Muistanet kertomuksen 12 tiedustelijan lähettämisestä, kun Israel oli saapunut luvatun maan länsirajalle valmiina astumaan Jumalan heille lupaamaan maahan (4. Moos. 13:1-14:25). Kävi niin, että kansan rohkeus petti, kun kymmenen tiedustelijaa keskittyi raportissaan kuvaamaan maata asuttavien kansojen voimaa ylitsepääsemättömänä ongelmana. Vihollinen vaikutti kovin äkkiä ylivoimaiselta ja hinta hedelmällisen maan valtaamisesta liian kovalta, kun nämä tiedustelijat suuntasivat kansan katseen pois Jumalan lupauksesta ja mahdollisuuksista vihollisen voimaan ja oman armeijan heikkouteen.

Kaksi tiedustelijaa näki asiat toisin. He olivat nähneet saman, minkä näki kymmenen muutakin, mutta silti he näkivät toisin. He katsoivat Jumalan suuruuteen ja luottivat hänen lupaukseensa sen sijaan, että olisivat puntaroineet omia mahdollisuuksiaan vahvan vihollisen edessä. Kansa kuunteli kymmentä pelkoa ja epätoivoa kylvänyttä tiedustelija ja päätti olla astumatta Jumalan lupauksen maahan.

Kaleb ja Joosua

Tällä päätöksellä Egyptistä lähtenyt sukupolvi jäi osattomaksi luvatun maan siunauksista. He eivät ottaneet ensimmäistä askelta, minkä vuoksi he eivät päässeet osallisiksi seuraavistakaan askeleista. Luvattuun maahan astuivat sittemmin Joosuan johdolla vasta seuraava erämaassa syntynyt sukupolvi.

Egyptistä lähteneistä vain kaksi miestä astui luvatun maan kamaralle. He olivat ne tiedustelijat, jotka uskoivat Jumalan lupaukseen. Kaleb oli Joosuan lisäksi se toinen Mooseksen luvattuun maahan lähettämistä 12 vakoojasta, joka ei pelännyt ”anakilaisia jättiläisiä”, vaan joka näki Jumalan mahdollisuuden siinä, missä muut kymmenen vakoojaa takertuivat vain oman vähäisyytensä (4. Moos. 13:28–33; Joos. 14:6-8).

Neljänkymmenen erämaavuoden aikana ei Kalebia tekstissä juuri mainita. Hän kulki kansansa mukana pitkät ’rangaistuksen vuodet’. Kaleb palaa näkyvämmin kertomukseen vasta Joosuan kirjan puolella.

Yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun Israel oli saanut jalansijan luvatussa maassa ja oli aika jakaa maa-alueet heimojen kesken, astuu esiin Kaleb (Joos. 14:6-15). Oli tullut aika saada osuus Jumalan lupauksen maasta. Tekstissä Kaleb pyytää saada ne maa-alueet haltuunsa, jotka Mooses oli hänen suvulleen tällöin luvannut perintömaaksi (Joos. 14:9-12).

Merkillepantavaa ei ole niinkään Kalebin pyyntö saada osuutensa maa-alueesta suvulleen, vaan se ettei Kalebin sydämen asenne ollut muuttunut piiruakaan vuosien varrella. Vaikka hän oli jo kunnioitettavassa 85 vuoden iässä, hän ei epäillyt yhtään, etteikö hänen sukunsa ja perhekuntansa ottaisi edelleen haltuunsa anakilaisilta näitä vielä osittain valtaamattomia maita. Kuuntelepa häntä:

”Anna siis minulle se vuoristo, josta Herra tuona päivänä puhui. Sinähän kuulit silloin, että siellä on suuria, varustettuja kaupunkeja, joissa asuu anakilaisia. Ehkä Herra on minun kanssani, niin että pystyn kukistamaan heidät, kuten hän on luvannut.” (Joos. 14:12)

Israel ei ollut kyennyt vielä valtaamaan aluetta ’jättiläisiltä’ kokonaan, mutta Kaleb pyytää juuri sen alueen itselleen. Hän pyytää sen maan, jota edellinen sukupolvi pelkäsi eikä suostunut sinne astumaan. Tähän maahan Kaleb tahtoi asettua.

Siinä missä muut vain puhuivat ja pohtivat periaatteita, Kaleb luotti Jumalaan ja ojentautui kokosydämisesti myös teoissa Herran varaan. Kaleb uskoi Jumalan lupaukseen kirjaimellisesti:

”Ehkä Herra on minun kanssani, niin että pystyn kukistamaan heidät, kuten hän on luvannut.”

Jumala ei pettänyt tälläkään kertaa. Hän siunasi Kalebin sotaretket ja Kaleb sukuineen otti kuin ottikin Jumalan hänelle lupaamat alueet kokonaan haltuunsa (Joos. 14:14; Joos. 15:14).

Jumala taisteli ja tasoitti tien Kalebille ja hänen suvulleen, mutta se vaati Kalebin suvulta rohkeutta astua ne ensimmäiset askeleet ottaakseen vastaan Jumalan lupauksen maan. Kaleb sai kokea todeksi Jumalan siunaavan käden lepäävän hänen elämänsä yllä.

Ehkä mekin voisimme yrittää löytää elämäämme ripauksen Kalebin asennetta. Ja ehkä Herra on tällöin meidänkin kanssamme ja saamme omin silmin nähdä, että Jumala todella kulkee edellämme ja taistelee. Mutta me emme voi nähdä sitä, ellemme me uskalla ”pyytää vuoria” niin kuin Kaleb pyysi.

Kalebin lunastamat lupaukset olivat tarjolla Egyptistä lähteneelle sukupolvelle, vaan he eivät uskaltaneet pyytää Jumalalta vuoria. He jäivät vuorten eteen vain katsomaan kohti lupauksia koskaan astumatta niihin. Kaleb uskalsi pyytää vuoret ja astua ottamaan niitä haltuunsa Jumalan nimissä ja hänen voimassaan. Jos Kaleb ei olisi ”pyytänyt vuoria” itselleen, häneltäkin olisi jäänyt näkemättä se, kuinka Jumala kukistaa vuorten jättiläiset ja antaa maan omilleen.

Pyydätkö sinä koskaan Jumalalta ”vuoria” elämääsi? Uskallatko pyytää Herralta jotain sellaista, mitä et kykene ottamaan vastaan itse, vaan sinun täytyy luottaa sen edessä yksin Jumalan lupaukseen? Jos tahdot nähdä Kalebin tavoin, että Herra taistelee kanssasi, sinun pitää uskaltaa pyytää Herralta ”vuoria” valloitettavaksi. Jos pysyt tasaisella jo vallatulla maalla, olet toki turvassa, mutta et saa nähdä Jumalan suuruutta Herrana yli kaiken tämän maailman suuruuden.

Haastan sinua etsimään Jumalan suuruutta. Jos aina valitset helpon tien ja pyydät rauhaisia laaksoja, et koskaan näe ja opi tuntemaan Jumalan voimaa siinä mitassa, kun hän taistelee kanssasi ja antaa sinun valloittaa vuoria hänen nimessään. Etsi vuoria ja saat todistaa Jumalan suuruutta omassa elämässäsi.

Pohdittavaa

Milloin viimeksi olet uskaltautunut astumaan askeleen ”kohti vuoria” yksin Jumalan lupauksen varassa?