”Kerran, kun he olivat palvelemassa Herraa ja paastoamassa, Pyhä Henki sanoi: ”Erottakaa Barnabas ja Saul minun työhöni, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut. Niin he paastosivat ja rukoilivat, ja sitten he panivat kätensä näiden kahden päälle ja lähettivät heidät matkaan.
Barnabas ja Saul, jotka Pyhä Henki näin oli lähettänyt, tulivat Seleukiaan ja purjehtivat sieltä Kyprokseen.
– – –
Nyt on Pyhä Henki sitonut minut ja vie minua Jerusalemiin, enkä tiedä, mitä siellä on osakseni tuleva. Tämän vain tiedän: joka kaupungissa Pyhä Henki vakuuttaa, että minua odottavat kahleet ja ahdinko. Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta.”

(Ap. t. 13:2-4; Ap. t. 20:22-24)

Teksti jatkaa tämän kevään saarnasarjani nimeltä ”Vaikea paikka”. Sarjassa käydään läpi joukko Raamatun tekstejä, jotka ovat joko hankalia tulkita tai sitten ne johtavat lukijan elämässään ’vaikealle’ valinnan paikalle.

Ajatus saarnasarjassa on haastaa meidät avaamaan Raamatun myös sieltä, missä Jumalan sana haastaa meitä. Omasta kokemuksestani voin vakuuttaa, että pieni vaiva tai kasvukivut tekevät meistä siunattuja Jumalan sanan äärellä.

Tämän kerran tekstini nousee Apostolien teoista ja Paavalin palvelutyöstä. Ensimmäinen teksti on tilanteesta, kun Paavali lähetään ensimmäiselle lähetysmatkalle. Toisessa tekstissä puhuu Paavali, joka on ehtinyt nähdä jo yhtä ja toista kolmannen lähetysmatkan loppupuolella. Tekstejä ei ole vaikea tulkita, mutta omaan elämään niiden soveltaminen on meille melko kovan koulun tulos.

Ennen kuin siirryn tekstiin, tahdon esitellä näkökulman, mitä Paavalin elämäntyön kautta tahdon sinulle tässä avata ja johon haastan sinut ottamaan kantaa.

Tule Pyhä Henki!

Olet varmasti kuullut monia toinen toistaan kauniimpia ylistyslauluja, joissa laulunsanoin toivotamme Jumalan Pyhän Hengen tervetulleeksi keskuuteemme, sydämeemme ja elämäämme. Oma suosikkini näistä lauluista lienee tämä tuttuakin tutumpi laulu, jossa lauletaan:

”Tule Pyhä Henki lailla tulen, lailla tuulen.
Tule Pyhä Henki, tule köyhään sydämeen.”

Laulu on minulle rakas, koska se liittyy elämässäni yhteen erityiseen hetkeen ja tapahtumaan, joka on ollut virstanpylväs sillä tiellä, että minustakin kasvoi Jumalan armosta hänen palvelijansa.

Kauniiden ylistyslaulujen sanoituksissa me pyydämme Jumalan Pyhää Henkeä astumaan sydämeemme, mutta mitä me sillä ’aikuisten oikeasti’ tarkoitamme? Pyydämmekö Jumalan Henkeä koskettamaan tunteitamme tai mieltämme? Vai pyydämmekö Jumalan Henkeä antamaan meille jonkin kokemuksen, tiedon, lahjan tai varustuksen siinä hetkessä? Ne ovat kaikki oikeita asioita, mutta väitän, että jos pyydämme ’vain’ tätä, jäämme paljosta paitsi.

Mitä tarkoitamme, kun pyydämme Jumalan Pyhää Henkeä ”tulemaan lailla tulen ja lailla tuulen”? Ja mihin olemme valmiit, kun pyydämme häntä ”tulemaan köyhään sydämeen”? Olenko valmis kohtaamaan Jumalan ja kenties jopa antautumaan hänelle, kun pyydän häntä elämääni?

