Ihminen elää oppiakseen tai oppii elääkseen. Oppiminen vaatii kärsivällisyyttä ja toistoa – joskus yrityksen ja erehdyksen tiellä, mutta toki elämä väliin säästää meitä ja saamme armon oppia toisiltamme tai muuten helpomman kautta.

Ihminen, joka elää oppiakseen, löytää aina uutta opittavaa. Joku vääräleuka on tainnut sanoa, että kun sitten elämä on vihdoin kaiken ihmiselle opettanut, elämä onkin jo ohi.

Ehkä merkillisintä elämän tiellä oppimisessa on se, että monesti kaikkein vaikeammin opittavat asiat ovatkin niitä, jotka luulemme jo oppineemme ja taitavamme, minkä vuoksi niiden edessä olemme liian itsevarmoja ja siksi valvomattomia ja jopa ylimielisiä.

Kun sitten ’opit unohtaneinta’ kompastelemme elämän poluilla, on lohdullista tietää, että emme ole siellä koskaan yksin,

”Sillä Jumalan silmät valvovat ihmisen teitä, hän näkee kaikki ihmisen askeleet. ” (Job. 34:21)

Lankeemuksen polulla

Tahdon jakaa sinulle esimerkin tästä väärästä itsevarmuudesta. Otan esimerkin itselleni rakkaan aiheen eli juoksemisen – tarkemmin polkujuoksun maailmasta. Sen jälkeen avaan asian vielä lyhyesti Paavalin opetuksen kautta toisesta tulokulmasta, mutta aloitetaan polkujuoksulla.

Seuraava video on taltiointi heinäkuiselta juoksureissultani Tiilikkajärven kansallispuistosta. Video on noin 4 minuutin pätkä juoksutaltioinnista noin 10 kilometrin kohdalta.

Katso oheinen video ja seuraa, mitä siinä tapahtuu ja jos vain saat selvää puheesta, niin yritä kuunnella, mitä videolla juokseva hengästynyt mies puhelee.

Tarkoitukseni videolla on taltioida kauniita maisemia ja juoksun tunnelmia, mutta tulipa tällä kertaa taltioitua myös ’lankeemus’. Siinä juoksija meni nurin ja kaatui kanervikkoon – eli ’lankesi’. Suomenkielen sana ’langeta’ tarkoittaa yksinkertaisesti ’kaatua’.

Kuvaannollisesti sana ’langeta’ tarkoittaa ”sortua, hairahtaa, hairahtua tekemään jotakin” ja hengellisessä kielenkäytössä ’lankeaminen’ on vakiintunut tarkoittamaan ”lankeamista syntiin”. Syntiin lankeaminen on siis hairahdus erehtyä tekemään syntiä, mistä sitten seuraa se, että synti ’kampittaa’ ihmisen kaatumaan päistikkaa pöpelikköön, niin kuin tuossa videolla.

Ajatus harhailee

Lyhyen videon pätkän aikana juoksin ehkä noin puolen kilometrin matkan. Arvioilta tuolla pätkällä olen ottanut ehkä 400 – 600 askelta. Ja niistä vain yhdellä askeleella tapahtui tuo virhe, joka sitten johti ’lankeamiseen’ keskelle kanervikkoa. Onni onnettomuudessa oli se, että siitä selvittiin muutamilla pintahaavoilla ja mustelmilla. Mutta ajattele, vain yksi ainoa virheaskel ja mikä olikaan lopputulos.

Tuon päivän aikana juoksin vajaan 30 kilometriä ja otin siis arviolta 25 000 – 35 000 askelta riippuen maastosta ja yksi harha-askel johti kaatumiseen. Entä missä tilanteessa tuo lankeemukseen johtanut askel otettiin? Oliko se haastava kohta suon ylityksessä pitkospuilla taiteillessa? Vai oliko se jokin juurakkoinen vaikea kohta? Kenties se oli kivikko? – Ei ollut, se oli yksinkertaisesti helppo kangasmaaston pätkä, jossa polku on taivaallisen suora ja tasainen juosta.

