Päivän evankeliuminteksti johdattaa tuttuun Jeesuksen tuntemisen ja seuraamisen teemaan. Tällä kertaa asiaa tarkastellaan vertaillen sivustakatsojan näkökulmasta. Teksti puhuu ”sukupolvesta”, jolle ei tunnu kelpaavan mikään. Kuulostaako tutulta? Luetaanpa.

”Mihin minä vertaisin tätä sukupolvea? Se on kuin torilla istuvat lapset, jotka huutavat toisilleen: ’Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet, me pidimme valittajaisia, mutta te ette itkeneet mukana.’

Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: ’Hänessä on paha henki.’ Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: ’Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!’ Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan!”” (Matt. 11:16-19)

Jeesus vertaa aikansa sukupolvea torilla istuviin lapsiin, mikä kuvaa varsin hyvin sen ajan uskonnollisen eliitin asenteita. Ensin he torjuivat Johannes Kastajan pahan hengen lähettiläänä, koska ”hän ei syönyt eikä juonut” – ts. elänyt ’tavallisten’ ihmisten tavoin. Kohta sama porukka torjui Jeesuksen nyt sen tähden, että hän puolestaan ”söi ja joi” – ts. eli ’tavallisten’ ihmisten tavoin.

Eipä ole ajat muuttuneet. Sama ”sukupolvi” elää ilmeisesti tänäänkin. Sukupolvemme on sekin kuin ”torilla istuvat lapset”. Evankeliumin ilosanoman tuojat tulevat torjutuksi, koska kuulijat ovat päättäneet olla vastaanottamatta heitä ja heidän sanomaansa, koska se ei nyt vain sovi heidän elämäänsä.

Ikävä kyllä ”sukupolvi” on sama siinäkin, että arvostelijoita ja Jumalan työn mitätöijiä on heidänkin joukossa, jotka edustavat Jumalan valtakunnan ääntä. Aina löytyy heitä, jotka torjuvat Jumalan miehet ja naiset sen tähden, että ilosanoman tuoja ”ei syö eikä juo” tai sen tähden, että ”hän syö ja juo”. Surullista.

Tietämisestä tuntemiseen, tarkkaamisesta seuraamiseen

Älkäämme silti kiinnittäkö huomiota vain ”torilla istuvien” sivusta tarkkaavien ”lasten” joukkoon. Katsotaan myös toista ”lastenmielisten” joukkoa. He ottavat vaarin Jeesuksen sitaatin päättävistä sanoista ”Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan!”

He eivät yritä tietää Jumalaa ja arvailla hänen teitään ulkoa käsin. He eivät kuvittele olevansa itse viisaita, vaan iloitsevat Jumalan viisaudesta ja hänen teoistaan. He tuntevat Jumalan ja sen perusteella he uskaltavat luottaa häneen lapsenomaisesti. Heistä Jeesus sanoo samassa luvussa näin:

”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut nämä asiat viisailta ja älykkäiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille.” (Matt. 11:25)

Jumalan valtakunta tulee ilmi Jumalan tekojen kautta. Siinä mitä Jumala tekee, hänen tahtonsa ja aivoituksensa tulevat näkyviin ihmisten eteen. Mutta hänen tekojensa viisauden tuntee vain hän, joka elää luottamuksessa Jeesukseen ja seuraa häntä eikä vain etsi Jumalan tekoja omaksi edukseen. Jeesuksen seuraaminen on hänen persoonansa tuntemisesta. Kun tunnet Kristuksen, tunnet myös hänen tekonsa. Jeesuksen opetuslapset tunsivat hänet ja siksi seurasivat häntä. Ja niin on oleva myös tänä päivänä. Seuraaminen ja tunteminen kulkevat käsi kädessä.

Jeesuksen ’tunteminen’ ja ’seuraaminen’ ovat päinvastaista melkein samaa tarkoittaville sanoille ’tietäminen’ ja ’tarkkaaminen’. Tietäminen on laimeaa verrattuna tuntemiseen, ja samoin vierestä ’tarkkaaminen’ on pinnallista verrattuna ’seuraamiseen’.