Olenko tuossa pyhässä hetkessä Herran Hengen edessä ’vain’ etsimässä jotain pientä itselleni – vai olenko tullut hänen eteensä luovuttaakseni itseni Jumalan Pyhän Hengen käyttöön? Näiden kahden vaihtoehdon välillä on melkoinen ero. Jos pyydän häneltä jotain pientä tai suurta itselleni – en luovuta itseäni hänelle, koska pyydän hänen antavan jotain minun hallintavaltaani. Jos taas pyydän Pyhää Henkeä ottamaan minut käyttöönsä – tällöin luovutan hänelle itseni ehdoitta. Voit verrata tätä siten, että pyytäessäsi jotain Pyhältä Hengeltä, tahdot ’työkalun’, jota voi käytellä itse, kun taas luovuttaessasi itsesi hänelle, tulet ’työkaluksi’ hänen käsissään.

Tekstini kulminoituu näihin kysymyksiin. Kun sanon korskeasti, että ”Oi, Jumalan Henki, astu elämääni!” – pyydänkö häntä ottamaan minut ja elämäni vai pyydänkö häneltä vain ’pientä apua’ itselleni. Uskallanko luovuttaa itseni ehdoitta Jumalan Pyhän Hengen johdatukseen ja käyttöön? Vai pelkäänkö Pyhää Henkeä ja mieluummin pidän ohjat tiukasti omissa käsissäni?

Ennen kuin vien sinut näistä ajatuksista Paavalin elämään, tahdon lopuksi siteerata toista laulua / runoa, jossa puhutaan samasta asiasta kuin ensimmäisessä laulussa, mutta tarkemmalla selkokielellä. Etsitkö sinä Jumalan Pyhän Hengen kosketuksen olevan jotain tällaista:

”Tahdon nähdä voiman sen joka muuttaa ihmisen,
veren voiman valtavan, murtuu kahleet maailman.
Herra tässä polvistun, en voi muuta, antaudun.
Niihin käsiin tässä jään, jossa arven jäljet nään.

Anna sade, Jumala, sydän kaipaa, odottaa.
Anna kaste Golgatan, virvoittamaan kuiva maa.”
(”Anna sade, Jumala”, Hilja Aaltonen)

Paavali lähtee matkaan

Apostolien tekojen 13. luku siirtää katseen apostoli Pietarista apostoli Paavalin elämään. Kolmastoista luku aloittaa ajanjakson, jota kutsutaan Paavalin ensimmäiseksi lähetysmatkaksi (Ap. t. 13:2-14:25). Paavalin ensimmäinen lähetysmatka ajoitetaan vuosiin 45/46 – 48. Ja ensimmäinen tekstini on heti lähetysmatkan alusta – Paavalin ja Barnabaksen lähettämisestä matkaan:

”Kerran, kun he olivat palvelemassa Herraa ja paastoamassa, Pyhä Henki sanoi: ’Erottakaa Barnabas ja Saul minun työhöni, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut.’ Niin he paastosivat ja rukoilivat, ja sitten he panivat kätensä näiden kahden päälle ja lähettivät heidät matkaan. Barnabas ja Saul, jotka Pyhä Henki näin oli lähettänyt, tulivat Seleukiaan ja purjehtivat sieltä Kyprokseen.”(Ap. t. 13:2-4)

Tekstin mukaan Herra oli siunannut Antiokian seurakuntaa antamalla useita eri tehtäviin voideltuja seurakuntapalvelijoita (Apt. t. 13:1). Paikallisen seurakunnan jatkuvuus oli turvattu, vaikka Pyhä Henki ilmoitti irrottavansa kaksi seurakunnan avainhenkilöä lähetystyöhön (Apt. t. 13:2-3).

Seurakunnan johtajat eivät valinneet Saulia ja Barnabasta lähetettäväksi, vaan heidät oli tehtävään valinnut Jumalan Pyhä Henki. Johtajat eivät kutsuneet heitä tehtävään, vaan kutsun esitti Pyhä Henki – ja johtajat toimivat Pyhän Hengen kutsun mukaan. Saul ja Barnabas tiesivät olevansa Jumalan Pyhän Hengen valtuuttamat ja kutsumat tehtävään. Heidän palvelutyönsä perusta ei levännyt ihmisviisaudessa ja arviointikyvyssä, vaan Jumalassa.

