Vielä noin reilut 5 – 10 vuotta sitten keräilin Aku Ankan taskukirjoja ja Walt Disneyn animaatioelokuvien dvd-versioita. Muistan varsin hyvin, kun etsin viimeisiä kokoelmasta puuttuneita kirjoja divareiden hyllyiltä ja netin myyntipalstoilta. Muistan sen riemun, kun viimeinen puuttuva kirja löytyi. Kirja ei ollut harvinainen eikä hintava, mutta minulle se oli aarre, koska se oli viimeinen minulta puuttunut kirja.

Samoin muistan DVD-keräilystä, että viimeisestä puuttuvasta – harvinaisesta – ’Hessu-elokuvasta’ olin valmis maksamaan silmää räpäyttämättä kymmenkertaisen hinnan julkaisuhintaan nähden, kun vihdoin löysin sen Ebayn kautta jostain päin Kanadaa.

Aikansa kutakin. Muutimme pari vuotta sitten Kuopioon, jolloin muuttoa helpottaakseni luovuin tilaa vieneestä Disney-kokoelmastani sekä lähes kaikista elokuvista – vain muutaman elokuvan jätin itselleni. Kummatkin kokoelmat jätin ’ennakkoperinnöksi’ toiselle kotoa jo pois muuttaneista pojistani.

Ja miksikö kerroin keräilyharrastuksestani? Sen tähden, että se kertoo ’aarteen’ luonteesta. Ei tietty kaikkea, mutta jotain nyt kuitenkin. Keräilyn tiimellyksessä viimeisistä puuttuvista kappaleista tuli eräänlaisia ’aarteita’. Erityisiä aarteita ne olivat silloin, kun ne eivät vielä koristaneet hyllyäni. Ne vievät huomioni, pahimmillaan ne hallitsivat ajankäyttöäni ja kiersivät ajatuksissani.

Aarre merkitsee täten jotain, mikä saa ihmisen jakamattoman huomion ja houkuttelee hänet uhraamaan sen vuoksi aikaa, varoja, tarmoa jne. Keräilyssä aarre on yleensä jotain sellaista, mikä on vielä kätkössä ja se pitää löytää. Aarteen sijainti ei ole tiedossa, mutta sen oletettu sijainti määrää kiinnostuksen suunnan. Aarre on siis jotain arvokasta, mitä ei vielä olla tavoitettu.

Jos taas ei puhuta keräilystä, aarre voi olla myös jotain sellaista, minkä varaan ihminen on laskenut elämänsä perustan. Se on tällöin turvan ja turvallisuuden lähde. Sellaisenakin se määrittää elämän kiinnostuksen suuntaa.

Mikä on ’aarre’?

Raamattu käyttää sanaa ’aarre’ monenlaisena vertauskuvana, joista tässä raotan yhtä. Raamatun sana ’aarre’ eli Uuden testamentin ”thesauros” vastaa pitkälti tavallista käsitystämme aarteesta. Kreikan sana tarkoittaa ”aarre, runsaus, aarrearkku, aarrekammio”. Ehkä ulottuvuus, joka ei nouse sanasta ensimmäisenä mieleen liittyy sen olemukseen sijaintina. Se on aarrekammio tai paikka, missä säilytettiin tai minne kätkettiin jotain arvokasta.

Aarteen sijainti on tekstimme näkökulmasta oleellisempi kuin se, mikä tuo ’aarre’ varsinaisesti on tai mitä siinä näemme? Etsijän kannalta nimittäin ’aarteen’ sijainti on kaikki. Se ratkaisee sen, mihin olemme matkalla. On yhdentekevää ’mitä aarre on’, koska sana ’aarre’ on laatusana, joka kertoo yksiselitteisesti sen, mitä ’se jokin’ meille henkilökohtaisesti merkitsee. Oleellisempaa onkin kysyä, missä ’aarre’ on, koska se ratkaisee sen, mihin suuntaan me lähdemme sitä tavoittelemaan.