Ajanlaskun alun uskonnollinen eliitti tarkkaili ajan merkkejä ’likaamatta itse käsiään’. Toisin sanoen he ’tarkkasivat sivusta’ Johannesta ja Jeesusta. He ’tiesivät’ mielestään muita paremmin. Tietäjien ja tarkkaajien keskuudesta löytyy aina vahvimmat mielipiteet siitä, mikä on oikeaa ja mikä ei.

Jeesuksen opetuslapset eivät ’tarkanneet sivusta’, vaan seurasivat Jeesusta. He eivät aina ’tietäneet’, mutta he tunsivat Herransa. Siinä missä Jumalan suunnitelma ei avautunut heille, he saattoivat silti luottaa siihen, koska he tunsivat Jumalan. Tämä tuntemus avasi heissä luottamuksen Jumalan suunnitelmaan ilman, että heidän tarvitsi itse ymmärtää kaikkea. He siis tunsivat mestarinsa ja oppivat luottamaan hänen ratkaisuihinsa silloinkin, kun ’ulkoinen’ ei avautunut heille.

Tänäänkään Jeesus ei ole kutsunut omiaan ’tietämään’ häntä tai ’tarkkaamaan’ sivusta, mitä Jumalan Pyhä Henki tekee. Jeesus on kutsunut omansa ’tuntemaan’ hänet ja seuraamaan häntä – eli elämään hänessä, elämään teoissa, joita Jumalan Pyhä Henki tekee kirkastaakseen Kristuksen. Jumalan seurakunta ei ole sivustakatsojien joukko, vaan se elää Jumalan yhteydessä ja iloitsee hänen teoistaan.

Tahdon avata lisää tätä Jumalan tuntemisen janon ja hänen tekojensa ’tarkkailun’ eroa aavistuksen toisenlaisen tilanteen kautta. Yksi parhaista esimerkeistä Jumalan tuntemisen janosta verrattuna puolisydämiseen vastentahtoiseen matkaamiseen ja ’kaikkitietävän’ tarkkailijan rooliin on Mooseksen ja Israelin kansan erämaavaelluksessa.

Mooseksen matkassa

Israelin 40 vuotta kestänyttä matkaa on mielenkiintoista lukea toisaalta Mooseksen ja toisaalta kansan näkökulmasta. Tapaamme Mooseksen, joka teki matkaa Jumalan tuntemuksesta käsin hänen kanssaan. Samaa matkaa teki Egyptistä Mooseksen mukana lähtenyt sukupolvi, joka puolestaan seurasi sivusta Jumalan tekoja väliin taputtaen hurmoksessa, väliin epäillen ja väliin kiusaten napinalla Moosesta ja Jumalaa.

Erämaavaelluksen aikana toistuu kerta toisensa jälkeen sama kaava. Kansa kohtaa vaikeuksia, napisee, Jumala tekee ihmeen, kansa hämmästelee, kansa kohtaa uuden ongelman, napisee, Jumala tekee ihmeen, jne. Israelin kansa kulki Jumalan matkassa, mutta asenteeltaan he olivat enemmän sivustakatsojia kuin Jumalan seuraajia.

Heille riitti, että Jumala piti heidän tarpeistaan huolen ja että he saivat elää rauhassa omaa elämäänsä ilman, että Jumala häiritsi liiaksi heidän arkeaan. Kansalle riitti, että Jumala tuli hätiin, kun heiltä puuttui jotain, mitä he eivät itse kyenneet hankkimaan.

Kansa lankeaa epäjumalanpalvelukseen

Egyptistä lähtenyttä sukupolvea ei motivoinut ensisijaisesti tuntea Jumalaa. He eivät olleet matkalla Jumalan tuntemiseen, vaan he tekivät matkaa ’uuteen Egyptiin’ ja Jumalan tehtävä oli vain auttaa heidät perille. Herra oli suuri tarpeiden täyttäjä. Riitti mainiosti, että heillä oli joku tai jokin, joka turvasi heidän elämänsä sujuvuuden erämaassa ja vei heidät sitten perille ”maidon ja hunajan luvattuun maahan”.