Harha-askelta ja lankeemusta edelsi helppo osuus ja samaa helppoa jatkui vielä sen jälkeenkin. Ja juuri tuo helppous oli syy kaatumiseen. Kivikon tai suon ylitys vaatii kaiken huomion ja siellä mieli on keskittyneenä polkuun. Toki sielläkin askel voi johtaa harhaan tekniikan tai osaamisen pettäessä, mutta siellä ei yleensä kaaduta pahasti, koska maasto pitää miehen varuillaan ja edes jollain tavalla pysytyssä.

Ainakin minulle on tyypillistä kaatua, kun maasto muuttuu helpoksi ja ajatus karkaa pois siitä, mitä olen tekemässä. Vaara piileekin siinä, kun huomio siirtyy pois polusta ehkä joihin arjen asioihin tms. Kun videolla tuo ’valvomattomuuden tila’ ja pieni herpaantuminen oli tapahtunut, oli enää ajankysymys, milloin kengänkärki tarttui juureen ja vei miehen mennessään alas kanervikkoon.

Otteen herpaantuminen ei tapahtunut vasta kaatumisen hetkellä, vaan siinä tilassa oli tultu jo jonkin matkaa. Eikä tuo ollut ensimmäinen tai ainoa kerta, kun ajatus karkasi polulla jonnekin muualle. Aina katseen harhailu ei johda kaatumiseen. Joskus sitä vain huomaa haparoivansa, joskus ei sitäkään. Mutta aina, kun katse irtoaa polusta ja huomio siirtyy johonkin muuhun, on vaara kompastua ja kohta langeta pöpelikön puolelle.

Matka jatkuu

Toinen huomio, jonka tahdon ’lankeemuksen’ poluilta nostaa eteesi liittyy siihen, mitä videolla tapahtui kaatumisen jälkeen. Matkan teko katkesi, kun kanervikko kutsui miehen alas luokseen. Lahjana kaatumisesta oli pieniä ruhjeita ja mustelmia. Seuraavana päivänä paikat olivat arkoina ja siellä täällä kehossa oli kolotusta.

Tällä kertaa ’hinta’ lankeemuksesta oli sangen halpa, mutta kokemuksesta tiedän, että tämäkin lankeemus olisi voinut aivan hyvin johtaa matkan teon katkeamiseen. Ei olisi tarvittu kuin pieni kivi oikeassa kohdassa ja näillä polvilla ei enää juostaisi. Mutta tälläkin lankeemuksella, vaikka hinta oli pieni, oli siis hintansa ja se jätti jälkensä juoksijaan.

Lankeemus jättää aina jälkensä juoksijaan. Mutta ehkä suurempi opetus on kuitenkin se, että lankeemuksesta huolimatta matkanteko jatkui. Elämä tai edes suunniteltu juoksulenkki ei loppunut lankeemukseen. Se jatkui. Puisteltiin suurimmat liat pois, tarkistettiin vahingon suuruus ja lähdettiin taas matkaan. Matka jatkui tuosta taas kymmenet tuhannet askeleet, vaikka kaatuminen olikin jättänyt jälkensä matkaajaan.

Matkaaja ei ole lankeemuksen jälkeen enää entisensä niin kuin ennen sitä, mutta siitä huolimatta matka jatkui ja päämäärä säilyi kirkkaana. Ja ehkä ajatus pysyi sekin paremmin polussa lankeemuksen jälkeen. Oleellista on kuitenkin se, että matka jatkui, vaikka välillä pöpelikön kautta tuota vauhtia otettiinkin.

Sama oppitunti vielä kerran

Ja vielä kolmanneksi kuin muistutukseksi tästä meidän ihmisten rajallisesta kyvystä ottaa aina opiksi virheistämme, voin kertoa sinulle, että tuo heinäkuun juoksun ’lankeemus’ ei jäänyt viimeiseksi.

