Vuorisaarna keskittyy kuvaamaan Taivasten valtakunnan todellisuutta eri näkökulmista. Sen teksti pysäytti minut miettimään jälleen kerran sitä, miten kauas langenneen ihmisen maailma on etääntynyt Jumalan arvomaailmasta.

Vuorisaarnan moraaliset ja eettiset arvot on asetettu niin korkealle, että monet ovat tulkinneet ne täysin epärealistisiksi tai kuuluviksi vasta tulevaan Jumalan valtakuntaan. Jeesus toki käyttää monin kohdin tietoista liioittelua puheensa tehokeinona (Matt. 5:29-30), mutta se ei tarkoita, etteikö puheessa opetetut arvot olisi tarkoitettu myös ohjeiksi kaikille kristityille. On vallan eri asia täyttää lain vaatimus kuin asettaa se tavoitteeksi elämässä.

Tällä kertaa vuorisaarnan tekstissä minua ei pysäyttänyt Jeesuksen korkeat moraaliarvot, vaan se, kuinka mutkaton ja ehdoton totuudellisuuden käsite on Taivasten valtakunnassa.

Tiedän, että vuorisaarnan toteuttaminen omin keinoin ja voimin on ihmiselle mahdotonta jo sillä perusteella, mitä Jeesus sanoo ihmisen kyvystä toteuttaa Jumalan tahtoa: ”ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista” (Matt. 19:26).

Vaikka kohtaamme vuorisaarnassa silkkaa liioittelua ja ihmisen kyvyille saavuttamattomissa olevia normeja, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tekstin periaatteet olisivat oikeat, vaikka niiden tavoittelu ihmisen keinoin jääkin armotta vajaaksi.

Totuudellisuudesta

Mutta kuten sanottu, nyt en pysähdy miettimään Jeesuksen käskyjen ehdottomuutta niiden pitämisen näkökulmasta, vaan lähinnä sen, mitä hän niiden kautta opettaa meille totuudellisuudesta. Luetaanpa teksti.

”Vielä teille on opetettu nämä isille annetut käskyt: ’Älä tee väärää valaa’ ja ’Pidä, mitä olet Herralle valalla vannonut’. Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan. Älkää taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin, älkää maan kautta, sillä se on hänen jalkojensa koroke, älkääkä Jerusalemin kautta, sillä se on suuren kuninkaan kaupunki. Älä myöskään vanno pääsi kautta, sillä et sinä pysty muuttamaan ainuttakaan hiustasi mustaksi etkä valkoiseksi. Kun myönnätte, sanokaa vain: ’Kyllä’, kun kiellätte, sanokaa: ’Ei.’ Enempi on pahasta.’” (Matt. 5:33-37)

Ensi-istumalta sanat tuntuvat kuvaavan juuri niitä moraalinormeja, joita me pyrimme noudattamaan, mutta jos sitten miettii hetken pidempään, huomaa ihmisten totuuden olevan kuitenkin ’totenakin’ aavistuksen venytettyä Jeesuksen normiin nähden.

Olemme kyllä valmiit allekirjoittamaan sen, mitä Jeesus opettaa oikeasta ja väärästä valasta, mitä tulee tietoisen vilpillisyyteen kieroilun eri muodoissa. Mutta kuinka hyvin Jeesuksen kieroilulle asettama ’vastanormi’ sitten toteutuu meidän langenneessa ajassamme:

”Kun myönnätte, sanokaa vain: ’Kyllä’, kun kiellätte, sanokaa: ’Ei.’ Enempi on pahasta.’” (Matt. 5:37)

Kuvittelemme toki toimivan tämän periaatteen mukaan, mutta silti usein venytämme totuutta huomaamatta, kun teemme sen mielestämme oikeasta syystä. Mennään tekstin sanomaan kohta tarkemmin, mutta otanpa tähän muutaman esimerkin ihmisten hyvällä syyllä venyttämästä totuudesta.