On eri asia lähteä liikkeelle tietäen Jumalan olevan kaikessa mukana kuin yrittää vakuuttaa itselleen, että veljet ovat tehneet oikean valinnan – olen oikea mies tai nainen tähän tehtävään. Lähtökohta kaiken hengellisen työn tekemiselle pitää nykypäivänäkin olla sama – ihan jo työntekijän itsensä ja hänen jaksamisensa tähden.

Kun nyt luet tekstiä, missä veljet siunataan matkaan, on siinä mitä selvimmin Jumalan Pyhä Henki läsnä. Jos kuvittelet itsesi tuohon tilanteeseen ja hiljaa mielessäsi hyräilet laulua ”Tule Pyhä Henki”, voisi tuntua melko hienolta olla siinä läsnä, kun Henki toimii aktiivisesti tilanteessa. Väitän, että tuossa hetkessä Jumalan Pyhä Henki oli vahvasti läsnä, koska vanhimmat olivat hyvin tietoisia hänen tahdostaan. Ehkä se oli niitä ’taivaat avautuu’ – hetkiä. Uskon, että me jokainen tahtoisimme olla tuossa hetkessä, kun veljien kädet siunaavat miehet matkaan ja Jumalan Pyhä Henki vakuuttaa olevansa läsnä heidän kanssaan.

On aika esittää jo edellä esittämäni kysymys uudelleen. Eli, kun sanon korskeasti, että ”Oi, Jumalan Henki, astu elämääni!” – pyydänkö häntä ottamaan minut ja elämäni vai pyydänkö häneltä vain ’pientä apua’ tai jotain kokemusta. Uskallanko luovuttaa itseni ehdoitta Jumalan Pyhän Hengen johdatukseen ja käyttöön, vaikka minulla ei ole aavistustakaan, mihin Herra minut tahtoo viedä?

Mitä luulet Paavalin tässä tilanteessa tehneen? Etsikö hän Jumalan Pyhältä Hengeltä ’pientä latausta’ tai virvoitusta, jolla taas jaksaa puuhailla jonkin matkaa? Vai antoiko Paavali tuossa hetkessä itsensä ehdoitta Jumalan Pyhän Hengen kuljetettavaksi, minne ikinä Herra hänet tahtoo viedäkään?

Tähän kysymykseen on saatavilla vastaus: se on Paavalin elämä. Katsotaanpa jonkin matkaa eteenpäin hänen elämäänsä.

Jerusalemiin, Jerusalemiin!

Toiseen tekstiini tullessa oli kulunut tovi edellisestä tekstistä, kun taas palaamme Paavalin elämään. Kaksi lähetysmatkaa oli jo takana ja kolmas oli loppusuoralla. Ajallisesti suurimman osan Paavalin kolmannesta lähetysmatkasta hän vietti Efesoksen kaupungissa, jota hän käytti lähetystyönsä solmupisteenä liki kolmen vuoden ajan – ainakin 2 vuotta ja 3 kuukautta (Ap. t. 19:10; Ap. t. 20:31).

Paavalin kolmas lähetysmatka ajoittuu vuosien 53 ja 57 väliseen aikaan. Arviolta oli siis kulunut noin 12 vuotta siitä, kun Saul ja Barnabas lähetettiin Antiokiasta ensimmäiselle lähetysmatkalle, mistä siis edellä luimme.

Kahdentoista vuoden aikana oli Paavalin elämässä sattunut ja tapahtunut melko paljon. Oli ollut onnistumisia, mutta myös epäonnistumisia, joista toki iso osa oli ajan kanssa kääntynyt onnistumiseksi, mutta eivät kaikki.

