Sunnuntaina vietettiin mikkelinpäivää – eli enkelien sunnuntaita. Ilmeisesti vanhuus tulee, koska minusta tuntuu, että juurihan sitä mikkelinpäivää vietimme. Vuosi on siis vierähtänyt.

Mikkelinpäivä on omistettu alun perin arkkienkeli Mikaelille, mutta nykyisin se on kaikille enkeleille omistettu kristillinen juhlapäivä. Sitä on vietetty varhaiskeskiajalta saakka laajalti kristikunnassa 29. syyskuuta ja nyttemmin siis tuota päivää seuraavana sunnuntaina.

Uskallan kuitenkin poiketa tämän juhlapäivän teemasta ja pitäydyn metodistikirkon saarnakalenterin teksteissä. Valitsin keskittyä tällä kertaa Vanhan testamentin lukuteksteistä Hesekielin kirjaan, koska teksti on varsin mielenkiintoinen ja aina ajankohtainen sisällöltään. Teksti on kirjan 18. luvusta, josta siteeraan tässä päivän tekstin mukaisesta joitain jakeita luvun alusta ja lopusta (Hes. 18:1-4, 25-32).

Periytyvätkö pahat teot?

Kysymys siitä, että periytyvätkö pahat teot isältä pojalle, kuulostaa näin irrallaan esitettynä absurdilta. Silti olen kuullut ihmisten pohtivan sukukirouksia tai sitä, että toistaako myöhempi sukupolvi edellisen virheitä jopa tahtomattaan. Aiheesta on tehty jopa lauluja, josta itselleni ehkä tutuin on Eppu Normaalin ”Murheellisten laulujen maa”.

Ajatus pahojen tekojen periytymisestä on ollut aikaisemmin vieläkin vahvempi, koska suvussa kulki paitsi nimi myös ammatti. Muutamia vuosisatoja sitten ammatti periytyi isältä pojalle. Isät paitsi kasvattivat poikansa Herran nuhteeseen, he kouluttivat heidät itse osaamaansa ammattiin. Sillä tavoin suutarin pojasta tuli suutari, sepän pojasta seppä, jne.

Perinne näkyy aikanamme enää vain muutamissa sukunimissä, kuten Seppä, Seppänen tai Suutarinen. Nykypäivänä ei isältä pojalle enää periydy juuri muuta kuin tuo sukunimi ja omaisuus. Tosin poikkeuksiakin on; esimerkiksi monen näyttämötaiteilijan jälkeläisistä on tullut vanhempiensa työn jatkajia, samoin käy vielä kauppiassuvuissa ja urheilussakin.

On tietty rehellisyyden nimissä myönnettävä, että yllättävän paljon ominaisuuksia siirtyy ’verenperintönä’ isältä pojalle. Geneettisen perimän lisäksi, tavat ja taipumukset tuntuvat siirtyvän sukupolvelta toiselle. Ehkäpä juuri siksi useat ovat pysähtyneet miettimään, että periytyykö vastuu isien pahoista teoista sukupolvelta toiselle? Joutuuko pojat vastaamaan isien vääryyksistä tavalla tai toisella?

Moni muistaa kymmenen käskyn laista toisen käskyn yhteyteen liitetyn varoituksen:

”…Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat, mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.” (2. Moos. 20:5-6)

Teksti vaikuttaa kylmältä ja armottomalta etenkin, jos jättää lukematta kuudennen jakeen.

Mooseksen lain jakeet puhuttivat myös Hesekielin aikalaisia. He tulkitsivat jakeiden kirjaimellisesti tarkoittavan sitä, että syyllisyys periytyi sukupolvelta toiselle vääjäämättömästi. He uskoivat jopa niin, ettei ihminen voinut mitenkään hyvittää aiempia vääryyksiä, vaan hänen täytyi vain hyväksyä kohtalonsa.

Hesekielin sukupolven uskomus

Hesekiel joutui oikomaan näitä vääriä käsityksiä ja sitä hän tekee tekstissämme kokonaisen luvun pituudelta. Hesekielin kirjan 18. luku sisältää ehkä Raamatun perusteellisimman selityksen ihmisen henkilökohtaisesta vastuusta Jumalan edessä. Luku on kokonaisuudessaan tutustumisen arvoinen, joten varaapa itsellesi noin 15 minuuttia aikaa ja lue luku ajatuksella läpi kokonaisuudessaan.