Jos ajattelet sukupolven asenteen olleen tällainen ’tarkkailijan’ ja ’sivusta tietäjän’ asenne, on helppo käsittää, miksi kansa lankesi niin nopeasti epäjumalanpalvelukseen – Israelin historian häpeällisimpään tapahtumaan.

Kansa oli tullut toinen toistaan seuraavien ihmeiden saattelemana Siinaille, jossa Jumala ilmestyi vuorella ja vietti Mooseksen kanssa siellä 40 päivää. Mutta 40 päivää oli liian pitkä aika kansalle odottaa Jumalaa. He taivuttivat pappinsa Aaronin tekemään heille kullasta härkähahmoisen epäjumalan ja palvoivat tätä Apis-härkää, kun Mooses viipyi.

Ehkä ihmettelet, miksi lankeemus tapahtui niin nopeasti, mutta jos ymmärrät, ettei kansa ollut koskaan sitoutunut Jumalaan eikä tuntenut häntä persoonana niin kuin Mooses tunsi, niin ei kansan lankeemus nyt niin tavatonta ollut.

Jumala oli heille pelkkä tarpeiden tyydyttäjä, jota he seurasivat sivusta. He hurrasivat hyville tempuille ja purnasivat, kun temput eivät miellyttäneet. Oli luonnollista, että mielenkiinnon hiipuessa piti etsiä uusi ratkaisu toisaalta. Mooses viipyi vuorella ja Jumalakin oli verhoutunut pilveen, oli siis korkea aika pystyttää uusi jumala tarpeita täyttämään, vaikka sitten se Egyptistä tuttu Apis-härkä.

Egyptistä lähteneelle sukupolvelle oli tärkeämpää saada jokin taho, joka piti huolta heidän tarpeistaan, kuin etsiä itse Jumalan kasvoja. Heille ei ollut tärkeintä suhde Jumalaan, vaan se, mitä Jumala tekee heidän hyväkseen.

Heillä oli täsmälleen sama asenne kuin Jeesuksen sukupolven ’arvostelijoilla’, jotka eivät kelpuuttaneet sen enempää Johannes Kastajaa kuin Jeesustakaan, koska nämä Jumalan miehet eivät sopineet heidän suunnitelmiinsa. Ihmeitä janoavalle kansalle oli samoin yhdentekevää, kuka ihmeet teki, kunhan vain joku niitä teki ja teki ne heidän omilla ehdoillaan.

Näet varmaan, miten pohjimmiltaan sama asenne vaikutti toisaalta Jeesuksen ajan ’arvostelijoissa’ kuin Egyptistä lähteneessä sukupolvessa, vaikka tilanne oli erilainen. Mutta jatketaan eteenpäin ja katsotaan nyt vuorostaan Moosesta.

Jumalan tarjous

Kun Mooses palasi vuorelta ja näki, mitä on tapahtunut, hän hävitti patsaan ja määräsi epäjumalanpalvonnasta välittömän rangaistuksen (2. Moos. 32:26-29). Sen seurauksena ”kansasta sai sinä päivänä surmansa noin kolmetuhatta miestä” (2. Moos. 32:28).

Rangaistus ei kuitenkaan poistanut kansan kollektiivista syyllisyyttä, johon Mooses oli kansan välimiehenä osallinen, vaikka hän ei itse tekoon ollut osallistunut. Välikohtaus oli jo vaatinut useamman tuhannen ihmisen hengen, mutta pahin oli edessä vasta seuraavana päivänä, kun Jumala paljasti aikeensa. Jumala oli katsonut kansansa edesottamuksia ja tehnyt päätöksen matkan jatkosta:

”Minä lähetän sinun edelläsi enkelini ja karkotan tieltäsi kanaanilaiset, amorilaiset, heettiläiset, perissiläiset, hivviläiset ja jebusilaiset. Mene maahan, joka tulvii maitoa ja hunajaa. Minä itse en kulje teidän mukananne, koska te olette uppiniskainen kansa. Muuten saattaisin tuhota teidät matkalla.” (2. Moos. 33:2-3)

Herra ei aikonut hylätä Moosesta eikä kansaa erämaahan. Hän olisi uskollinen, vaikka Israel oli uskoton. Jumala veisi aloittamansa suunnitelman loppuun, mutta kansan synnin tähden hän ei enää itse kulkisi kansan kanssa (2. Moos. 13:21). Sen sijaan hän lähettäisi enkelinsä huolehtimaan loppumatkasta perille luvattuun maahan.

