1700-luvun metodistiliikkeen perustaja John Wesleyllä oli erityinen kyky viestiä kristillisen uskon sisältöä varsin käytännönläheisellä tavalla. Enemmän kuin teologina Wesley ansioitui kehittämällä rakenteita ja menetelmiä, jotka auttoivat ihmisiä harjoittamaan uskoa jokapäiväisessä elämässä.

Mainittujen menetelmien tähden metodistisen herätyksen seuraajia alettiin kohta kutsua pilkkanimellä ’metodisti’, koska ulkopuolisen näkökulmasta nämä ’metodistit’ harjoittivat jonkinlaisia metodeja elämässään. Niin kuin aikanaan kävi sanalle ’kristitty’ samoin kävi sanalle ’metodisti’, eli liikanimi vakiintui herätysliikkeen ja kirkkokunnan nimeksi.

Metodit, joista liike sai nimensä, liittyivät pääosin tämän pyhitystä painottavan liikkeen kokoontumisiin pienryhmissä. Yksinkertaistaen Wesleyn ’metodit’ olivat hänen oman aikansa vastaus siihen, miten ihmiset löysivät elämässään periaatteen, jota nimitän kahden käden periaatteeksi.

Nimittäin pohjimmiltaan Jumalan pyhitystyö ja uskovan kristillinen kasvu on kaksisuuntainen tai ’kaksikätinen’ prosessi. Toisella kädellä me otamme elämästämme asioita ja nostamme ne yhdessä Jumalan eteen. Toisen käden taas nostamme kohti Taivaita avoimella kämmenellä ja pyydämme Jumalaa laskemaan sille kädelle asioita elämäämme hänen valtasuuruudestaan. Kämmen on avoin, koska emme tahdo millään muotoa rajoittaa Kaikkivaltiasta hänen työssään meidän elämässämme. Me nostamme avoimen kämmenen ja otamme vastaan sen, mitä hän tahtoo meille antaa.

Tämä kaksisuuntainen tai ’kaksikätinen’ vuorovaikutus Jeesuksen Kristuksen Pyhän Hengen kanssa kuului metodismiin jo Wesleyn ajoista alkaen. Se oli yhteistä vastuullisuutta, jossa kannettiin toinen toisia Jumalan eteen. Se tapahtui kahdessa suunnassa.

• Metodistit jakoivat elämää pienryhmissä, missä rukoiltiin yhdessä, tunnustettiin syntejä toisille, oltiin suullisesti tilivelvollisia elämästä ja rohkaistiin hengellisen elämän harjoittamisessa.

• Toinen pyhityksen ulottuvuus liittyi elämän jakamiseen jumalanpalveluksissa. Metodismissa pienryhmät eivät korvanneet jumalanpalvelusta eikä edes pienissä yhteisöissä jumalanpalvelukset korvanneet pienryhmiä.

Kummallakin oli oma paikkansa. Toinen ei poissulkenut toista, vaan tasapainoinen kasvu edellytti kummankin esiintymistä.

Elämän jakaminen osana metodismia

Lähtökohta metodismin uskonkäsityksessä on, että uskova tarvitsee seurakuntayhteyttä kasvaakseen tasapainoiseen uskoon. Seurakuntayhteisö on konkreettinen tuki kristillisen kasvun tiellä.

Seurakunnan tulee olla paikka, jossa jokaisella on tilaa ja turvaa jakaa elämänsä ilot ja surut – niin toisille ihmiselle kuin Herralle Jeesukselle. Uskovan elämä on uutta elämää Jeesuksessa Kristuksessa niin kuin apostoli Paavali kirjeessään Kolossan seurakunnalle kirjoittaa:

”Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu. Kaikukoon kiitoksenne runsaana” (Kol. 2:6-7)

Paavalin kehotus ”Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. ” toteutuu mitä parhaiten uskovien yhteisissä kokoontumisissa silloin, kun yhteys on elävä Kristuksessa. Kristuksessa elävä yhteys ei osoittele sormella eikä kannusta ihmisiä peittelemään heikkoutta. Se kannustaa jakamaan taakkaa ja kantamaan ilot ja surut yhdessä Herran tiettäväksi.

Yhteys toteutuu sekä pienryhmissä että jumalanpalveluksissa. Katsotaanpa lyhyesti kumpaakin.

Rakentuminen yhdessä pienryhmissä

Metodistisen pyhitysliikkeen ja herätyksen juuret ovat arjen tasolla näkyvässä pyhityselämässä ja siinä, että ihmiset sitoutuvat yhdessä pitämään huolta toinen toisistaan rakkaudessa.