Oli ollut helpompia ajanjaksoja, mutta myös todella raskaita aikoja. Paavali oli kulkenut siunauksen kukkuloilta aina ahdistuksen laaksoon ja niin poispäin. Paavalin vaiheista voimme lukea lyhyesti vaikkapa toisesta Korinttilaiskirjeestä – sen loppuosasta, jota kutsutaan Paavalin kyynelkirjeeksi. Otanpa siitä pienen otteen, jotta tiedämme, millaista on ollut elämä, johon Jumalan Pyhä Henki Paavalin Antiokiasta kutsui:

”Olen saanut raataa kovemmin kuin he, olen ollut enemmän vankeudessa, minua on ruoskittu ylen määrin, monesti olen ollut kuolemanvaarassa. Olen juutalaisilta viisi kertaa saanut ”yhtä vaille neljäkymmentä” ruoskaniskua, kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua on kivitetty, kolme kertaa olen joutunut haaksirikkoon, olen ajelehtinut meressä vuorokauden. Olen yhtenään ollut matkoilla, olen ollut vaarassa hukkua jokiin ja joutua rosvojen käsiin, vaarassa niin maanmiesteni kuin vierasheimoisten joukossa, vaarassa kaupungissa ja autiomaassa, vaarassa merellä, vaarassa valeveljien parissa. Olen raatanut ja nähnyt vaivaa, valvonut paljon, kärsinyt nälkää ja janoa, paastonnut usein, palellut vähissä vaatteissa. Kaikkien näiden hankaluuksien lisäksi minua joka päivä painaa huoli kaikista seurakunnista.” (2. Kor. 11:23b-28)

Eipä Paavalin elämä tähän hetkeen tultaessa ollut aivan pelkkää ’glooriaa’. Näistä Paavalin kuvauksen ajoista oltiin tultu jo hyvän aikaa eteenpäin, kunnes tullaan hetkeen, jossa Paavali hyvästelee Efesoksen seurakunnan Miletoksen satamakaupungissa. Hän hyvästeli rakkaan seurakunnan, koska oli aikeissa jatkaa matkaansa Jerusalemiin. Jäähyväispuheessa Paavali sanoo tällä tavoin:

”Nyt on Pyhä Henki sitonut minut ja vie minua Jerusalemiin, enkä tiedä, mitä siellä on osakseni tuleva. Tämän vain tiedän: joka kaupungissa Pyhä Henki vakuuttaa, että minua odottavat kahleet ja ahdinko. Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta.” (Ap. t. 20:22-24)

Paavali oli jo Miletoksessa tietoinen ahdingosta, mikä häntä Jerusalemissa odotti. Hän ei tiennyt ahdingon luonteesta tarkemmin, mutta hän tiesi sen olevan Jumalan Pyhän Hengen suunnitelman mukainen. Tämä seikka on tärkeä ymmärtää, koska se korostaa Paavalin ehdoton kuuliaisuutta Jumalan tahdolle ja Pyhän Hengen ohjaukselle. Paavali ei matkustanut Jerusalemiin vain käytännön syistä ja omasta halustaan, vaan hän meni sinne Jumalan Pyhän Hengen ’sitomana’:

”Nyt on Pyhä Henki sitonut minut ja vie minua Jerusalemiin, enkä tiedä, mitä siellä on osakseni tuleva.” (Ap. t. 20:22)

On merkillistä, että Paavali koki olevansa sidottu kulkemaan Jerusalemin kautta, vaikka hänen mielessään siintänyt määränpää oli päinvastaisessa suunnassa sijaitseva Rooma, josta hän aikoi edelleen jatkaa matkaa kohti läntistä Espanjan provinssia. Aikomuksista ja alustavista matkasuunnitelmista Paavali näet kertoi jo muutamia kuukausia aiemmin Korintista lähettämässään Roomalaiskirjeessä (Room. 15:23-28; Room. 1:15).

