Tämä lyhyt ajatelma on syntynyt ekumeenisella rukousviikon aikana kohtaamieni erilaisten rukousperinteiden innoittamana. Rukousviikolla puhuimme Jeesuksen rukous -perinteestä, johon itse olen saanut armon tutustua alkujaan teosten ”Vaeltajan kertomukset” sekä igumeni Haritonin kokoaman kirjan ”Jeesuksen rukous” johdattamana. Kumpikin teos on ollut itselleni avain rukouksen tiellä.

Jeesuksen rukous on lähtöisin erämaan munkkien elämäntavasta 1200–1300 -luvuilla. Puhutaan ’hesykasmista’, joka on askeettinen liike, jossa korostetaan hiljaisuutta, vaikenemista, sisäisen rauhan etsimistä ja sydämen rukousta eli Jeesuksen rukousta. Kun aikanaan tutustuin Jeesuksen rukousperinteen juuriin, se laittoi minut myös pohtimaan omassa kirkossamme vaikuttavan rukousperinteen syntyä. Heräsin miettimään, että miksi me rukoilemme, niin kuin rukoilemme…

Omia kokemuksia rukouksesta

Luulen, että moni protestanttisissa kirkoissa aktiivinenkaan kävijä ei ole tullut ajatelleeksi, että me reformaation jälkeläiset olemme mekin osa vuosituhantista rukousperinnettä. Luulen, että monelle oma tapa rukoilla on itsestäänselvyys, jota ei ole koskaan tullut arvioineeksi, että mistä se on lähtöisin. Se on jotain, mikä on aina ollut, koska se on joko varhain lapsena opittu tai seurakunnassa omaksuttu valmis käytäntö. Ihminen näet erehtyy helposti luulemaan, että hänen elinikänsä ajan olleet asiat ja käytännöt ovat olleet ’aina’.

Itse kasvoin uskossani sellaisessa uskonnollisessa ympäristössä, jossa korostettiin vapaamuotoisen – suunnittelemattoman spontaanin – rukouksen merkitystä. Sitä pidettiin jopa ainoana oikeana tapana rukoilla. Samaa ajatusta sovellettiin jopa äärimmilleen vietynä saarnoihinkin. Etukäteen valmistettu saarna ei voinut olla ’Hengen voimainen’ saarna. Jopa muistiinpanojen käyttämistä saarnan yhteydessä paheksuttiin siinä määrin, että ’luntti’ kannatti pitää visusti Raamatun välissä piilossa. Pyhä Henki kyllä antoi sanat puhujalle, joten saarnaa ei pitänyt valmistella. Näin siis äärimmäisyyteen vietynä ajateltiin – toki suurin osa asenteista oli maltillisempia.

Ei siis ollut ihme, että sama ’spontaanin puheen’ käytäntö hallitsi myös seurakunnan rukousperinnettä. Yhteinen rukous oli täten pitkälti arjen henkilökohtaista rukousta kollektiivisesti yhdessä. Muistan senkin, miten tällainen kollektiivinen spontaani rukous oli perin stressaava tilanne. Monesti seurakunnan edessä rukoileminen keskittyi enemmänkin sanojen asetteluun, ’hengen nostattamiseen’ ja kasvojen säilyttämiseen. Myöhemmin jäinkin miettimään, että sekö yhteisen rukouksen tarkoitus on? Minä olin enemmän sellainen ’kammiossa rukoilija’.

Ehkä nämä kokemukset ajoivat minut etsimään rukousyhteyttä entistä enemmän hiljaisuudesta – siellä, missä sanojen asettelu ei vie huomioitani pois Herrasta Jeesuksesta, kenelle rukouksessa tahdon elämääni jakaa.

Edelleen nuoren uskovan tuskalliset kokemukset spontaanin rukouksen asettamista paineista teki minusta myös kirjoitettujen rukousten ystävän – etenkin silloin, kun rukoilemme seurakuntana yhdessä. Metodistikirkon perinteessä meillä on jotain kauniita rukouksia, joista ehkä kaunein on ’liittorukous’, jonka rukoilemme yhdessä seurakuntana vuotuisessa ’liiton uudistamisen juhlassa’ – yleensä tammikuun ensimmäisen sunnuntain palveluksessa.

Myös Herran rukouksella on perinteessämme keskeinen asema. Se on rukous, joka tyypillisesti kokoaa seurakunnan kaikki rukoukset yhteen. Itselleni se on rukous, jossa on sanottu kaikki. On turvallista rukoilla Herran rukous yhdessä, koska silloin tulee vahva olo siitä, että nyt on kaikki oleellinen saatettu taas kerran Herran haltuun. Tietenkin Herran siunaukseen päättäminen on sekin seurakunnan sulkemista rukouksen suojiin.

Hiljaisen rukouksen perinteen merkityksestä

Lyhyt kertomus minun tiestäni rukoilijana antaa varmasti ymmärrystä siihen, miksi hiljainen rukous – ja erityisesti Jeesuksen rukous – on vuosien myötä vallannut entistä enemmän tilaa henkilökohtaisessa rukouselämässäni.

Jumalan yhteyteen tuleminen rukouksessa ei tarvitse minun sanojani – sanat ovat enemmänkin minua ihmistä varten annettu tukirakenne, joka auttaa minua tulemaan Herran eteen häntä kohtaamaan. Elämän sanoittaminen hänelle on oman repun tyhjentämistä, jotta voin taas pakata repun sillä, mitä hän tahtoo minulle matkaan antaa. Hänen edessään minun paikkani on kuunnella ja antaa hänen rakkautensa ja pyhyytensä vaikuttaa minuun.