Tämä on yhteyttä Jumalan perheenjäsenten kesken esimerkiksi pienryhmissä, kuten Wesley sen näki. Yhteys voi toteutua toisinkin, mutta ehkä keskinäiseen vastuuseen perustuvat pienryhmät ovat tutuin sovellus siitä. Niissä toteutuu Paavalin kehotuksen sanat:

”Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu.”

Wesleyn näkemys vastuullisesta opetuslapseudesta ja pyhityksestä liittää yhteen erottamattomasti sekä pyhityksen että vastuulliset ihmissuhteet. Wesley ymmärsi, että jos ihmiset yrittävät parantaa itseään yksin ’itsekseen’ – vaikka etsimällä Jumalan pyhittävää vaikutusta elämäänsä – he yleensä epäonnistuvat, koska 1) he joko lankeavat pois armosta tai 2) he ajautuvat itsevanhurskauden tielle. Yksinäinen ’taistelija’ on viholliselle helppo saalis, mutta yhdessä toinen toistaan kantava joukko pitää huolta toinen toisistaan.

Elämän jakamisen tarkoitus pienryhmissä ei ole ruokkia uteliaisuutta eikä valvoa toisten elämää. Sen tarkoitus ei ole luoda valheellista ympäristöä, jossa ihmiset kertovat toisilleen vain onnistumisista, koska pelkäävät toisten tuomitsevan heidät virheistään.

Todellinen elämän jakaminen perustuu keskinäiseen rakkauteen ja avoimuuteen. Se on tukemista ja ponnistelua yhdessä eteenpäin elämän vaikeidenkin hetkien yli. Se on rehellisyyttä ja uskallusta olla vajavainen ja heikko toisten ihmisten edessä.

Elämän jakaminen keskittyi pienryhmäkokoontumisiin jo metodistiliikkeen alkuaikoina. Seurakunta jaettiin pienempiin ydinryhmiin, joita kutsuttiin luokiksi (classes). Ne olivat kokoontumisia, joissa kokoonnuttiin yhteen jakamaan elämää ja etsimään yhdessä Jumalan apua arjen asioihin.

Näissä luokiksi nimitetyissä pienryhmissä toteutuu rakkaudessa huolehtimisen periaate ja vastuu lähimmäisestä. Kokoontumisissa rakkaus ja vastuu toinen toisesta toteutuivat mitä konkreettisimmalla tavalla. Seurakunnassa me kasvamme yhdessä Jumalan rakastavien kasvojen edessä eri elämänalueilla kukin omaa yksilöllistä vauhtia, vaan emme yksin, vaan yhdessä toinen toistemme tukemina.

Pienryhmät elämän jakamisen ja hengellisen rakentumisen paikkana antaa pohjan myös toiselle yhteyden muodolle: jumalanpalvelukselle seurakuntayhteyden rakentajana. Siinä missä pienryhmällä on tärkeä osa yhteyden ja kasvun rakentajana – rukouksessa, sanassa ja keskinäisessä yhteydessä – jumalanpalvelus toimii samoin, mutta suunta on toinen. Pienryhmät kuuluvat sen käden asioihin, joka nostaa asioita elämästä Jumalan eteen. Jumalanpalvelus puolestaan ojentaa avoimen käden taivaisiin ja pyytää Herraa Jeesusta laskemaan siunauksensa kädelle.

Pienryhmät eivät siis korvaa jumalanpalvelusta eikä jumalanpalvelus korvaa pienryhmiä, vaikka jumalanpalveluksessa ei olisi kuin pienryhmän verran väkeä. Kumpaakin tarvitaan.

Helposti ajatellaan, että pienessä seurakunnassa ei tarvita pienryhmäkokoontumisia, koska jumalanpalveluksessakin kokoontuu vain pienryhmän kokoinen joukko. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska pienryhmän ja jumalanpalveluksen tarkoitus on eri, kuten mainitsin.

Rakentuminen yhteisessä jumalanpalveluksessa

Vaikka jumalanpalveluksella on uskovan kasvun näkökulmasta pitkälti sama merkitys kuin pienryhmällä yksilöuskovan elämässä, tilaisuuden ’suunta’ on eri. Pienryhmässä rakennumme keskinäisestä yhteydestä ja kannamme asioita ’ihmisten maailmasta’ Jumalan maailmaan. Jumalanpalveluksessa rakennumme samoin keskinäisestä yhteydestä, mutta siellä Jumala laskee ’asioita’ ’Jumalan maailmasta’ ihmisten maailmaan.