Kevennämme mieluusti totuutta silloin, kun ajattelemme totuuden maksavan liikaa hintaa joko meille itsellemme tai sitten toiselle osapuolelle. Emme kerro totuutta, jos ajattelemme sen olevan liian ’karu’ tai loukkaava toista ihmistä kohtaan. Kuinka usein löydämme itsemme sanomasta, että kahvi on oikein hyvää, kun joudumme juomaan liian laihaa kahvia? Miksi en voisi sanoa, että pidän enemmän tummapaahtoisesta ja vahvemmasta kahvista?

Tai kun tapaan tuttavan vuosien jälkeen ja näen hänen saaneen lisää painoa, niin jätän huomion mieluusti sanomatta tai sanon jotain kohteliasta sen sijaan, että vain sanoisin, että ”oletpa tainnut lihoa sitten viime näkemän”.

Jos joku sitten sanoo totuuden väärässä paikassa, niin sitten häntä pidetään tahdittomana. Kulttuuriimme on täten pesiytynyt tarve hyväksyttävään valheeseen, jos se on sosiaalisesti hyväksyttävää. Kuinka usein sitä onkaan ollut todistamassa tilannetta, jossa lasta torutaan siitä, kun hän sanonut rehellisesti sen minkä näkee. Ehkä vanhemmat toruvat häntä siksi, etteivät jää itse kiinni siitä, mitä olivat keskenään ehkä puhuneet. Mutta joka tapauksessa tällä tavalla opetetaan uudet sukupolvet valehtelemaan hyvän asia puolesta aina niin, että se tuntuu moraalisesti oikealta.

Vaikka siis Jeesus ei olisi tarkoittanut tätä ”kyllä ja ei” -ohjetta noudatettavan täysin kirjaimellisesti, niin Taivasten valtakunnassa ei tällaista kulttuurin ja sovinnaisuuden tähden venytettyä totuutta ole. Siellä vallitsee totuus; yksi ja ainoa ja se tekee vapaaksi.

Taivasten valtakunnassa me ihmiset olemme ehjempiä kuin nyt ja siellä kukaan ei elä omaksumansa väärän mielikuvan varassa. Siellä meillä ei ole syytä ’valehdella’ toisillemme toinen toisestamme tai toistemme tekemisestä sen tähden, että pelkäisimme loukkaavamme heitä. Minä ainakin kaipaan tätä tulevaa aikaa, koska olen saanut niin tarpeekseni näistä sosiaalisista peleistä ja selän takana puhumisesta, mitä seurakunnissakin riittää aivan tarpeeksi asti. Olen kyllästynyt, kun ihmiset eivät voi puhua toinen toistensa läsnäollessa, vaan he tulevat sitten kertomaan minulle pahaa toisistaan. Se on kulttuurissamme ymmärrettävää, mutta samaan aikaan se on varsin tuhoavaa. Tulkoon taivasten valtakanta ja sen totuudellisuuden arvot meidänkin aikaamme!

Takaisin Jeesuksen ohjeeseen

Taivasten valtakunnan onnen aikaa odottaessa Jeesuksen ohje on silti käyttökelpoinen meidänkin ajassamme, kun tulkitsemme sen oikein. Olisimme huomattavasti vapaampia ja lähempänä Taivasten valtakuntaa, jos uskaltaisimme elää ohjeen mukaan jo tänään. Tosin langennut ihminen ei tahdo kestää kuulla itsestään suoraa totuutta, joten uskon, että sama taiteilu ja takanapäin puhuminen jatkuu maailmassamme vielä tämän vuodatukseni jälkeen. Mutta kerrataanpa vielä, mitä Jeesus oikein sanoi.

”Vielä teille on opetettu nämä isille annetut käskyt: ’Älä tee väärää valaa’ ja ’Pidä, mitä olet Herralle valalla vannonut’. Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan. Älkää taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin, älkää maan kautta, sillä se on hänen jalkojensa koroke, älkääkä Jerusalemin kautta, sillä se on suuren kuninkaan kaupunki. Älä myöskään vanno pääsi kautta, sillä et sinä pysty muuttamaan ainuttakaan hiustasi mustaksi etkä valkoiseksi. Kun myönnätte, sanokaa vain: ’Kyllä’, kun kiellätte, sanokaa: ’Ei.’ Enempi on pahasta.’” (Matt. 5:33-37)

Jeesuksen sanat eivät ole vain Taivasten valtakuntaan kuuluva ohje, vaikka sen kirjaimellinen toteuttaminen äärimmilleen vietynä on nykyihmiselle melko vierasta.