Myös Jeesuksen ajan juutalaisuudessakin oltiin kiinnostuneempia aarteen ’sijainnista’ kuin ’sisällöstä’. Vertauskuva aarteiden kokoamisesta taivaaseen oli jo entuudestaan tuttu. Rabbiinit olivat kehittäneet ajatuksen hyvinkin yksityiskohtaiseksi, ja väittivät että joka oli koonnut sellaisen aarteen itselleen täyttämällä lain, sai elää koroilla täällä ajassa, kun taas kertynyt pääoma pysyi koskemattomana Jumalan luona Taivaissa.

”Missä on aarteesi?”

Rabbiinien tavoin Jeesus kehottaa tekstissämme kokoamaan aarteita Taivaisiin. Jeesus ei tosin lähde spekuloimaan taivaallisen aarteen pääomalla ja koroilla kuten oman aikansa kollegat. Jeesuksen puhe löytyy sekä Matteuksen että Luukkaan evankeliumista. Luetaanpa kummatkin.

”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste turmelevat ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa sen sijaan itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste turmele eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Sillä missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt. 6:19-21)

Ja sitten vielä sama Luukkaan mukaan.

”Myykää, mitä teillä on, ja antakaa almuja. Hankkikaa itsellenne kulumattomat kukkarot, ehtymätön aarre taivaisiin, minne varas ei ulotu ja missä koi ei turmele. Missä on teidän aarteenne, siellä on myös sydämenne.” (Luuk. 12:33-34)

Kummassakin tekstissä minua kiinnostaa erityisesti sen päättävä ajatus:

”Sillä missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt. 6:21)

Jeesus ei kysy, mihin piirteeseen ’aarteessa’ olemme rakastuneet tai mikä tekee siitä erityisen kiehtovan. Hän kysyy yksinkertaisen koruttomasti sen sijaintia. Jeesus on huolissaan siitä minne suuntaan ’aarre’ matkalaista vie? Viekö ’aarre’ hänet elämään – kohti taivaallista – vai saako se kiertämään maallisessa katoavaisen lähteillä?

Vastaamalla kysymykseen elämme ’aarteen’ sijainnista saamme sivutuotteena rehellisen vastauksen ’abstraktimpaan’ kysymykseen ”missä on sydämesi?”. Jälkimmäiseen kysymykseen keksimme varmasti toki tukun hyviä vastauksia muutenkin, mutta totuudellisen vastauksen saamme, jos löydämme ’aarteelle’ sijainnin. Näin teksti lupaa: ’aarteen’ ja sydämen ’sijainnin’ välillä on yhteys. Jos siis tiedät, missä aarteesi on, mene ’aarteesi’ luo ja löydät sieltä myös sydämesi. Niin se vain on.

”Missä on aarteesi?” on kysymys, joka pakottaa meidät jokaisen arvioimaan elämämme suuntaa ’aarteenetsintä’ reitin ’maisemien’ perusteella. Mihin silmämme ovat kiinnittyneet? Ketä tai mitä me tosiasiassa palvelemme?

Muistathan keräilyesimerkistäni, että ’aarre’ ei ole passivoiva tai piilevä. Jos ’aarre’ ei saa aikaan liikettä, se ei ole tosi ’aarre’ – se voi toki olla arvokas, mutta se ei ole ’aarre’ siinä merkityksessä, että ’aarre’ on aina jotain, mikä saa meidät liikkeelle. Aarteella on merkillinen voima laittaa ihminen ponnistelemaan. Sillä on myös merkillinen magneetin kaltainen voima imeä ihmisen ajatukset puoleensa.

Aarre vaikuttaa ajatuksiin ja suunnitelmiin ja siitä tulee kaiken keskipiste. Kysymys ei ole siitä, mikä aarre on, vaan siitä, missä se on. Jos se on maallisessa, mieli maallistuu, jos on taivaallisessa, se vie kirkkauteen.

Missä on aarteemme, siellä me olemme myös valmiit näkemään vaivaa ja taistelemaan aarteemme eteen. Mikään vähäpätöinen tai toissijainen ei saa ihmistä luopumaan mukavuudestaan ja maksamaan hintaa ’aarteensa’ tähden. Mistä siis sinä olet valmis maksamaan hintaa? Onko hän Jeesus Kristus – vai kenties jotain muuta?

Mitä minä vastaan Herran kysymykseen?