Ennen tätä tapahtumaa Roomalaiskirjeessä Paavali mainitsi tulevansa Roomaan vierailulle, mutta kuitenkin siten, että hän käy ensin Jerusalemissa, koska hänellä oli vietävänä paikallisten seurakuntien keräämä lahjoitus Jerusalemiin yhdessä muun seurueen mukana. Mikään ei silti olisi estänyt Paavalia lähtemästä suoraan Roomaan, koska lahjoitus olisi voitu viedä perille Jerusalemiin toki ilman häntäkin. Keräys ei ollut hänen henkilökohtainen ’missionsa’, vaan Timoteus, Titus ja kumppanit olisivat voineet hoitaa keräyksen tuoton perille Jerusalemiin vallan hyvin ilman Paavaliakin.

Paavali ei matkustanut Jerusalemiin siksi, että hän tahtoi poiketa siellä tai että hänen olisi ollut olosuhteiden tähden pakko mennä sinne. Paavali meni Jerusalemiin, koska ”Pyhä Henki oli sitonut hänet ja vei häntä Jerusalemiin”. Tietoisuus Pyhän Hengen tahdosta oli hänelle ratkaisevampi tekijä matkasuunnittelussa kuin vaikkapa sellaiset käytännönseikat, että Miletoksesta olisi ollut todennäköisesti suora meriyhteys Roomaan.

Sitominen ei tässä yhteydessä ole negatiivinen ilmaisu, vaikka se siltä kuulostaa. Itse tulkitsen sen tarkoittavan syvää tietoisuutta siitä, että Pyhä Henki tahtoi viedä hänet Jerusalemiin ja että Paavali koki Jumalan tahdon sitovammaksi kuin omat ajatuksensa.

Lähetysmatkoillaan Paavali oli näet oppinut, että Pyhän Hengen johdatus oli avain merkitykselliseen elämään. Paavali toisin sanoen antoi itsensä ehdoitta Jumalan Pyhän Hengen kuljetettavaksi, minne ikinä Herra hänet tahtoi viedä. Hengen ohjaus ja hänen käytössään oleminen oli oleellisempaa kuin muut asiat. Onko minun ja sinun elämässä näin?

Tietoisuus Pyhän Hengen tahdosta oli Paavalille määräävä tekijä siitä huolimatta, että hän koki Jerusalemissa odottavan ’jotain ikävää’. Oli kuitenkin parempi kulkea ahdinkoon Herran johdatuksessa Pyhän Hengen ’sitomana’ kuin välttyä ahdingolta ja tehdä vastoin Herran tahtoa.

Paavali ei tiennyt oikeastaan mitään häntä odottavan ahdingon luonteesta, mutta hän tiesi kuitenkin riittävästi matkatakseen Jerusalemiin. Se ’riittävästi’ oli Pyhän Hengen tahto ja se,, mitä Herra oli hänelle armossa ennalta ilmoittanut:

”Tämän vain tiedän: joka kaupungissa Pyhä Henki vakuuttaa, että minua odottavat kahleet ja ahdinko.” (Ap. t. 20:23)

Paavali tiesi Miletoksessa, että Jerusalemissa häntä odotti kahleet ja ahdinko. Ahdingosta huolimatta Herran Henki oli vakuuttanut hänet siitä, että hänen matkansa olisi kulkeva Jerusalemin kautta. Paavali ei tahtonut ehdoin tahdoin kulkea ahdinkoon, mutta hän mieluummin valitsi ahdingon ja kuuliaisuuden Jumalan Hengelle kuin oman helpomman tien.

Lukijaa ehkä askarruttaa kysymys siitä, miten Paavali saattoi olla varma häntä odottavasta ahdistuksesta? Sanat ”joka kaupungissa Pyhä Henki vakuuttaa” (Ap. t. 20:23) vihjaavat, että kyse oli ilmeisesti toisten uskovien kautta saaduista profetioista ja tiedon sanoista. Eli Paavalin vieraillessa matkalla eri seurakunnissa Pyhä Henki antoi toistuvasti seurakunnissa tiedon Paavalia odottavasta ahdingosta (Ap. t. 21:4).

Profetiat annettiin seurakunnan rakennukseksi – eivät varoitukseksi itsepäiselle Paavalille. Ja siinä vaiheessa, kun seurakuntiin myöhemmin kantautui tieto Paavalin vangitsemisesta, profetia lohdutti seurakuntalaisia siitä, että tämäkin oli tapahtunut Jumalan tahdosta. Tällöin se oli vahvistus, ettei Paavali ollut tehnyt mitään väärää, joka tekisi tyhjäksi hänen palvelutyönsä.