Jumalanpalvelus on keidashetki arjessa; se on yhteinen juhla, jonne ihmiset kokoontuvat yhteen rakentumaan keskinäisestä uskosta ja Jumalan mitä konkreettisimmasta läsnäolosta seurakuntansa keskellä.

Pienryhmät eivät täten koskaan korvanneet Wesleyn ’solumallissa’ jumalanpalvelusta, koska jumalanpalveluksella on aivan erityinen asema jumalankansan kokoonkutsujana.

Jumalanpalveluksen ’suunta’ on toinen. Pienryhmissä me jaamme elämää toinen toisille ja kannamme yhdessä asioita ylös Jumalan tiettäväksi. Me puhumme, Jumala kuuntelee ja vastaa.

Jumalanpalveluksessa Jumala puhuu ja me kuuntelemme. Jumalanpalvelus on keidashetki, kun saamme kokoontua yhteen Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen. Myös siellä toteutuvat apostoli Paavalin Kolosalaiskirjeen kehotuksesta sanat:

”Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu.”

Erityisesti jumalanpalveluksessa toteutuu Kolossalaiskirjeen sitaatin päättävät sanat:

” Kaikukoon kiitoksenne runsaana.”

Jumalanpalveluksessa me rakennumme 1) Jumalan sanan kautta, 2) saarnan kautta sekä 3) ehtoollispöydässä. Toisin sanoen Jumalan armonvälineet toimivat jumalanpalveluksessa meidän hyväksemme ja me kohtaamme Herran niiden välityksellä. Armonvälineiden välityksellä jumalanpalvelus liittää meidät suurempaan – ajan ja kirkkokuntarajat ylittävään yhteyteen. Saamme osallistua tässä ajassa Jumalan Taivaan palvelukseen.

Jumalanpalvelus on englanninkielellä ’worship’, mikä tarkoittaa palvontaa. Palvonta merkitsee jonkun asian arvon julistamista. Palvonnassa me julistamme Jumalan arvoa ylistämällä, tunnustamalla syntimme, kuuntelemalla ja antamalla omastamme. Palvonnassa me otamme vastaan, mitä Jumala tahtoo meille antaa.

Jumalanpalvelus keskittyy Jumalan todellisuuteen ja läsnäoloon, ei omiin tarpeisiimme tai haluihimme, mitkä saattavat viedä huomiomme arjessa ja pienryhmien elämänjakamisessakin. Jumalanpalveluksessa seurakunta ei keskity itseensä, vaan yksin Jumalaan joka asuu seurakuntansa keskellä.

Jumalanpalvelus ei ole viihdettä. Se eroaa viihteestä siinä, että Jumala on ’yleisö’ ja me olemme näyttelijöitä. Musiikkimme, rukouksemme, tarkkaavaisuutemme ja omistautumisemme ovat tuomiamme lahjoja Herralle Jeesukselle, joka suostuu armollisesti yhteyteen meidän kanssamme. Mitä ikinä jumalanpalveluksessa teemme, me teemme sen Herralle. Jumalanpalvelus on täten kuin pitopöytä, jolle jokainen palvelukseen osallistuva saa tuoda omat tuomisensa. Tuomme näihin pitoihin kiitoksemme ja ylistyksemme ja annamme sen yhdessä Jumalalle. Tämä on suunta. Ja mitä Jumala antaa meille, sen me otamme auliisti vastaan.

Saamme asettaa elämämme pyhän, vanhurskaan ja rakastavan Jumalan eteen. Täydellisen rakkauden ja hyvyyden läsnäolossa tiedostamme oman murtuneisuutemme ja epäonnistumisemme rakkaudessa ja etsimme anteeksiantamusta ja sovitusta. Vastauksena Jumalan läsnäoloon kuuntelemme Jumalan puhetta sydämellemme ja sitoudumme siihen.

Kokoonnumme siis Kristuksen ruumiina juhlimaan yhdessä, että ylösnoussut Kristus on keskuudessamme. Sen sijaan että kokoontuisimme yleisönä katsomaan tai kritisoimaan toinen toistemme esitystä, tulemme yhdessä kokemaan Jumalan iloa ja ottamaan vastaan Hänen kritiikkiään meitä kohtaan. Se on sitä avoimen käden asennetta.

Sen vuoksi jumalanpalveluksia ei arvioida sen mukaan, ”mitä me saamme niistä irti” tai ”miten ystävällisiä ihmiset ovat”. Jumalanpalvelusta ei voi arvioida kuin vain sen mukaan, miten rehellisesti paikalle kokoontuneet ihmiset antautuvat Jumalalle. Se ei ole esitys. Se on Jumalan kohtaamista, eikä kohtaaminen Jumalan kanssa jätä ihmistä koskaan tyhjäksi.