Hesekielin aikana Jerusalemin asukkaat olivat siis alistuneet jonkinlaiseen kohtalouskoon. He uskoivat kovien aikojen johtuvan yksinomaan isiensä (= menneiden sukupolvien) rikkomuksista. Vallitsevaa käsitystä kuvaa tekstin ensimmäinen jakso (Hes. 18:1-4).

”Minulle tuli tämä Herran sana: ”Mikä teidän on, israelilaiset? Teidän maassanne hoetaan sananpartta: – ’Isät söivät raakoja rypäleitä, lasten hampaita vihloo’. Niin totta kuin elän, sanoo Herra Jumala, tätä sananpartta ei yhdenkään israelilaisen enää pidä lausua. Kaikki ihmiset, niin isät kuin pojat, ovat minun vallassani, minun määrättävissäni, ja kuolema on vain sen osana, joka on syntiä tehnyt.” (Hes. 18:1-4)

Ihmiset siteerasivat aina kyllästymiseen asti sananpartta ”Isät söivät raakoja rypäleitä, lasten hampaita vihloo.” Tällä he tarkoittivat, että nykyiset huonot ajat johtuvat isien pahuudesta eikä suinkaan heidän omasta jumalattomasta elämästään.

He kielsivät näin oman vastuunsa sysäten sen edellisille sukupolville. Sananparsi kuvaa osuvasti heidän fatalistista elämänasennettaan ja sitä, miten usko menneiden polvien aiheuttamaan tilanteeseen teki heistä itsestään syyttömiä uhreja!

Usko muuttumattomaan kohtaloon muka oikeutti itsesäälin ja epätoivon. He kärsivät mielestään syyttä isiensä tekojen tähden, koska Jumala epäoikeudenmukaisesti kosti heille isien teot. Hesekielin aikalaisten ongelmat johtuivat heidän mielestään Jumalan epäoikeudenmukaisesta vaateesta ja heidän esi-isiensä vastuuttomuudesta.

Hesekiel selittää esimerkein

Hesekielin tekstin tarkoitus oli yksinkertaisesti tehdä loppu tästä ylimielisestä ja väärästä asenteesta:

”Niin totta kuin elän, sanoo Herra Jumala, tätä sananpartta ei yhdenkään israelilaisen enää pidä lausua.” (Hes. 18:3)

Tekstin selittävän jakson (Hes. 18:5-20) rakenne paljastaa, että se on tarkoitettu vastaukseksi juuri edellä esitettyjä vääriä johtopäätöksiä vastaan ”Jumalan kolmanteen polveen kostamisesta”. Nimittäin ei liene sattumaa, että toisessa jaksossa profeetta antaa esimerkin, jossa hän kuvaa ihmisten suhtautumista Jumalaan samaisen kolmen sukupolven aikana.

Esimerkissä Hesekiel ensin esittelee vanhurskaan miehen. Hänelle syntyy jumalaton poika, jolla taas syntyy vanhurskaasti elävä poika.

Eli ensimmäinen sukupolvi oli vanhurskas (Hes. 18:5-9), kun taas hänen poikansa oli jumalaton (Hes. 18:10-13), ja lopuksi jumalattoman miehen poika oli taas vanhurskas (Hes. 18:14-18).

Jos Jumala olisi toiminut niin kuin Hesekielin aikalaiset ajattelivat, olisi jumalaton mies saanut nauttia isänsä hurskaudesta, kun taas viimeinen hurskas mies olisi puolestaan joutunut kärsimään isänsä vääryydestä.

Hesekielin esittämä tulkinta (Hes. 18:19-20) esimerkistä oli kuitenkin paljon suoraviivaisempi kuin vallalla ollut teoria. Tiivistettynä voidaan sanoa, että Hesekielin perusteella jokainen on Jumalan edessä vastuussa omista teoistaan. Ketään ei pelasta isien vanhurskaus, mutta ketään ei myöskään tuomita isien pahuuden tähden. Jumala ei saata ketään vastuuseen isänsä tai poikansa teoista. Kukin on vastuussa itsestään.