Jos ohje olisi ainoastaan vuorisaarnassa, voisimme ajatella sen kuuluvan ’toiseen maailmaan’, mutta pahaksi onneksemme myös Jaakob toistaa Jeesuksen opetuksen kirjeessään ihan oman aikansa seurakunnalle.

”Ennen kaikkea, veljeni, älkää vannoko, älkää taivaan, älkää maan älkääkä minkään muunkaan kautta. Kun myönnätte, sanokaa vain: ’Kyllä’, kun kiellätte, sanokaa: ’Ei.’ Muutoin teitä kohtaa tuomio.” (Jaak. 5:12)

Miten näihin ohjeisiin meidän tulee suhtautua tänä päivänä? Mitä niillä tarkoitetaan? Ihanko sitä, mitä niissä sanotaan, vai onko se jokin kiertoilmaus?

Kristillisen seurakunnan historiaan mahtuu monenkirjavia tulkintoja etenkin vannomiseen liittyvistä uskomuksista ja jopa niiden perusteella syntyneitä uskonsuuntia. Jotkut tulkinnat ovat jääneet elämään, mutta osa tulkinnoista on ajan myötä vain lakannut olemasta. Osa on tuomittu harhaoppisiksi, osa todettu vääriksi ja osa on lakannut olemasta itsestään, kun aika on ajanut niiden ohi.

En tiedä löytyykö nykypäivän Suomesta kansanliikettä tai uskonsuuntaa, joka sydämen asianaan vastustaisi vannomista tai valaa yhteiskunnallisessa käytössä, mutta tiedän käskyn pitäytyä vannomasta tulleen kompastuskiveksi yksittäisten kristittyjen omatunnonkysymyksissä. Jeesuksen vuorisaarnan ja Jaakobin kirjeen voimakkaat kiellot herättävät näet monet pohtimaan valan tekemistä niin oikeudessa kuin sotilasvalan muodossa. Kysymys kuuluukin, ovatko vannomista koskevat raamatunkohdat tulkittava kaikkea vannomista koskeviksi kielloiksi meidänkin aikamme? Katsotaanpa hiukan tarkemmin tekstiämme.

Vannominen vuorisaarnassa

Jeesuksen aikana juutalainen valakäytäntö perustui luonnollisesti Vanhan testamentin opetukseen valasta. Laki ei kieltänyt valan tekemistä, vaan väärän valan antamisen, johon Jeesus juuri viittaa vuorisaarnassa (3. Moos. 19:12). Oli ehdottoman kiellettyä vannoa Jumalan nimeen ja pettää lupauksensa, koska tuolla tavoin lupauksen rikkoja tahrasi Jumalan nimen.

Vannominen oli itämailla yleinen käytäntö, jonka sitovuus vastasi kirjallista sopimusta. Se ei ollut kulttuurimme tavoin pelkkä yhteiskunnallinen muotomeno, vaan vannominen oli tavallinen sopimuskäytäntö jokapäiväisessä elämässä. Laintuntijat, kuten fariseukset ja kirjanoppineet, olivat luokitelleet useita eriasteisia valoja sen mukaan, minkä kautta valan tekijä vannoi. Heidän mukaansa Jumalan nimen kautta vannominen oli ehdottaman sitovaa, sen sijaan vannominen jonkin Jumalalle kuuluvan esineen, pyhän kaupungin tai muun merkittävän asian kautta ei ollut lainkaan samassa määrin sitova vala. Kuulostaa hiusten halkomiselta, mutta samaa hiusten halkomista on monesti nykypäivän verosuunnittelu ja laintulkinta ikään.

