan vastuuseen ja kohta kasvattavan toisia samoin vastuuseen. Ja tämä kasvattaminen pitää sisällään myös irti päästämisestä, kun vastuuseen kasvanut on valmis. Emme siis kasvata ’palvelijoita’ itsellemme, vaan Herralle Jeesukselle. Hän on Herra ja hän on myös huolehtiva siitä, minne hän itse kunkin lähettää.

Pohdittavaa

Mitkä ovat vastuullisen vastuuttamisen vaiheet?