Kansa kulkisi edelleen ihmeestä ihmeeseen ja pääsisi ’sopimuksen’ mukaan perille luvattuun maahan. Jumala huolehtisi yhä heidän tarpeestaan, mutta hän ei enää itse kulkisi heidän kanssaan.

Jos sinua kiinnosti vain oman elämän sujuvuus ’rukousvastauksina’, niin tuskin huomaisit mitään eroa aiempaan. Vastaus kuin vastaus – ihan sama tuleeko vastaus Jumalalta, hänen enkeliltään vai mykältä Apis-härältä.

Jos siis Jumala merkitsi vain ulkokohtaista huolenpitoa ja turvaa, niin asiat olivat kunnossa. Jos sinulle riitti vain ’tarkata sivusta’ ihmeitä ja elää muuten omaa elämääsi, niin kaikki oli mallillaan. Suunnitelma ei ollut uhattuna. Kaikki järjestyisi, mutta nyt vain ilman Jumalan läsnäoloa ja yhteyttä häneen.

Varmasti monelle tämä ratkaisu olisi riittänyt, mutta Moosekselle se ei ollut tarpeeksi. Tästä Jumalan ilmoituksesta alkoi Jumalan ja Mooseksen välinen dialogi. Tuo dialogi kertoo, miten arvokas aarre Jumalan tunteminen oli Moosekselle.

Herran ja Mooseksen dialogi

Erämaavaelluksen aikana Mooses oli oppinut tuntemaan, kuinka rikasta on elää Jumalan kanssa ja nauttia hänen kirkkautensa läsnäolosta. Mooses eli Jumalan yhteydessä ja hänen tuntemisestaan. Hänelle ei riittänyt, että Jumala vain huolehtisi hänen tarpeistaan. Hän ei ollut valmis tinkimään Jumalan läsnäolosta.

Jos Herra toteuttaisi suunnitelmansa olla kulkematta jatkossa kansansa keskellä, Mooses ei ollut enää valmis jatkamaan hänkään. Hän oli tullut tähän saakka eläen Jumalan tuntemisessa. Nytkö Jumala sitten astuisi syrjään ja hän joutuisi jatkamaan yksin niin kuin silloin ennen Jumalan ilmestymistä erämaassa palavassa pensaassa?

Mooses oli selkä seinää vasten – tai pikemminkin puun ja kuoren välissä, vaikka hän oli itse syytön tilanteeseen. Mooses ei tahtonut olla ’sivusta seuraaja’, koska hänen matkansa johti ensisijaisesti syvenevään Jumalan tuntemukseen.

Tämä käy ilmi dialogissa (2. Moos. 33:12-23), jonka Mooses aloitti sen jälkeen, kun Herra ensin ilmoitti Moosekselle, ettei ”hän itse kulje enää heidän mukanaan”.

Käydäänpä läpi tuon keskustelun pääkohdat. Se alkaa Mooseksen pyynnöllä.

”Mooses sanoi Herralle: ”Sinä sanot minulle, että minun on johdettava tätä kansaa, mutta et ole ilmoittanut minulle, kenet sinä lähetät minun kanssani. Kuitenkin sinä olet sanonut: ’Minä tunnen sinut nimeltä, ja sinä olet myös saanut armon minun silmissäni. Jos siis todella olet suosiollinen minulle, niin ilmoita minulle tiesi, että voisin tulla tuntemaan sinut ja saisin armon sinun silmissäsi. Onhan tämä kansa kuitenkin sinun kansasi.’” (2. Moos. 33:12-13)

Moosekselleei riittänyt Jumalan lupaus hoitaa ’homma kotiin’, jos Herra ei enää itse ole läsnä kansan keskellä. Mooses ei neuvotellut huolenpidon ehdoista tai vaatinut takuita matkan järjestelyistä. Häntä kiinnosti vain ja ainoastaan se, onko Herra mukana tällä matkalla vai ei.

