Päivän evankeliumin tekstissä (Matt. 18:21-35) Pietari kysyy Jeesuksesta kysymyksen, joka kuuluu taas joukkoon ’tiedollisesti helppo, mutta käytännön toteutus horjuu. Pietari kysyi:

”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?” (Matt. 18:21)

Epistolateksti Roomalaiskirjeestä (Room. 14:1-12) jatkaa samasta aiheesta toisesta tulokulmasta katsottuna tekstissä, jossa pohditaan vastuullisuutta Jumalan edessä, mutta myös vastuullisuutta ’kielen tuomiovallan’ käyttäjinä.

”Kuinka sinä voit tuomita veljesi? Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen.
. . .
Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään.” (Room. 14:10,12)

Anteeksiantoon ajatus tuomiosta sekin kulminoituu – ainakin meidän syyllisten näkökulmasta. Anteeksi antamisen äärelle johtaa myös tämän sunnuntain Vanhan testamentin teksti (1. Moos. 50:15-21), joka on kertomus anteeksiantamisesta ja myös tämän puheen pohjateksti. Olkoon siis otsikkomme juurikin tuo mahtisana ”anteeksi”.

Anteeksi-sanan voimaa

Sana ’anteeksi’ sisältää kaikessa lyhykäisyydessään ja arkisuudessaan suunnattoman voiman. Sen voima on helpotuksessa, kun se laukaisee jännitteen ristiriitaisten tuntemusten ja tilanteiden keskellä.

Olet varmaan itsekin päässyt joskus todistamaan anteeksi-sanan voimaa ainakin pienessä mittakaavassa. Esimerkiksi työpäivän jälkeen väen ahtautuessa julkisiin kulkuvälineisiin jo muutama tahaton tönäisy aiheuttaa valtavia jännitteitä. Samoin harkitsematon tokaisu ja huonosti valittu sana voi nostaa väsyneessä mielessä adrenaliinitason vaarallisiin lukemiin. Jos sen sijaan joku uskaltautuu kaivamaan tuollaisessa jännitteisessä tilanteessa sanaisesta arkustaan edes yhden vilpittömän anteeksi-sanan, se laukaisee jännityksen ja antaa kummallekin osapuolelle mielihyvän tunteen.

Jos anteeksi-sanan sisältämän voiman voisi valjastaa puhtaaksi energiaksi, olisi maailman energiaongelmat ratkaistu jo kourallisella anteeksi-sanoja käsitteleviä voimaloita. Ikävä kyllä nykyistä maailmanmenoa katsellessa täytyy todeta, että fossiilisten polttoaineiden tapaan myös anteeksi-sanat ovat katoava luonnonvara, vaikka niiden tuottaminen on teknisesti ollut mahdollista jo ihmiskunnan ensihetkiltä alkaen. Jostain syystä halukkuutta anteeksi-sanojen massatuotantoon ja laajempaan hyväksikäyttöön ei vain ihmiskunnasta löydy.

Ehkäpä ihmiskunta ei vielä ole valmis anteeksi-sanan laajempaan käyttöön ja soveltamiseen esimerkiksi perinteisten kirosana-, sadattelu-, uhkaus-, pahoinpitely- ja sota -menetelmien sijaan.

Itse tosin uskon naiivin vakaasti, että ihmiskunnan tulevaisuudessa odottaa uusi aika joskus teollisuus-, palvelu- ja tietoyhteiskunnan jälkeen, kun sanapari ’anteeksi’ ja Jumalan ’saat anteeksi’ ratkaisevat käytännössä kaikki nykymaailman suuret ongelmat nälänhädästä henkiseen ja hengelliseen pahoinvointiin saakka. Ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu, koska siitä ovat puhuneet jo monet tuhansia vuosia ennen minua (Jes. 11:1-9; Ilm. 21:1-7; Ilm. 22:1-5). Niin uudeksi taivaaksi ja uudeksi maaksi tuota muuten kutsutaan. Se on paikka, joka elää Jumalan anteeksiannon varassa.

’Anteeksi’ toimii käytännössä jo tänään

Vaikka anteeksi-sanan laajamittaisemman soveltamisen aika on odotettavissa vasta tulevaisuudessa, voidaan sanaa hyödyntää laajalti jo nykypäivänäkin. Se toimii hyvin ja luotettavasti jo moniin käytännön tilanteisiin sovellettuna, kuten edellä viitattiin.