On aiheellista kysyä, kumoaako Hesekielin tulkinta aiemmin esittämäni Toisen Mooseksen kirjan tekstin? Siinähän sanottiin:

”Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.” (2. Moos. 20:5-6)

Hesekiel ei kumoa Mooseksen tekstiä, vaan päinvastoin selventää sitä. Ajatelleenpa Hesekielin esimerkkiä. Jos vaikkapa ensimmäinen esimerkin sukupolvista olisi ollut jumalaton ja jälkimmäiset sukupolvet olisivat seuranneet isiensä esimerkkiä, he olisivat kaikki hukkuneet esi-isältään ’perityn’ jumalattoman elämäntavan mukana. Tällöin Jumalan viha olisi tullut kaikkien kolmen sukupolven kohtaloksi, eikö? Vastaavasti jos myöhemmät sukupolvet olisivat seuranneet ensimmäisen sukupolven esimerkkiä pysyä uskollisena Jumalalle, olisi liiton siunaus siirtynyt näin isien valinnan kautta pojan pojalle saakka.

On isän jättämä hengenperintö millainen tahansa, pitää seuraavan sukupolven vastaanottaa ja hyväksyä perintö ennen kuin se astuu voimaan hänen kohdallaan. Hesekielin tekstin toinen jakso siis opetti, että jokainen sukupolvi voi katkaista perityn syyllisyyden ketjun ja tulla näin vapaaksi isien jumalattomuuden aiheuttamasta syyllisyydestä. Jumala ei katso ketään syylliseksi pelkästään hänen isiensä valintojen perusteella. Jokainen sukupolvi on siis loppuviimeksi vastuussa valinnoistaan.

Eilinen ei pelasta, ei kadota

Teksti ei kuitenkaan loppunut vielä tähän, vaan luvun 18 kolmas jakso (Hes. 18:21-29) opettaa, että myös ihmisen itsensä keräämän syyllisyyden valta voidaan voittaa. Kukaan ei ole edes menneisyytensä vanki.

Kirjoittaja antaa tästä kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen esimerkki kertoo jumalattomasta, joka kääntyy synneistään Jumalan puoleen:

”Jos jumalaton kääntyy synneistään, kaikesta pahasta mitä on tehnyt, jos hän noudattaa kaikkia minun säädöksiäni ja tekee niin kuin oikein ja hyvin on, hän saa elää, ei hän kuole. Hänen syntejään ei enää milloinkaan muisteta, ja hän saa elää sen hyvän tähden mitä on tehnyt.” (Hes. 18:21-22)

Toinen esimerkki kertoo surullisemman tarinan, henkilöstä, joka luopuu vanhurskaudestaan:

”Mutta jos vanhurskas luopuu vanhurskaudestaan ja tekee sellaista mikä on väärin, samoja iljettäviä tekoja joita jumalaton tekee — jos hän tekee niin, saako hän elää? Sitä hyvää, minkä hän on tehnyt, ei lasketa hänen hyväkseen. Hän on luopunut Jumalasta ja syyllistynyt synnintekoon, ja siksi hän kuolee.” (Hes. 18:24)

Jokaisella ihmisellä on täten mahdollisuus milloin vain kääntyä Jumalan puoleen ja saada syntinsä anteeksi, niin ettei Jumala muista hänen syntejään.

Vastaavasti jos taas joku kerran totuudessa ollut hylkää totuuden ja kääntää selkänsä Jumalalle, ei häntä enää hyödytä mikään, mikä hänen elämässään oli aiemmin Jumalalle kelpaavaa.

Jumalan kohtaamisessa ei siis ole milloinkaan kyse menneestä, vaan tästä hetkestä. Ainoastaan se, mikä on asemasi hänen edessään juuri nyt, on merkityksellistä. Mitä oli eilen tai tunti sitten ei muuta todellisuutta tässä hetkessä. Menneellä ei ole merkitystä, nykyhetki ratkaisee. Hesekiel tiivistää tämän periaatteen näin:

”Ja sitten te sanotte: ’Herra ei tee oikein.’ Kuulkaa, israelilaiset! Kenen ajatus kulkee väärää tietä – minunko? Ei, vaan teidän! Jos vanhurskas luopuu vanhurskaudestaan ja tekee sellaista mikä on väärin, hän kuolee väärien tekojensa tähden. Hän on tehnyt sellaista mikä on väärin, ja siksi hän kuolee. Ja jos jumalaton kääntyy jumalattomuudestaan ja tekee niin kuin oikein ja hyvin on, hän pelastaa elämänsä. Hän saa elää, ei hän kuole. Hän saa elää, kun hän ottaa opikseen ja luopuu synneistään ja kaikista pahoista teoistaan. Silti Israelin kansa sanoo: ’Herra ei tee oikein.’ Minäkö en tee oikein, israelilaiset? Päinvastoin: teidän ajatuksenne kulkevat väärää tietä.” (Hes. 18:25-29)

Eilinen ei pelasta, ei kadota – tämä päivä pelastaa tai kadottaa. Näin Hesekielin opetus lyhyesti.