Jumalan tunteminen oli tullut Moosekselle sydämen asiaksi. Hänen luvattu maansa oli Jumala itse – elämä Jumalan kanssa, hänen tuntemisensa. Häntä ei kiinnostanut sellainen luvattu maa, jossa Herra ei asuisi. Hän tahtoi Herran.

”ilmoita minulle tiesi, että voisin tulla tuntemaan sinut ja saisin armon sinun silmissäsi”

Katsotaanpa, miten keskustelu tästä jatkuu.

”Herra vastasi: ’Minä kuljen kanssasi, ja minä annan sinulle levon.’ Mooses vastasi hänelle: ’Ellet sinä kulje kanssani, älä vie meitä täältä.’” (2. Moos. 33:14-15)

Herra myöntyi Mooseksen pyyntöön: ”Minä kuljen kanssasi, ja minä annan sinulle levon”, johon Mooses edelleen ponnekkaasti vastaa, ettei hän lähde kansan matkaan, ellei Jumala suostu kulkemaan hänen kanssaan. Jumalan läsnäolo oli Mooseksen ainoa ehto matkan jatkamiselle. Huomaatko kuinka Mooses eli Jumalan seuraamisesta, ei hänen tekojensa tarkkaamisesta.

Dialogin huipennus on kohta seuraavassa Jumalan lupauksessa. Siinä Herra antaa Mooseksen esittää yhden toiveen, jonka Herra sitoutuu täyttämään:

”Minä teen sen mitä minulta pyydät, sillä olen mieltynyt sinuun ja tunnen sinut.” (2. Moos. 33:17)

Varsin sadunoloinen tilanne, eikö totta? Mitä sinä pyytäisit? Ja mitä Mooses pyysi, kun hän sai tilaisuuden yhteen ’toivomukseen’ kuin sadussa? Jos Jumalan lupaus vaikutti sadunomaiselta, ei Mooseksen pyyntö ollut sekään tavanomainen:

”Anna siis minun nähdä kunniasi.” (2. Moos. 33:18)

Mooses ei pyytänyt rikkauksia tai helppoa elämää. Hän ei pyytänyt ihmeitä tai huolenpitoa, mitä kansa odotti, kun se pystytti Apis-härän ’lomittamaan’ Moosesta. Ihmiselle, joka ei tunne Jumalaa ja janoa elää hänen yhteydessään, Mooseksen pyyntö kuulostaa perin erikoiselta: ”Anna siis minun nähdä kunniasi.”

Mooses ei pyytänyt ”nähdä Jumalan kunniaa”, että voisi kerskua nähneensä Jumalan ainoana ihmisenä maanpäällä. Hän pyysi vain jatkoa sille, mitä oli kokenut Jumalan yhteydessä tällä matkalla, koska olihan Jumalan näyttäytynyt kunniassaan jo aiemminkin Israelille (2. Moos. 16:6-7; 3. Moos. 9:23).

Mooses ei siis pyytänyt mitään ”uutta ja hienoa”, vaan hän pyysi jotain, minkä hän tunsi entuudestaan kalleimmaksi aarteekseen. Pyyntöön nähdä Jumalan kunnia sisältyi myös Mooseksen aikaisempi pyyntö:

”Älä vie meitä täältä pois, ellet itse kulje kanssamme.”

Herra tarjosi Moosekselle mitä vain hän saattoi kuvitella, ja kaikista maailman asioista Mooseksen hartain pyyntö oli, että Herra Jumala kulkee hänen kanssaan ja näyttää hänelle kunniansa vastedeskin. Mooses siis pyysi, että Herra ottaa paikkansa heidän keskellään ja johtaa heitä niin kuin tähänkin saakka.