Olin elokuun lopulla samaisilla seuduilla juoksemassa Virvatulten polkua ja kuinka kävikään. Tämä toinen polku oli teknisempi ja paikoin varsin vaikea, mutta silti selvisin kunnialla jopa vaikeat kivikkoiset solat ja juurakot.

Mutta kuinka kävikään, kun matkan aivan lopussa polku muuttui helpoksi ja ajatus siirtyi jo miettimään taukohetkeä perillä, niin taas mentiin kohti kanervikkoa. Sieltä sitä taas löysi itsensä alas langenneena, naarmuilla ja mustelmilla vain siksi, että jälleen kerran otteen herpaannuttua olin nostanut katseen pois polusta.

Matka jatkuu silti kuitenkin. Taas on lankeemus jättänyt jäljet matkamieheen. Taas mennään ja toivotaan ja uskotaan, että jotain olisi matkalla opittukin.

Paavalin tekstiin

Uskon tämän esimerkin kansallispuiston poluilta puhuvan puolestaan, kun ajatellaan elämän polkujamme. Vertauskuva elämänpolusta avautuu, kun nimetään muutama juoksuvideon elementti isommilla teemoilla.

Ajattele kansallispuiston polkua elämän tienä / taivasmatkana sekä määränpäätä perillä autiotuvalla elämän lahjan huipentumisena, kun astumme ajasta ikuisuuteen – Herran iloon. Edelleen ajattele katseen polussa pitämistä taivasmatkaajan tärkeimpänä kiintopisteenä, eli katseen kiinnittämisenä Kristukseen. Jos nyt ajattelet kertomaani näiden vertauskuvien kautta, huomaat samojen lainalaisuuksien toimivan meidän elämässämme.

Samasta aiheesta puhuu apostoli Paavali kirjeessään Korinttilaisille. Luetaan teksti ja katsotaan, miten hän tämän saman asian opettaa meille toisesta näkökulmasta.

”Nämä tapahtumat ovat varoittavia esimerkkejä, ja ne on kerrottu ojennukseksi meille, joiden osana on elää lopun aikoja. Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu. Teitä kohdannut kiusaus ei ole mitenkään epätavallinen. Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1. Kor. 10:11-13)

Huomaatko, miten Paavali puhuu samasta asiasta? Hän puhuu seisomista, kun minä puhuin juoksemisesta. Huomaathan myös, ettei Paavali puhu asiasta ollenkaan niin ’kevyeen’ sävyyn, mitä minä omassa esimerkissäni. Käyttämässäni esimerkissä ei ollut kyse vakavasta asiasta, mutta kun puhutaan ’kaatumisesta’ elämän vaelluksen tiellä, puhutaan aina vakavasta asiasta.

Synti ei ole naurun asia

Paavali viitasi sanoilla ”Nämä tapahtumat ovat varoittavia esimerkkejä” tekstiä edeltäviin jakeisiin, jossa Paavali luettelee esimerkkejä Israelin erämaavaelluksesta (1. Kor. 10:1-10). Samalla tavalla kuin minä tein edellä esimerkissäni ’polkujuoksuvaelluksesta’, Paavali puolestaan ottaa esimerkit Israelin historiasta.

Israelin erämaavaellus oli Paavalin lukijakunnalle esimerkki siitä, mitä ei pidä tehdä. Paavali näet kertoi niistä hetkistä, joissa Israel lankesi pois Jumalan tahdosta juurikin sen vuoksi, että se ei valvonut eikä pitänyt katsettaan Jumalassa. Jos siis tulkitsemme tapahtumia oikein, voimme kenties oppia Israelin kansan virheistä ilman, että meidän enää tarvitsee toistaa samoja virheitä.