Kyse ei ole enää keksinnön prototyypistä pelkkää laboratoriokäyttöä varten, vaan päinvastoin sovelluksia voi keksiä kuka vain jatkuvasti lisää. Laajempaa hyödyntämistä estävät korkeintaan ennakkoluulot ja alkuvaiheen käyttöönotto-ongelmat.

Tällä kertaa tahdon esitellä Vanhan testamentin tekstimme esimerkin kautta pintapuolisesti tämän mullistavan anteeksi-sanan kahta eri ulottuvuutta, joita kumpaakin Raamatussa sovelletaan. Ne ovat ’anteeksisaaminen’ ja ’anteeksiantaminen’.

Tekstissämme katsomme aihetta Joosefin ja hänen veljiensä ongelmallisesta suhteesta käsin katsottuna. Joosef katkaisi vihan ja koston kierteen sanaan ’anteeksi’. Hän valitsi huikean – täysin poikkeavan tavan – vastata ’huutoon’. Hän ei toteuttanut sananlaskua ”metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan”. Hän vastasi sanalla ”anteeksi”.

Joosef – kertomus johdatuksesta ja anteeksiantamisesta

Kertomus Joosefin ja hänen vanhempien veljiensä välisestä ongelmallisesta suhteesta on tuttu meille jokaiselle, joten palautetaan hänen elämästään mieliin vain muutama tekstimme kannalta oleellinen seikka.

Jaakobin toiseksi nuorin poika Joosef oli siis vanhan isänsä erityinen silmäterä yhdessä nuorimman Benjaminin kanssa. Isä Jaakob menetteli varsin taitamattomasti, kun hän arvosti Joosefin räikeästi muiden poikiensa yläpuolelle, mikä yhdistettynä Joosefin tahdittomaan käytökseen sai aikaan Joosefin ja hänen veljiensä väliin syvän välirikon (1. Moos. 37:1-11).

Anteeksiantamus ja suvaitsevaisuus ei ollut ’ihmisten käyttövoimaa’ patriarkkojen aikana, joten Joosef joutui veljiensä kateuden ja pahuuden uhriksi, kun he myivät hänet orjaksi midianialaisille kauppiaille (1. Moos. 37:12-36). On muuten kumma juttu, että vaikka kukaan lukijoista ei varmastikaan hyväksy Joosefin veljien tekoa, moni kuitenkin näkee veljesten tavoin Joosefin jopa kerjänneen selkäsaunaa. Vaikka emme siis hyväksy veljien teon julmuutta, tietyllä tapaa silti ymmärrämme heitä ja pidämme epäsuorasti heidän tekoaan lähes oikeutettuna. Mistäköhän se kertoo? – Asuisiko siis lukijan sydämessä jotain samaa kuin Joosefin veljissä: anteeksiantamattomuus ja halu tuomita mieluummin kuin armahtaa. Kenellehän se tuomiovalta nyt kuuluikaan…

Kuten muistat, Jumala käänsi veljien pahan teon palvelemaan omia hyviä päämääriään, koska lopulta vaihtelevien käänteiden jälkeen (1. Moos. 39:1-41:40) Joosef nousi siihen asemaan, johon Jumala oli alun perin Joosefin näkemien unienkin perusteella hänet tarkoittanut (1. Moos. 37:7, 9).

Joosefin tehtävä oli pelastaa nälkäkuolemalta koko silloinen tunnettu maailma, mukaan lukien hänen oma sukunsa, Jumalan valitsema sukuhaara. Ennen tehtävän ’näyttävää vaihetta’ Joosef kärsi 13 vuotta alhaisuudessa ja vankeudessa. Todennäköisesti nuo pitkät raskaat vuodet olivat Joosefille tärkeitä valmistautumisen ja kasvun vuosia, mutta ennen kaikkea ne piti odottaa, että Jumalan aika tulisi täyteen. Joosef varmasti olisi ollut halukas astumaan tehtäväänsä aiemminkin, mutta valmis hän ei olisi ollut. Hänen piti odottaa Herran ajoitusta.

Kun Herran aika tuli, kaikki tapahtui kuin itsestään; Jumala nosti Joosefin vankilasta hyksojen hallitseman Egyptin ’pääministeriksi’ (1. Moos. 41:41-56). Ja Jumalalta saamansa viisauden avulla Joosef täytti tehtävänsä laajan nälänhädän voittamiseksi (1. Moos. 47:13-31).