Kehotus toimia oikein

Hesekiel päättää aiheen käsittelyn neljänteen jaksoon (Hes. 18:30-32), joka on samalla yhteenveto ja kehotus toimia opitun mukaan. Jumala ei todellakaan tahdo kenenkään hukkuvan, vaan kaikille on tarjolla armo hänen edessään. Herra on pitkämielinen ja laupias – hän antaa jumalattomalle aikaa kääntyä vääryydestä hänen puoleensa. Omistapa siis tekstin viimeinen vetoomus itsellesi:

”Heittäkää pois kaikki rikkomuksenne, kaikki se millä olette syntiä tehneet, ja ottakaa rintaanne uusi sydän ja uusi henki. Miksi te kuolisitte, israelilaiset? En minä tahdo kenenkään kuolemaa — näin sanoo Herra Jumala. Kääntykää, niin saatte elää!” (Hes. 18:31-32)

Hesekielin kirjan 18. luku julistaa täten todellista vapautta Herrassa. Ensiksi se katkaisee syyllisyyden ketjun ajassa aina tästä hetkestä esi-isiesi syntyyn saakka (Hes. 18:5-20). Seuraa sukuasi verenperintönä millainen syntitaakka tahansa, Jeesuksen Kristuksen nimessä olet vapaa sen vallasta. Isien synti ei sido sinua, Herra on armahtanut sinut, eikä hän katso verenperintönä saamaasi vääryyttä sinun syyksesi.

Toiseksi teksti julistaa sinulle pysyvän vapauden itse keräämästäsi syyllisyydestä (Hes. 18:21-29). Olet tehnyt kuinka suuria vääryyksiä tahansa, Jeesuksen Kristuksen veri pesee sinut puhtaaksi. Vaikka edelleen joutuisit vastaamaan teoistasi tämän maailmanajan oikeudessa tai ihmisten silmissä, sinun syntisi on annettu kerta kaikkiaan anteeksi. Jumalan silmissä sinä olet saanut syntisi anteeksi; syyllisyytesi on otettu pois. Olet puhdas.

Koko menneisyytesi on anteeksi annettu. Sinun ei tarvitse enää kantaa syyllisyyttä menneestä: ei eilisestä, ei kuluneesta vuodesta, ei vuosikymmenestä, ei vuosisadasta, ei vuosituhannesta, jne. Kaikki, mitä on ollut, on mennyttä. Tekemättömäksi sitä ei saa, mutta anteeksi annetuksi kyllä. Olet vapaa Herrassa!

Menneellä ei ole merkitystä; mennyt ei sinua kadota eikä pelasta. Sinun pelastuksesi seisoo tai kaatuu ainoastaan nykyhetken varassa. Jos sinä olet Herran rakas lapsi, tiedä, että ”syntejäsi ei enää milloinkaan muisteta”.

Jos taas et tiedä kuuluvasi Herran perheeseen, kehotus kuuluu Hesekielin sanoin yksinkertaisesti: ”Käänny, niin saat elää!”

Sen enempää kuin mennyt ei korjaa nykyhetkeä, mennyt ei myöskään kadota nykyhetkeä. Mikä vapaus meillä onkaan Kristuksessa! Minun ei tänään tarvitse alttarilla ynnätä ja miinustaa syntilistoja tai miettiä miten edellisen viikon elämä kantaa minua tänään Jumalan edessä. Vain kuluvalla hetkellä on merkitystä. Jos minä olen tänään Kristuksessa, minulla on kaikki. Jos en ole hänessä tänään, minulla ei ole mitään.

Elämä on varsin yksinkertaista. Niin kuin profeetta Hoosea asian kiteyttää:

”Kuka on viisas ja ymmärtää nämä asiat? Kenellä on niin paljon ymmärrystä, että käsittää ne? Herran tiet ovat suorat: vanhurskaat niillä vaeltavat, mutta luopiot niillä kompastuvat.” (Hoos. 14:10)

Pohdittavaa

Voinko siis vapautua isien teoista koituneesta syyllisyydestä?
Entä itse aiheuttamastani väärästä?
Miten on nykyhetkeni laita?