Miksikö siis Jeesuksen kysymys ”Missä on teidän aarteenne?” tuntuu erityisen polttavalta? – Ehkä siksi, että tiedämme varsin hyvin sen, mikä olisi teoreettisesti ’oikea’ vastaus esitettyyn kysymykseen. Tiedämme myös sen tosiasian, ettei Herran kysymykseen voi vastata kuin tietokilpailukysymykseen. Se luotaa todellisuutta – ei tietoamme. Herra ei testaa Trivial Pursuit -tietämystämme; hän penää todellisuutta.

Uskallatko siis vastata kysymykseen tarkastellen elämääsi vai ohitatko sen mieluummin tyyliin ”kyllä minä tiedän, mitä tuohon kuuluu vastata”. Löydämme kysymykseen vastauksen, jos vain uskaltaudumme tarkkailemaan elämäämme. Ei ole lopulta vaikea nähdä, missä on ’aarteemme’, kun vain tarkastelee elämää ja katsoo, minkä eteen olemme valmiit laittamaan itsemme likoon. Kysymys on kiusallinen juuri siksi, että sen edessä joudumme toteamaan ilman puolusteluja oman elämämme ’aarteen’ sijainnin.

Voimme aina luetella suuren joukon arvokkaita asioita ja todeta niiden kaikkien olevan meille tärkeitä tai rakkaita. Hyvä näin. ”Missä on aarteesi?” onkin kysymys, jolla me voimme varmistua, että kuljemme varmasti oikeaan suuntaan kaikkien niiden ’tärkeiden ja rakkaiden’ asioiden viidakossa. Ei ole mitään merkitystä sillä, mitä kaikkea pidämme arvokkaana, koska ’aarteemme’ sijainti määrää elämän suunnan.

Oleellista ei niinkään ole se, mikä on se jokin yksityiskohta, mikä aarteessa meihin eri elämäntilanteissa vetoaa tai mitä hänessä milloinkin pidämme kaikkein rakkaimpana. Tärkeintä on yksinkertaisesti se, että onko silmämme luotuina yksin siihen ’aarteeseen’, joka vie meidät ikuisten aarteiden sijoille.

Uskon, että meidän jokaisen on parempi pysähtyä tässä hetkessä oman ’aarteemme’ eteen ja arvioida, missä se on. Voinemme tässä hetken piirtää elämän aarrekarttaa ja miettiä, minne se meitä kuljettaa.

Vielä muutama sana ’aarteen’ arvosta

Otetaan loppuun vielä pari esimerkkiä ihmisistä, jotka elämässään tunnistivat todellisen aarteen arvon. Ensiksi reformaation isä Martin Luther puhuu omasta aarteestaan näin:

“Uskonto, joka ei anna mitään, ei maksa mitään eikä kärsi mitään, ei ole minkään arvoinen.” (Martin Luther)

Luther kertoo sitaatissa, mitä hänen uskonsa ei ole. Hän oli saanut kokea, mitä usko Jeesukseen Kristukseen antoi hänelle. Se oli hänen aarteensa. Hän oli valmis maksamaan hintaa ja kärsimään aarteensa vuoksi. Hänelle ’uskonto’, johon ei liittynyt ’hintalappua’, ei ollut minkään arvoinen.

Paavali puolestaan puhui hänkin ’aarteesta’, jota säilytetään hauraassa saviastiassa. Sekin on jotain kiistattoman arvokasta:

”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, että myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.” (2. Kor. 4:7-10)

Niin Luther kuin Paavali saattoivat lukea ’aarrekartan’ oman elämänsä jäljistä. He saattoivat todeta siitä suunnan, minne ’aarre’ heitä kuljetti. Heidän saattelemana jätän meidät puolestamme arvioimaan ’aarteemme’ hintaa ja sijaintia. Onko meidänkin ’aarteemme’ sijainti samalla suunnalla?

Entä onko suuntamme myös seurakuntana sama? Kuljettaako ’aarre’ seurakuntaa lähemmäksi Jumalaa? Jos suunta näyttää johtavan jonnekin muualle, voisimmeko pysähtyä miettimään, mikä ’aarteen’ sijainnissa vie meitä harhaan?