Edelleen värikkäiden vaiheiden päätteeksi Joosef toi oman sukunsa asumaan hedelmälliseen Niilin itäsuistoon paimentolaiskansalle sopivaan Goosenin maakuntaan (1. Moos. 42:1-47:12).

Jaakobin suvun saapumisesta Egyptiin kannattaa aihettamme silmällä pitäen palauttaa mieliin Joosefin ja veljien tapaaminen. Siinä Joosef paljastaa henkilöllisyytensä veljilleen ja osoittaa käytännössä, ettei hän kantanut kaunaa veljilleen heidän julmuudestaan, koska hän oli nähnyt kuinka Jumala oli kääntänyt heidän vääryytensä kaikkien voitoksi (1. Moos. 45:4-15).

Joosefin edessä: olemmeko saaneet anteeksi?

On kulunut melkoinen tovi, kun tulemme päivän tekstimme kohtaamiseen, missä Joosefin veljet omalla mielenkiintoisella tavallaan kysyvät Joosefilta takuita anteeksiannosta.

”Joosefin veljet alkoivat isänsä kuoltua pelätä ja sanoivat toisilleen: ’Entäpä jos Joosef nyt kääntyy meitä vastaan ja sittenkin kostaa meille kaiken sen pahan, minkä me hänelle teimme?’ Ja he lähettivät Joosefille sanan: ’Ennen kuolemaansa isämme käski meitä sanomaan sinulle näin: ’Anna veljillesi anteeksi heidän rikoksensa ja pahat tekonsa. Armahda heitä, vaikka he ovatkin tehneet sinulle pahaa.’ Anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme. Mehän palvelemme samaa Jumalaa kuin isäsi.’ Kuullessaan heidän sanansa Joosef puhkesi itkuun.
Sitten veljet tulivat, lankesivat hänen eteensä ja sanoivat: ’Me rupeamme vaikka sinun orjiksesi!’ Mutta Joosef sanoi heille: ’Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala. Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin. Älkää siis enää olko peloissanne. Minä huolehdin teistä, teidän vaimoistanne ja lapsistanne.’ Näin hän rauhoitteli heitä ja puhui heille lempeästi.'” (1. Moos. 50:15-21)

Tämä vuoropuhelu veljien ja Joosefin välillä käytiin pian isä Jaakobin kuoleman jälkeen. Jaakob ehti elää Egyptissä yhteensä 17 vuoden ajan (1. Moos. 47:28). Saman ajan Joosefin veljet olivat nauttineet Joosefin vieraanvaraisuudesta Goosenin maakunnassa. Tuolloin veljien hetken mielijohteesta Joosefille tekemästä julmuudesta oli kulunut jo arviolta 39 vuotta.

Joosef oli antanut veljilleen anteeksi koko sydämestään viimeistään 17 vuotta (ehkä jo aiemminkin) ennen tekstin keskustelun ajankohtaa, vaikka veljet eivät suoranaisesti häneltä olleet edes anteeksi pyytäneet, ainakaan Raamatun kertoman perusteella (1. Moos. 45:1-15).

Veljet sen sijaan eivät olleet tiedostaneet Joosefin anteeksiantoa tai eivät ymmärtäneet anteeksiantamisen kertakaikkista luonnetta eli sitä, että mikä on kerran annettu anteeksi, on pyyhitty pois ’viivan alta’. On tietenkin mahdollista, että veljet eivät osanneet ottaa vastaan anteeksiantoa siksi, että he eivät kyenneet antamaan anteeksi itselleen.

Tämä johti siihen, että isä Jaakobin kuoltua veljet alkoivat pelätä Joosefin kostoa, koska nyt heidän isänsä läsnäolo ei enää estäisi Joosefia maksamasta heille takaisin samalla mitalla. He siis ajattelivat, että Joosef olisi kantanut kaunaa 39 vuoden ajan ja vieläpä 17 vuotta kestittänyt heitä vain odottaakseen oikeaa hetkeä rangaista heitä!

Miltei 40 vuoden kuluttua he kaivoivat esiin vanhan syntinsä ja pelkäsivät henkensä edestä huolimatta siitä, että olivat viettäneet 17 hyvää vuotta yhdessä veljensä kanssa. Emme tiedä oliko Jaakob käskenyt veljiä muistuttamaan Joosefia anteeksiantamisesta vai oliko tämä heidän ’juonensa’ vedota isän sanaan liiton takeeksi. Oli miten oli, veljet kaivoivat itse vanhat synnit esiin ja alkoivat kysellä niiden perään.