Valan ja vannomisen ympärille kehitettyä monimutkaista säännöstöä käytettiin yleisesti väärin tuon ajan yhteiskunnassa. Lainoppineet tiesivät tarkalleen, mitkä valat olivat sitovia ja mitkä eivät, kun taas tavallisen kansalaisen oli vaikea erottaa, oliko esimerkiksi Jumalan valtaistuimen kautta vannominen sitovaa vai ei. Väärillä valoilla monet lainoppineet olivat keränneet itselleen omaisuuksia köyhien ja lakia tuntemattomien kustannuksella.

Tähän epämääräiseen ja pettävään käytäntöön Jeesus lienee viitannut sanoilla:

”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun syötte leskien talot, jopa näön vuoksi pitkiä rukouksia pitäen! Sentähden saatte sitä kovemman tuomion.” (Matt. 23:14)

Valaa toki käytettiin Jeesuksen ajan yhteiskunnassa myös esivallan taholta, kun vaadittiin ehdotonta totuudellisuutta esimerkiksi oikeusistuimissa. Ja tämä käytäntö vallitsee edelleen myös meidän yhteiskunnassamme. Esivalta muistuttaa valan sanktioiden välityksellä kansalaisia totuuden puhumisen välttämättömyydestä, jotta valhe ja petollisuus eivät rehottaisi villinä oikeuslaitoksessamme ja luottamusviroissa. Jeesus näyttää epäsuorasti tunnustaneen esivallan oikeuden vaatia valaa, koska hän ei puuttunut tähän käytäntöön ollessaan itse Suuren neuvoston edessä (Matt. 26:63,64).

Kehotus totuudellisuuteen

Uskon, että sekä vuorisaarnan että Jaakobin kirjeen opetuksen terävin piikki ei kohdistu yhteiskunnalliseen valakäytäntöön, vaan yleiseen totuudellisuuteen, mistä jo muutamalla sanalla edellä puhuimmekin. Jeesuksen aikana kirjanoppineiden rapauttama arkipäivän valakäytäntö kannusti taitajaansa kaikkeen muuhun kuin totuudellisuuteen. Se oli ’osaavan’ käsissä kullan arvoinen taito tehdä helppoa rahaa. Vielä, kun muistat valakäytännön monimutkaisuuden, ymmärrät, että totuudella ja totuudella saattoi olla suuri ero.

Mitä sitten Jeesus ja Jaakob tarkoittavat sanoessaan ”älkää vannoko”? Kummatkin vastaavat kysymykseen täsmälleen samoin sanoin:

”Kun myönnätte, sanokaa vain: ’Kyllä’, kun kiellätte, sanokaa: ’Ei.’ Enempi on pahasta.”

On kyse totuuden puhumisesta tilanteesta riippumatta. Erityisen valan velvoittaminen totta puhuttaessa sisältää käänteisesti ajatuksen siitä, ettei totuuden puhuminen ole välttämätöntä silloin, kun valaa ei anneta.

Jos pyrimme puhumaan aina totuudellisesti, ei valalle ole enää mitään tarvetta. Jos taas meidän pitää erityisesti vannoa puhuvamme totta, eikö käytäntö silloin vihjaa, että emme yleensä puhukaan totta? Itse liittäisin tähän totuuden puhumisen käytäntöön myös sen, että minkä olemme valmiit sanomaan ’salassa’ sanokaamme se myös hänelle, ketä asia koskee.

Jeesus tai Jaakob eivät täten kumonneet Vanhan testamentin valakäytäntöä, vaan täydensivät sen tulkintaa antamalla uuden yksiselitteisen ohjeen, joka sisälsi vanhan liiton käytännön ja velvoitteen pysyä totuudessa valasta riippumatta. Jeesuksen seuraajan puhe tulee olla ehdottoman totuudenmukaista aina – ei vain vannottaessa.

