Tarina kertoo pastori Charles Spurgeonin ja meille tuntemattoman nuoren naishenkilön kohtaamisesta Metropolitan Tabernaclessa. Naishenkilö etsi pastorilta vastausta hapuiluun maailman ja Kristuksen rakastamisen välillä. Hän pohti, että saattoiko hän rakastaa vain Kristusta, vai ehkä jotain maailmassakin. Spurgeon vastasi lopulta naiselle tähän tapaan:

”Voit valita suhteessasi Jumalaan kolmesta vaihtoehdosta ja minä selitän ne sinulle havainnollistavan esimerkin avulla. Kun lähdet tästä kirkosta kotiisi tänään, sinä kävelet tuota pääkatua ja kohta raitiovaunu pysähtyy eteesi pysäkille.

Astut sisään raitiovaunuun toisella jalalla ja jätät sitten toisen jalan tukevasti maahan pysäkille. Jos et kaadu vaunun lähtiessä ja tule tönäistyksi kumoon, olen todella yllättänyt. Tällä tavoin tapahtuu, kun yrität samaan aikaan pitää kiinni maailmasta ja Kristuksesta – ajan kanssa se johtaa kaatumiseen.

Sinulla on toinenkin vaihtoehto. Voit seistä turvallisesti pysäkillä ja antaa raitiovaunun kulkea ohitsesi. Sinä näet se, kuulet sen kellon ja sivusta kohtaat kaikki ne ihmiset sen sisällä. Kun vaunu lähtee liikkeelle, sinä jäät pysäkille. Tämä on kuva heistä, ketkä valitsevat rakastaa maailmaa ja jäävät sinne.

On vielä kolmaskin vaihtoehto. Se on astua kokonaan sisään raitiovaunuun. Tällöin sinä luotat itsesi koko painolla sen kannettavaksi ja suostut menemään sinne, minne se sinut vie. Ja tämä kolmas vaihtoehto on se, mitä minä sinulle suosittelen. Anna itsesi kokonaan Kristukselle. Hyppää kyytiin kummallakin jalalla ja anna Herra kuljettaa sinut ’pyhyyden raiteita’ pitkin aina koko matkan perille hänen kirkkauteensa saakka.” (Frances Havergal, 1874)

Spurgeonin esimerkki kuvaa antautumista Kristukselle ja elämän luottamista kokonaisvaltaisesti hänen varaansa. Esimerkkiä on kiusaus ajatella tietty kapeasti kuvana pelastuksesta ja soveltaa sitä edelleen yhtä kapeasti elävään elämään.

1903 Töölö – Kaivopuisto – linjan raitiovaunu päätepysäkillä Töölössä.

Tahdon viedä Spurgeonin ajatuksen kuitenkin askeleen pidemmälle. Väitän, että jos luotat vain pienen ’itsellesi sopivan osan elämästäsi’ Kristukselle, kuten ’ikuisuusasiat’ tai ’hengelliset asiat’, olet vaarassa löytää itsesi tilanteesta, jossa toinen jalkasi on mukana Taivaan valtakunnan suunnitelmissa, mutta toinen jalka etsii edelleen tukea ’maailman pysäkeiltä’.

Luottamusta koko painolla

Uskon niin, että Herra tahtoo meidän todella astuvan koko painolla hänen valtakuntaansa ja hänen suunnitelmansa vietäväksi. Uskallatko sinä luovuttaa elämäsi hallinnan samoin ’koko painolla’ Kristukselle kuin hän, joka astuu raitiovaunuun ja luottaa itsensä kokonaan vaunun kannateltavaksi ja viemäksi?

Uskon edelleen, että olemme myös seurakuntana tämän kysymyksen edessä. Tahdommeko pitää ’jalat maassa’ vai uskallammeko tehdä päätöksiä uskon varassa silloin, kun Jumala kutsuu meitä matkalle kanssaan? Jäämmekö seurakuntana pysäkille katsomaan, kun ’vaunut täynnä ihmisiä’ kulkevat ohitsemme kerta toisensa jälkeen?

Yritämmekö mieluummin pysäyttää ’vaunun’ vain omalle pysäkillemme, että se palvelisi tarkoitustamme, vaikkapa syksyn viiman yllättäessä sadesuojana ja lämpimänä paikkana? Tätä voi aina yrittää, mutta lopputulos ei välttämättä ole haluttu, kun vaunu käy jatkamaan matkaa.

Kun puhutaan ’uskon asioista’, ajaudumme vääjäämättä tilanteisiin, jossa teemme uskonvaraisia ratkaisuja. Lukisimmeko Raamatussa Abrahamista, Mooseksesta, Daavidista, Paavalista, Pietarista jne. jos he olisivat eläneet pelkästään näkemisestä tai ’toinen jalka tukevasti pysäkillä’? Puhumattakaan Uuden testamentin seurakunnista Jerusalemissa, Galatiassa, Korintissa jne. Minkälainen olisi Abrahamin tarina, jos hän olisi jäänyt pysäkille jo Kaldean Urissa tai kohta Harranissa matkattuaan ensin vähän matkaa jalka puoliksi maassa kohden Jumalan lupausta?

Haaste uskaltaa?

Haastan meidät uskaltamaan. Haastan meidät paitsi uskaltamaan, myös rukoilemaan ja etsimään Jumalan kasvoja ja hänen tahtoaan. Ja kun Jumalan ’vaunu’ pysähtyy kohdalle, haastan meitä astumaan hänen vietäväkseen, jotta emme jää toinen jalka pysäkille matkaamaan vain kappaleen matkaa ennen vääjäämätöntä kaatumista.

Uskaltaisimmeko ojentua Jumalan tahdon mukaan, kun hän puhuu? Miksi hän edes puhuisi meille, jos emme kuitenkaan kuuntele? Opetelkaamme kuuntelemaan häntä. Tehkäämme niin kuin Herra Jeesus opetti seuraajiaan tekemään.

”Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 6:6)

Jumalan ei tarvitse erottaa aikaa rukousyhteydelle eikä hän tarvitse suljettua tilaa rukoukselle: ”mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi”. Me tarvitsemme sitä.

Rukoushetki on kuin päivittäinen ’käskynjako’, kun joukkue kokoontuu kuuntelemaan johtajan päiväkäskyä. Päiväkäsky ei ole ’koko elämä’. Se on askel, jonka me otamme tänään. Se valmistaa meitä käymään kohta ulos huoneesta, niin kuin ensin kävimme sinne sisään.

Tällöin rukous ei ole pelkkää puhetta ja kohtaamista, vaan rukous on tahdon liikettä. Se on liikettä siinä, kun ihmisen tahto taipuu Isän tahtoon ja hän käy askel askeleelta matkaamaan kohti Jumalan näkymiä.

Käykäämme Jumalan matkaan – hänen päiväkäskynsä mukaan – astuen kokonaan hänen suunnitelmansa vietäväksi.

Pohdittavaa

Uskaltaisinko? Mitä muka menettäisin?