”Eläkää hänen yhteydessään”

Jumalanpalveluksen dynamiikka on siis muuta, mitä kokoontumisen dynamiikka on kokoonnuttaessa pienryhmissä. Pienryhmä on taukopaikka arjen keskellä, missä jokainen saa hetken levähtää ja jakaa tuntojaan toisille ja kantaa niitä yhdessä Jumalan tiettäväksi.

Jumalanpalvelus sen sijaan on suuri juhla, jonne tulemme kohtaamaan Jumalaa. Se ei ole arkinen taukopaikka, vaan se on juhla, joka katkaisee arjen tuoden Jumalan todellisuuden ihmistä lähelle.

Pienryhmissä rakennutaan elämän jakamisesta ja yhteisestä uskosta. Jumalanpalveluksessa me rakennumme Jumalan armosta ja läsnäolosta. Se on hetki, jolloin olemme erityisesti virittäytyneet kohtaamaan häntä. Jumalanpalveluksessa me kohtaamme Jumalan ja tulemme kuuntelemaan häntä. Hän tekee itsensä tiettäväksi meille. Pienryhmässä me jaamme elämämme kuulumiset Jumalalle. Me teemme oman elämämme tiettäväksi hänelle. Näin tämä yhteys toimii yksinkertaistettuna.

Minun rukoukseni on, ettei kukaan meistä kulkisi tätä tietä Jumalan siunauksen tietä yhdellä jalalla. Rukoilen siis, että jokainen meistä saisi tulla tuntemaan Jumalan suunnitelman koko hienouden siinä, miten me tarvitsemme kaksisuuntaisen yhteyden häneen. Ei riitä, että vain jaamme hänelle tai että vain ihastelemme häntä avaamatta sydäntämme hänelle.

Me tarvitsemme kaksisuuntaisen yhteyden Jumalaan ja sitä tarkoittaa Paavalin kehotus ”Eläkää hänen yhteydessään”. Siihen ei kuulu oman elämän pimittäminen Jumalalta. Se ei ole elämää niin kuin hän ei muka näkisi ja kuulisi. Se ei ole myöskään elämää nenä kiinni omassa elämässä, niin kuin Jumalalla ei olisi mitään annettavaa meille taivaallisista.

Eläminen Jeesuksen Kristuksen yhteydessä on antautumista hänen kannateltavakseen – luottamista häneen. Sen oppiminen pelokkaalle ihmiselle, joka luonnostaan tahtoo kontrolloida elämäänsä ei ole helppoa. Tähän olemme saaneet tueksi seurakunnan.

Seurakunnassa me saamme oppia: 1) jakamaan elämämme ylä- ja alamäet Herralle yhdessä sisarten ja veljien kanssa sekä 2) kokoontumaan yhteen hämmästelemään hänen nimensä suuruutta taas yhdessä sisarten ja veljien kanssa.

Jumalan kohtaaminen on hänen suuruutensa ihailua (jumalanpalvelus, palvonta), mutta myös uskallusta tunnustaa oma pienuutemme ja etsiä siihen apua Jumalan luota (yhteinen jakaminen ja rukous).

Jumala olkoon ainut ihailumme kohde – ja samaan aikaan tunnustakaamme hänen edessä oma pienuutemme. Tämä ei toimi päinvastoin. Ihminen älköön koskaan saako Jumalan paikkaa ihailun kohteena, älkäämmekä tehkö Jumalasta pientä itsemme rinnalla.

Minun unelmani on kokea elää seurakunnassa, jossa toteutuvat nämä kummatkin ’kädet’: Jumalan vilpitön ihailu ja samaan aikaan oman pienuuden tunnustaminen. Toisella kädellä nostamme yhdessä asioita omasta elämästä Jumalan eteen, ja toinen käsi kohoaa kämmen avoinna vastaanottamaan Jumalan siunausta.

On tässä sitten apuna Wesleyn ’metodi’ pienryhmistä ja jumalanpalveluksesta yhdessä tai jokin muu meille ehkä vielä tuntematon näkökulma, niin minä tahdon nähdä seurakunnan, jossa toteutuu tekstimme Paavalin sanat niiden kaikessa syvyydessä:

”Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu. Kaikukoon kiitoksenne runsaana” (Kol. 2:6-7)

Käykäämme rohkeasti Jumalan eteen häntä ylistäen ja antakaamme hänelle kaikki valta omassa elämässämme luoda uutta siellä, missä me koemme pienuutta!