Entä mitä Joosef teki nähdessään veljiensä pelon:

”Kuullessaan heidän sanansa Joosef puhkesi itkuun.”

Joosef oli antanut veljilleen anteeksi, mutta nämä jääräpäät silti vieläkin pelkäsivät häntä. Mahtoi olla Joosefille karu paikka ymmärtää, että hänen veljensä eivät olleet 17 vuoden aikana oppineet luottamaan häneen ja hänen pyyteettömään anteeksiantamukseensa.

Oli kulunut 17 vuotta ja silti veljet edelleen suhtautuivat Joosefiin pelon sekaisella kunnioituksella, kuten aikana jolloin hän ei ollut vielä paljastanut heille henkilöllisyyttään (1. Moos. 42:1-44:34). Onhan pelko siinä mielessä ymmärrettävä, että veljet olivat Egyptissä tavallisia paimentolaisia, mutta Joosef oli faraosta seuraava – lähes jumalan asemassa.

Silti jos veljet olisivat sisäistäneet ja hyväksyneet omalle kohdelleen Joosefin anteeksiannon, heidän ei olisi tarvinnut epäillä ja pelätä. He olivat saaneet anteeksi, mutta eivät kyenneet sisäistämään Joosefin pyyteetöntä anteeksiantoa, koska eivät osanneet antaa anteeksi itselleen ja uskoa, että joku voisi antaa heille pyyteettä anteeksi.

Herran edessä: olenko saanut anteeksi?

Ensisilmäykseltä Joosefin veljien toiminta tuntuu jopa hullunkuriselta, mutta tarkemmin ajatellen tilanne on lopulta ikävän tuttu ja arkipäiväinen monelle.

Olemme olleet uskossa, ts. eläneet Kaikkivaltiaan täydellisessä anteeksiannossa, ehkä vuosikymmenien ajan, mutta silti saatamme heikkona hetkenä käydä Joosefin veljien tavoin epäröimään ja tulla aroin mielin Herran eteen kantaen uudestaan vanhoja ja pölyttyneitä vuosien takaisia syntejä hänelle.

Olemme itse kaivaneet ne jostain nurkista pölyttymästä ja nyt sitten kyselemme epätoivoisesti: ”Olenko uskossa? Onkohan nämä jo saatu anteeksi? Rankaiseeko Herra minua näistä? Taidan luovuttaa, ei tästä mitään tule…”

Ehkä luulin tehneeni hyvin kaivaessani synnit jälleen esiin muistojen kätköistä, mutta todellisuudessa niin tekemällä osoitamme vain epäuskoa ja epäluottamusta Jeesuksen täydellistä anteeksiantoa kohtaan. Aivan niin kuin tämän päivän virheissä ei olisi riittävästi, joten kaivetaan oikein kaukaa. Ehkä se kertoo myös siitä, että kuvittelen eläväni tänään jo niin siivosyntisesti, että synnitkin täytyy etsiä jostain kauempaa – omasta menneisyydestä tai sitten toisten elämästä. Herra armahda minua sellaisesta!

Se, että kerta toisensa jälkeen kannat samoja vanhoja asioita Herrasi eteen, kielii vain siitä, ettet ole osannut antaa anteeksi itsellesi etkä ole osannut vastaanottaa anteeksiantoa Herralta Jeesukselta, vaikka hän on sen sinulle täysimittaisesti lahjoittanut niin kuin Joosef veljilleen.

Ei ole vaikea kuvitella, etteikö Jeesus tekisi kohdallamme niin kuin Joosef ja purskahtaisi itkuun meidän kovasydämisyytemme ja itsepäisyytemme tähden. Hän kysyy meiltä:

”Etkö sinä, rakas lapsi, ymmärrä näiden kaikkien yhdessä vietettyjen vuosien jälkeen, että minä olen antanut sinulle anteeksi jo silloin, kun ensikertaa tapasimme? Sinun ei tarvitse pelätä minua, minä olen armahtanut sinut. Älä elä menneessä, minä annoin anteeksi. Etkö sinä voisi jo armahtaa itseäsi? Etkö voisi yksinkertaisesti uskoa, että minä olen antanut sinulle anteeksi?”