Profetiat kuvasivat Paavalia odottavaa ahdinkoa, mutta niistä huolimatta Paavali oli vakuuttunut matkansa määränpäästä. Ahdinkoa koskevat profetiat eivät sisältäneet kehotusta olla menemättä Jerusalemiin, vaikka esimerkiksi Kesarean uskovat ne siten tulkitsivat (Ap. t. 21:10-14).

Jos mietit Paavalin Jerusalemin matkaa sekä ahdingosta kertovia profetioita ja kuvittelet itsesi Paavalin asemaan, mitä luulet, olisitko mennyt itse Jerusalemiin? Miksi hänen piti ’kohtaloa uhmaten’ jatkaa matkaa kohti Jerusalemia? Asian spekulointi on turhaa, koska vastaus Paavalin ’itsepäisyyteen’ löytyvät nekin tekstistä. Ne ovat sanoissa:

”Nyt on Pyhä Henki sitonut minut ja vie minua Jerusalemiin…” ja ”Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla…” (Ap. t. 20:22,24)

Jumalan Henki oli ’sitonut’ Paavalin menemään Jerusalemiin. Tämä kuvaa Paavalin suhdetta Herran Pyhään Henkeen; Paavali oli ’työkalu’ ja Henki ohjasi häntä – ei päinvastoin. Paavali oli vakuuttunut siitä, että jos kaikesta huolimatta oli Jumalan tahdon mukaista mennä Jerusalemiin, oli parempi kulkea ahdinkoon Jumalan kanssa, kuin ’vapaana’ ilman Jumalaa. Päätös ei ollut helppo, mutta uskon Paavalin kokeneen sisäistä helpotusta ja rauhaa asiasta, vaikka ahdistus Jerusalemissa varmasti ’kummiteli’ ajatuksissa.

Oi Henki, astu elämääni!

Ei ole kahta kysymystä siitä, millä ajatuksella Paavali kulki, kun hän oli antanut elämänsä Jumalan käyttöön ja vastannut myöntävästi Jumalan Hengen kutsuun. Hän oli oppinut luottamaan kaiken Herran Hengen ohjaukseen eikä vain etsinyt satunnaista lohdutusta ja siunausta häneltä. Paavalille Pyhän Hengen voimavaikutus ei ollut ’se juttu’, vaan tärkeintä oli elävä suhde Henkeen niin kuin Kristukseenkin.

On aika kysyä itseltäni millainen suhde minulla on Jumalan Pyhään Henkeen. Onko Jumalan Pyhä Henki asenteissani ja puheissani ’työrukkanen’ tai mystisten siunausten lipas vai onko hän Jumalan persoona, jonka ’työrukkasena’ minulla on etuoikeus olla?

Olenko etsimässä jotain itselleni – vai annanko itseni Jumalan Pyhälle Hengelle? Paavalin elävän esimerkin kautta herätän kysymyksen vielä lopuksi samat kysymykset, jotka esitin jo tekstin alussa. Kun sanon korskeasti, että ”Oi, Jumalan Henki, astu elämääni!” – pyydänkö häntä ottamaan minut ja elämäni vai pyydänkö häneltä vain ’pientä apua’ tai siunausta itselleni?

Uskallanko minä luovuttaa itseni ehdoitta Jumalan Pyhän Hengen johdatukseen ja käyttöön? Vai pelkäänkö minä Pyhää Henkeä ja mieluummin pidän ohjat tiukasti omissa käsissäni? Paavali ei pelännyt – hän eli hyvän elämän Herran Hengen ohjaamana. Se ei ollut helppo ja mukava elämä, mutta yltäkylläinen sanan koko merkityksessä.

Pohdittavaa

Pyydänkö Pyhää Henkeä ottamaan minut ja elämäni vai pyydänkö häneltä pelkkää ’pientä apua’ tai siunausta itselleni?