Se, mitä israelilaisille tapahtui, ei ollut ollenkaan ainutkertaista tai harvinaista, vaan jotain sellaista mitä mekin kohtaamme omassa elämässä. Samanlaisia tarinoita löytyy lukemattomia historian varrelta. Niin on käynyt Jumalan omille tavalla tai toisella, kun he ovat kääntyvät pois hänen luotaan. Ja nyt sama vaara vaani korinttilaisia.

Vaikka Paavali sanoo korinttilaisille, ettei ”teitä kohdannut kiusaus ei ole mitenkään epätavallinen”, hän silti painottaa tekstissä synnin ja sen seurausten vakavuutta. Korinttilaisten kiusaus oli vakava – niin kuin lankeemuksen seuraukset, mutta silti se ei ollut epätavallinen.

On totta, että jokapäiväinen taistelumme ’polulla pysyäksemme’ ei ole mitään epätavallista, vaan se kuuluu ihmisen elämään. Niin kuin synti asuu maailmassa, niin on Herran omat kutsutut valvomaan ja vastustamaan synnin houkutusta. Sekin on arkipäivää. Se, että jokin asia on ’jokapäiväinen’ tai arkinen, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi samaan aikaan olla vakava ja varteenotettava.

Maailma puolestaan tahtoo antaa kevyen ja ehkäpä jopa humoristisen kuvan synnistä, jotta emme ottaisi sitä vakavasti elämän vaelluksen tiellä. Jos ajattelet esimerkiksi komiikkaa, niin sangen usein siinä synti puetaan naurettavaan muotoon. Komiikka ammentaa hauskuutta alkoholista, irtosuhteista ja jopa väkivallasta. Harvemmin komiikka puhuu niistä seurauksista, joita alkoholin väärinkäyttö tai irtosuhteet aiheuttavat langenneelle itselleen ja hänen läheisilleen.

Paavali ei siis puhu Israelin lankeemuksesta hymyssä suin, vaan päinvastoin raskaalla sydämellä, koska hän tiesi, millaisen jäljen nämä lankeemukset jättivät Israeliin, kun se Jumalan armossa sai nousta uudelleen ja jatkaa matkaa.

Vaikka siis nousemmekin lankeemuksesta, synti jättää jälkensä, vaikka Kristuksen sovitustyön kautta se ei meitä anteeksiannon tähden enää kadota. Synti kuitenkin jättää jäljen, ja koska synnin repimät haavat ja ruhjeet rikkovat ihmistä, hänen on siis hyvä pyrkiä välttämään näitä ’kaatumisia’.

”Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu”

Miksi sitten näitä kaatumisia Herran omille tulee? Vastaukseksi Paavali kiteyttää opetuksen, jonka jaoin juoksuesimerkin kautta sanoihin

”Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu” (1. Kor. 10:12)

’Seisominen’ jakeessa 12 tarkoittaa olotilaa, jossa henkilö tuntee olonsa turvalliseksi uskossa. Hän kokee uskonsa lujaksi, niin ettei mikään voi hänen uskoaan horjuttaa.

Kirjeen vastaanottajat, korinttilaiset, tunsivat itsensä uskossa varmoiksi ja olivat jopa ylpeitä tiedoistaan ja oikeuksistaan kristittyinä. He kuvittelivat seisovansa tukevasti. Mutta kuka luulee seisovansa horjumatta, hänen kannattaa katsoa tarkkaan ettei kaadu väärään varmuuteen – korinttilaisillakaan lankeemus uskosta ei ollut turhan kaukana.

Paavali varoittaa korinttilaisia ja meitä täten väärästä itsevarmuudesta. Hän varoittaa uskovia alati vaanivasta asenteesta, että he alkavat uskoa itseensä ja omiin kykyihinsä sen sijaan, että valvoisivat ja tarkkaisivat itseään ja pitäisivät katseen tiukasti Kristuksessa. Lankeemus seuraa kohta sitä, joka kuvittelee seisovansa itse omilla jaloillaan.

Ainoa kestävä perusta elämän tiellä onkin kulkea alati nöyränä etsien Jumalan tahtoa ja rukoillen hänen apuaan kestää kiusauksessa, koska ”Jumalaan voi luottaa.”