Ja anna sinäkin anteeksi

Vaikeus vastaanottaa ja omistaa omalle kohdallemme täydellinen anteeksianto Herralta, tekee vaikeaksi myös tehtävämme toisen puolen eli vastavuoroisesti kylvää anteeksiantoa omassa elinpiirissämme. Täydellinen anteeksianto näet moraalisesti velvoittaa anteeksisaanutta menettelemään armahtavaisesti toisia kohtaan, kuten päivän evankeliumin tekstin vertauksessa armottomasta palvelijasta (Matt. 18:21-35). Ja kehottaa siihen meitä apostoli Paavalikin:

”Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut.” (Ef. 4:32)

Samaa muistutamme toisillemme joka päiväisessä rukouselämässä, kun rukoilemme Herran rukouksen sanoin:

”Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”

Anteeksisaamisen ja anteeksiantamisen vastavuoroisuus ei kuitenkaan ole pelkkä inhimillisen oikeustajun mukainen toimenpide, vaan sillä on ennen muuta meitä itseämme suojeleva ja parantava vaikutus. Herra Jeesus ei liittänyt kehotusta antaa anteeksi päivittäiseen rukoukseen kompastukseksi, taakaksi tai vaatimukseksi, vaan siksi, että anteeksiantava elämänasenne on balsamia haavoihin myös itsellemme.

Puhuttaessa anteeksi-sanan valtavasta voimasta liittyy siihen anteeksisaamisen lisäksi myös anteeksiantamisen valtava voima, jossa on voima positiiviseen muutokseen sekä saajassa että antajassa.

Esimerkki Joosefin elämästä kehottaa meitä antamaan anteeksi sekä itsellemme että heille, ketkä ovat meitä vastaan rikkoneet. Kukaan meistä ei ole Jumalan paikalla, joten kenenkään meidän tehtävä ei ole, kuten ei ollut Joosefin eikä hänen veljienkään, tuomita ketään, ei edes itseämme. Tuomiovalta on Jumalan.

Herran rukouksen mukaisesti meitä päinvastoin kehotetaan antamaan anteeksi. Se ei ole helppoa; on paljon helpompi tuomita väärin perustein tai janota kostoa kuin antaa anteeksi. Joosef kärsi syyttömänä 13 vuotta vieraassa maassa veljiensä vihan tähden. Joku sydämetön voi sanoa, että Joosef sai mitä ’tilasi’, mutta tuleeko hän ajatelleeksi, että hänen tahditon käytöksensä oli suora seuraus isän hänelle antamasta erityisasemasta? Oliko se rakastetun Joosefin ’vika’, että hänen isänsä Jaakob ei osannut rakastaa poikiaan tasapuolisesti?

Joosef: minä annan anteeksi

Oli miten oli, yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että samoin Joosefin veljet olisivat ’ansainneet’ Joosefin verisen koston, eikö niin? Ja tätähän he pelkäsivät, koska he ajattelivat sen ansaitsevansa.

Mutta anteeksiantamisessa ei olekaan kyse ansaitsemisesta tai oikeudesta, vaan armosta ja rakkaudesta. Joosef antoi veljilleen anteeksi, vaikka he eivät edes sitä häneltä koskaan pyytäneet. Miten se oli mahdollista?

Tätä varmaan on moni muukin minun tapaani jäänyt miettimään. Ainoa järkevä selitys Joosefin anteeksiantoon löytyy siitä, mitä Raamattu todistaa toistuvasti hänestä: ”Jumala oli hänen kanssaan” (1. Moos. 39:3, 21, 23; Ap. t. 7:9). Ja se, että Jumala oli hänen kanssaan, ei ollut yksipuolinen toteamus Jumalan puolelta, vaan Joosef tiedosti sen itsekin:

”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua…”

Joosefin tietoisuus Jumalan armosta ja anteeksiantamuksesta omassa elämässään teki hänestä kykenevän antamaan anteeksi edelleen veljilleen. Hänen anteeksiantamuksensa ei ollut vastentahtoinen murahdus, vaan anteeksiantamus vapautti hänet rakastamaan veljiään ja huolehtimaan heistä perheenään:

”Älkää siis enää olko peloissanne. Minä huolehdin teistä, teidän vaimoistanne ja lapsistanne.’ Näin hän rauhoitteli heitä ja puhui heille lempeästi.”

Joosefin hyvyys ja huolenpito eivät olleet ’anteeksiantoa’. Anteeksianto ei pitänyt sisällään hänen laupeuden tekojaan – ne olivat rakkauden tekoja. Anteeksianto sen sijaan loi pohjan ja vapautti Joosefin jopa rakastamaan veljiään. Jos hän ei ensin olisi kyennyt antamaan heille anteeksi, ei hän olisi kyennyt heitä tällä tavoin rakastamaankaan.