Ei tarvita muuta kuin Jeesuksen rukouksen sanat ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.” Siinä on sanottu minun puoleltani aivan kaikki. On Jumalan vuoro puhua ja minun vuoroni kuunnella.

Läntisen kirkon perinteestä ehkä itselleni rakkaimmat oppaat hiljaisuuden tiellä ovat olleet kaksi karmeliitta sääntökunnan mystikkoa: munkki Ristin Pyhä Johannes (Ristin Johannes) sekä nunna Avilan Teresa, jotka kummatkin on katolisessa kirkossa julistettu pyhimyksiksi.

Hiljainen rukous ja kokonaisvaltainen hiljentyminen Herran Jeesuksen edessä ovat minulle elinehto tässä ’hullussa’ kiireen, tekemisen ja tehokkuuden yhteiskunnassa. Siinä missä maailmanmeno vaatii ansaitsemaan paikkansa tekemisen ja tulosten oravanpyörässä, hiljainen hetki Herran kasvojen edessä antaa minulle luvan ’vain olla’ ja kuunnella. Tuolloin olen paikalla, josta kukaan ei voi vaatia minua lähtemään.

Pysähtyminen ja hetken hiljaisuus on se voimavara, jonka varaan päivän kaikki touhu rakentuu. Jos tuo hetki otetaan pois, on muukin tekeminen sellaista turhaa hosumista.

Lyhyt kuva Jumalan kohtaamisesta

Tahdon vielä lopuksi jakaa pienen vertauskuvan siitä, mitä Jumalan edessä hiljentyminen tarkoittaa. Ajatus on mukailtu Ristin Johanneksen ajatuksesta hänen kirjastaan ”Ascent of Mount Carmel” (alkuteos: ”Subida del Monte Carmelo”). Johdatan meidät tähän ajatukseen lyhyellä sitaatilla apostoli Pietarin kirjeestä:

”Siksi me voimme entistä lujemmin luottaa profeetalliseen sanaan. Ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne siihen kuin pimeässä loistavaan lamppuun, kunnes päivä sarastaa ja kointähti syttyy teidän sydämessänne.” (2. Piet. 1:19)

Hiljentymistä Herran edessä voi verrata tilanteeseen, jossa istut pimeään huoneeseen, jonne kajastaa nousevan auringon valon ensisäteet joko laudoituksen raoista tai pienestä ikkunasta.

Jo pienikin laudanrako riittää valolle, jotta se tunkeutuu pimeyden läpi. Valon säde paljastaa huoneessa kaiken sen, minkä pimeys on silmältä kätkenyt. Se tunkeutuu syvimmänkin pimeyden läpi esteettä ja paljastaa kaiken.

Vaikka ympärilläsi vallitsisi aamun ensihetkinä pimeys, valo on aina kirkkaista kirkkain. Jos katsot suoraan tuohon valoon, et näe muuta kuin kirkkauden – jo pienenkin valonsäteen kirkkaus ottaa näin koko huomiosi. Jos katsot puhtaaseen valoon, näet vain valkeuden ja se saa koko huomiosi.

Jos taas tuossa pimeässä huoneessa on pölyä ja pölyhiukkaset leijailevat ilmassa, käy hyvin pian niin, että huomaatkin kirkkauden sijaan ihailevasi pölyhiukkasten tanssia valossa.

Pölyhiukkaset olivat läsnä koko ajan pimeässäkin, mutta vasta valon kirkkaus toi ne esiin. On mielenkiintoista, että kaiken paljastavan kirkkaan valon sijaan huomio helposti siirtyy pois valosta joko pölyhiukkasten tanssiin, tahroihin ikkunassa tai johonkin muuhun, mitä valo pimeydestä paljasti esiin. Ja näin siitäkin huolimatta, että se kaikki muu oli kokoajan läsnä pimeässäkin – silti nyt valkeuden edessä se viekin huomiomme valkeudelta itseltään.

Mitäkö tämä kuva valonsäteestä pölyisessä pimeässä huoneessa kertoo meistä ihmisistä rukoilijoina Herran Jeesuksen kirkkauden edessä? Mietipä hetki.

Miten käy rukoilijan, kun hän kohtaa Herran kirkkauden? Hetken sokaistumisen jälkeen hän kiinnittääkin ajatuksensa kohta johonkin toisarvoiseen maalliseen Herran kirkkauden lämmössä lepäämisen sijaan. Rakas ystävä, mitä ovatkaan nuo ’pölyhiukkaset’ tai ’tahrat’, jotka saavat katseesi kääntymään Herran kirkkaudesta? Joka tapauksessa ne ovat olleet läsnä koko ajan, vaikka Herran valkeus ei niitä ole ’hengen aisteillesi’ paljastanutkaan.

On kyseessä sitten synnin tahrat, elämän ilot, surut, murheet tai halut, ne vievät huomiosi pois oleellisesta – Herran Jeesuksen kirkkaudesta. Rukoilija, älä mielly kokemukseen, älä elä tunteesta tai masennu siitä mitä epäkelpoa elämässäsi havaitset. Kiinnitä katseesi valkeuteen – Herraan Jeesukseen. Tapahtuu ympärilläsi mitä tahansa, on mielesi levoton tai olet kiusattu janoamaan ’hengellisiä kokemuksia’ tai tunteesi riepottelevat mielesi tyyneyttä, älä anna periksi. Älä etsi ilmestystä, profeetallista sanaa – Herra ne sinulle antaa, jos hän niin hyväksi näkee. Katso sinä yksin Herraan Jeesukseen.

Etsi Herrasi Jeesuksen kirkkautta ja kasvoja. Vietä hetki hänen edessään hiljaa – hän on läsnä.

Pohdittavaa

Miten minä rukoilen?
Nouseeko rukoukseni sydämen halusta kohdata Herrani Jeesus Kristus?