Jeesus ei tarkoita totuudellisuudella ainoastaan valheellisen puheen välttämistä, vaan myös tahallisen tulkinnallisen puheen käyttöä. Tämä tarkoittaa niin sanomatta jättämistä kuin tietoista harhaan johtamista epämääräisin sanankääntein. Jeesus peräänkuuluttaa rehellisyyttä ihmissuhteisiimme niin puheissa kuin teoissa jopa silloin, kun koemme maksavamme kovan hinnan totuudesta. Totuus on kuitenkin ainoa voima maailmassa, joka kykenee tekemään ihmisen vapaaksi.

Haasta itsesi puhumaan totta

Kristittyinä Jumala on aina todellinen ja läheinen meille jokaiselle. Puhumme sitten itsemme tai toisten puolesta, on puheemme parempi olla aina vilpitöntä ja luotettavaa kuin että puheeseemme liittyisi vala. Kun puheemme on rehellistä – yksinkertaista myöntämistä tai kieltämistä, valaa tulee tarpeettomaksi.

Puhumme siis aina niin kuin olisimme antaneet valan totuuden sinetiksi. Tähän Jeesus seuraajiaan kutsuu: yksinkertaiseen totuudellisuuteen. Yhteiskunta tarvitsee yhä valakäytäntöä, koska suuri osa ihmisistä ei ole valmiit sitoutumaan ehdottomaan totuudellisuuteen. Kristityt sen sijaan eivät tarvitse erityistä valaa keskinäisissä suhteissaan, koska heidän puheensa tulee olla totuudellista valan kanssa ja ilman.

Niin kauan kuin totuus viihtyy huulillamme täyttyy osaltamme Jeesuksen kehotus totuudellisuuteen, kuten myös tämä Mooseksen lain asetus:

”Älkää vannoko väärin minun nimeeni, ettet häpäisisi Jumalasi nimeä. Minä olen Herra.” (3. Moos. 19.12)

Olemme siis vapaat tekemään valan, jos joku meiltä sitä vaatii ja tiedämme pystyvämme täyttämään valan ehdot niin kuin niissä meitä edellytetään. Emme kuitenkaan tarvitse valaa tai vannomista totuudellisuuden takeeksi, koska puheemme olkoon aina yhtä totuudellista ja luotettavaa on kyse valasta tai ei.

Älkäämme siis taivuttako totuutta omaksi tai toisen hyödyksi. Totuuden taivuttelu on Jumalan silmissä vääryyttä, teemme sitä sitten kateuden, omaneduntavoittelun, helppouden tai näennäisen rauhan säilyttämisen vuoksi. Palakoon sydämemme totuudelle, joka kestää jopa sosiaalisten normien paineessa.

Omassa työssäni kohtaan usein tilanteita, jossa totuus asettuu joko sosiaalisia normeja tai ihmisen vastaanottokykyä vastaan. Kohtaan usein tilanteita, joissa ihminen ei tahdo kuulla totuutta elämästään tai ei kestä kuulla sitä. Tällöin on suuri kysymys, että valehtelenko hänelle muun maailman tavoin ja annan hänen elää valheellisessa mielikuvassa vai rikonko kuplan ja kerron hänelle sen, mitä kukaan ympärillä oleva ei ole uskaltanut tai tahtonut kertoa. Jos en nyt uskalla heittäytyä täysin ’tahdittomaksi’, uskallanko kuitenkin purkaa väärät ajatukset viimeistään silloin, kun näen ihmisen rakentavan elämäänsä katteettomien kuvitelmien varaan.

Ehkä voin toteuttaa totuudellisuutta myös siinä, että en alistu edes kuuntelemaan pahaa puhetta toisesta ihmisestä, vaan pyydän puhujaa mieluummin puhumaan tälle toiselle ihmiselle tai sitten sanomaan sanottavansa minulle siten, että tämä toinen ihminen on läsnä.

Pyrkikäämme elämässämme totuudellisuuteen niin puheessa kuin teoissa. Herramme Jeesus Kristus valaiskoon meille jokaiselle tien totuudelliseen elämään.

Pohdittavaa

Mitä vala tarkoittaa?
Olenko vapaa valehtelemaan, jos sosiaalinen normi niin velvoittaa?