Matka jatkuu

Edelleen Paavali painottaa esimerkkimme tavoin sitä, että oleellista on jatkaa matkaa. Matkan teko ei lopu sen enempää kiusaukseen kuin toivottavasti lankeemukseenkaan. Langennut saa hänkin armon nousta uudelleen. Voi olla, että matkalaisen askel horjuu, mutta Jumala on hänen kanssaan niilläkin elämän polkujen osuuksilla, joissa maasto tai olosuhteet tekevät matkan teosta hankalaa ja hidasta. Sama asia Paavalin sanoin:

”Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1. Kor. 10:13)

Jakeen 13 lupaus on muistamisen arvoinen meille jokaiselle. Jos Raamatusta haluaa vain muutaman jakeen ulkoa mieleensä painaa, yksi niistä kannattaa olla tämä jae. Herra sallii kiusaukset, mutta hän valmistaa niistä myös ulospääsyn, joten voitto tavalla tai toisella on varmistettu hänelle, joka pysyy Herrassa.

Paavali tiesi, että vakavien varoitusten jälkeen seurakuntalaiset kaipasivat vastapainoksi rohkaisua. Nuhde, moite ja vaatimus eivät monestikaan yksin pääse tavoitteeseensa, vaan ne kaipaavat aina rohkaisua ja kannustusta tuekseen.

Varoituksen aika on silloin, kun joku ”luulee seisovansa” tai näyttää horjuvan kahtaalle matkallaan. Se ei ole enää silloin, kun hän on jo kaatunut, oppinut läksynsä ja valmistautumassa jatkamaan matkaa uudelleen. Lankeemuksen kohdallakin ”jälkiviisaus on helppoa”, kun todellinen viisaus on osannut puuttua asiaan jo ennen kuin mitään on tapahtunutkaan,

Yhteenveto

Luulen, että kaikki oleellinen tullut sanottua. Silti luulen, että tässä meillä on yksi niistä elämän oppitunneista, joita me joudumme kertaamaan ’laiskanläksynä’ kerta toisensa jälkeen. Paavali sanat ovat yksinkertaiset, mutta silti löydämme itsemme oppimasta niitä uudelleen ja uudelleen:

”Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu” (1. Kor. 10:12)

Polkujuoksun esimerkki puhui samasta väärästä itsevarmuudesta, joka ennen pitkää johti otteen herpaantumiseen ja ylimielisyyteen ’polun vaaroja’ kohtaan. Kun sitten elämän matkamiehen katse irtautuu Kristuksesta ja hän unohtaa elämästään Jumalan tahdon ja avun, hän on aina vaarassa kaatua.

Lääkkeeksi tähän Jumala kutsuu meitä tänään antautumaan hänelle. Hän tahtoo, että etsimme elämän kiinnepistettä hänestä – emme itsestämme. Jos siis pidämme katseen Kristuksessa ja käymme matkaan laittaen toivomme häneen, hän kyllä auttaa meitä matkallamme yli kivikoiden ja esteiden.

”Sillä Herran silmät tarkkaavat kaikkea maata, että hän voimakkaasti auttaisi niitä, jotka ovat ehyellä sydämellä antautuneet hänelle. ” (2. Aik. 16:9a)

Pitäkäämme katse Kristuksessa ja kulkekaamme matkaa yksin häneen luottaen ja rukoillen. Siinä on avaimet elämään, joka säästää matkamiehen turhilta kolhuilta ja tuo hänet lopulta perille lupausten maahan. Ja muistathan vielä, että jos askel matkalla harhautuu ja kaadut elämän pöpelikköön, aina voit nousta ja matka polulla jatkuu. Tärkeintä matkamiehelle on päästä perille – maalissa matkan jättämät jäljet ja kolhut eivät enää merkitse mitään.

Pohdittavaa

Miksi olemme uskossa heikot, kun olemme mielestämme vahvat?