Joku voi kysyä: siinäkö kaikki? Minä kysyn, voiko enemmän kukaan pyytää? Jos Herra Jumala kulkee edelläsi ja on läsnä jokaisena hetkenä, niin mitä muuta enää tarvitset? Mooseksen pyynnössä oli suuri viisaus – hän ei valinnut helpointa vaihtoehtoa, mutta hän valitsi merkitykseltään rikkaimman ja turvatuimman tien. Mitä muuta Herralta voisit edes pyytää?

Tahdonko tuntea Jumalan vai tyydynkö vain katsomaan

Mooseksen sydämen asenne on samaa, mitä Herra Jeesus etsi opetuslastensa sydämistä ja jota hän etsii yhä tämän päivän opetuslasten sydämistä. Se on vastakohta asenteelle, jolla Egyptistä lähtenyt sukupolvi oli liikkeellä. Heille riitti Jumalan ihmeiden sivusta tarkkaaminen; he eivät välittäneet elää siinä.

Riittääkö sinulle, että tiedät Jumalan teot vai tahdotko ehkä mieluummin tuntea hänen tiensä? Riittääkö sinulle, että saat vastaukset elämäsi ongelmiin, vai onko sydämesi toive elää Jumalan kanssa? Haluatko katsella vierestä ja hurrata Jumalan ihmeille vai tahdotko tuntea hänen voimansa ja läsnäolonsa elämässäsi?

Katso näitä kahta kertomusta ja arvioi itse, mitä sinä tahdot. Ehkä sinulle riittää, että ’tiedät’ Jumalasta ja saat arvioida sivusta heitä, keiden kautta Jumalan Pyhä Henki toimii tai sitten ei toimi? Eli niin kuin tekivät Jeesuksen ajan ’tarkkailijat’. Vai tahdotko olla yksi heistä, ketkä kulkevat Jeesuksen seurassa tuntien hänet ja luottavat häneen silloinkin, kun eivät täysin ymmärrä Herransa aivoituksia?

Ehkä sinulle riittää, että Jumala huolehtii elämän suurista linjoista ja vie kansan perille lupausten maahan. Taputat Herralle, kun hän tekee jotain erityistä, ja nuriset sitten, kun asiat eivät menekään mielesi mukaan. Ja jos odottamaasi siunausta ei kuulu, niin mikä estää rakentamasta vaikkapa pienen sonnipatsaan, joka sitten toteuttaa sinun tahtosi.

Vai tahdotko sittenkin mieluummin tuntea Jumalan? Tahdotko tuntea hänet ja elää hänen kanssaan, vaikka se tarkoittaisi sitä, että elämään mahtuu hetkiä, joita et olisi tahtonut kohdata? Mutta kohtaatko elämän silti mieluummin yhdessä Jumalan kanssa kuin eläisit nuo hetket helpommin ilman hänen läsnäoloaan?

Kysyn saman vielä lyhyemmin: Mooses vai Egyptistä lähtenyt sukupolvi? Jeesuksen seuraaja vai ’sivusta seuraaja’? Valitsetko helpon ’hyvän’ vai etsitkö ’parasta’? Valinta on sinun.

Haastan sinut lähtemään matkalle kanssani; tavoittelemaan kanssani ’parasta’ sen sijaan, että tyytyisimme vain ’hyvään’. ”Hyvä on parhaan vihollinen”, kuten J. Collins kiteyttää asian kirjassaan.

Kuinka moni hanke ja suunnitelma on jäänyt puolitiehen, kun on tyydytty ’hyvään’ etsimättä ’parasta’? Jeesuksen tuntemisen tie vie kohti ’parasta’ – älkäämme pysähtykö ’hyvän’ kohdalla sivuun ’tarkkaamaan’, vaan kulkekaamme koko tie ’parhaaseen’ hänen kanssaan.

Pohdittavaa

Etsinkö elämääni hyviä ratkaisuja vai uskallanko etsiä Jumalaa hänen tuntemisensa tiellä?