Anteeksianto tarkoittaa tapahtuneen vääryyden anteeksiantamista. Se luo pohjan jatkolle; luottamuksen rakentamiselle uudelleen, armollisuudelle, rakkaudelle, jne.

Eikö samoin meidänkin ’velvollisuutemme’ ole antaa anteeksi, koska onhan Jumala meidänkin kanssamme? Olemme saaneet paljon anteeksi, kuinka enää voisimme evätä anteeksiannon lähimmäisiltämme, saati sitten kantaa kaunaa heitä kohtaan? Anteeksiantaminen ei ole unohtamista eikä elämistä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se on luopumista syytöksestä ja vaateista. Se on luopumista ’oikeudesta’ olla katkera. Se on pöydän pyyhkimistä, jonka jälkeen pöytää voidaan alkaa kattaa uudelleen vähä vähältä luottamuksen ilmapiirissä.

Anteeksisaamisen ja antamisen ilmapiiriin

Jumalan anteeksianto ja rakkaus ylittää tässä ihmisen haalistuneen version, mutta se ei ole syy, ettemmekö me voisi Herramme tavoin antaa anteeksi ja vajavaisen kykymme mukaan käydä rakentamaan uutta kerran poispyyhityn tilalle.

Kun Joosef antoi veljilleen anteeksi, ei hän kieltänyt kärsimyksiään tai mitätöinyt niiden seurauksia. Hän myönsi kärsineensä veljiensä pahuuden tähden, mutta siitä huolimatta hän antoi heille anteeksi – hän luopui vaateistaan heitä kohtaan. Ei ole oikein kieltää vääryyttä tapahtuneeksi, sillä jos emme myönnä kärsineemme vääryyttä, kuinka voisimme antaa sen sitten anteeksikaan?

Jokaisella on henkisen tasapainon nimissä täysi oikeus kokea tulleensa loukatuksi, tuntea kipua ja myöntää se, mutta se ei vielä yksin ole kaikki jos tahdomme matkata vapauteen. Loukatuksi tuleminen näet kasvattaa vain katkeruutta.

Kivun kieltäminen tekee ihmisestä omavanhurskaan ’marttyyrin’, joka sanoo mielessään ”Minä kestän, kestänpä hyvinkin, lyökää vain!” Edelleen hän kovettaa sydämensä kunnes ei kohta tunne mitään muuta kuin oman verrattomuutensa marttyyrina.

On vaikeampaa itkeä, kun sattuu – myöntää, että nyt jos koska tekee kipeää. On vaikeaa sanoa hänelle, joka on lyönyt sinua: ”Älä lyö minua, minuun sattui. Minä annan sinulle kuitenkin anteeksi.” Anteeksiantaminen synny ihmisen omasta halusta, vaan Jumalan työstä hänessä. Anteeksiantaminen on tahdon asia. Ei ole kyse siitä haluatko antaa anteeksi, vaan tahdotko antaa anteeksi.

Vielä vaikeampaa kuin sanoa huulilla ”saat anteeksi” on tahtoa sydämessä todeksi sanat ”saat anteeksi”, jotka edelleen saavat aikaan sen, että anteeksiannon ja rakkauden teot voivat syntyä uudelleen ja puhjeta kukkaan arjen elämässä. Kun sydämen anteeksianto valtaa sinut ja saa sijaa sydämessäsi, saat tuntea todellista vapautta. Huomaat, että jos toisaalta anteeksisaaminen tekee sinusta vapaan, saat kaksinkertaisen vapauden antamalla itse anteeksi.

Syntien anteeksisaamisen omistaminen omalle kohdalle ja sen sisäistäminen vapauttaa sinut antamaan anteeksi toisille. Anteeksiantaminen on tie rikkaaseen elämään jo tässä ajassa, siksi Herra Jeesusotti sen osaksi päivittäistä Isä meidän -rukousta. Se on siellä päivittäistä tarvetta varten – rakkaudesta sinuun.

Pohdittavaa

Onko minulla tapana kaivaa vanhat synnit esiin Jeesuksen edessä?
Mitä loukattu viha saa minussa aikaan?
Entä mitä saa aikaan Kristuksen rakkaus, joka sanoo: ”Anteeksi!”?