Ekumeenisen rukousviikon juhlajumalanpalvelukseen on kotikaupungissani Kuopiossa liittynyt aina ristisaatto. Ristisaatto toteutetaan kävelyvaelluksena ja kynttiläkulkueena kaupungin läpi siten, että se päättyy siihen kirkkoon, missä pidetään juhlajumalanpalvelus.

Ristisaatto (kreik. ”λιτανεία πομπή”) perinteenä tulee ortodoksisen kirkon perinteestä. Se on saatto, kulkue, jossa kuljetaan johonkin kirkolliseen kohteeseen kulkueen edessä kannettavan ristin ’saatossa’. Ristisaaton alkuperänä pidetään vanhan kirkon ajalla toimitettuja kasteoppilaiden kulkueita kastepaikalta kirkkoon.

Ekumeenisen viikon ristisaatto nostaa mieleen vertauskuvan kristittyjen yhteydestä Herran Jeesuksen Kristuksen ristin työn yhdistämänä perheenä. Kristuksen ristintyö yhdistää kaikki kirkkoperheet saman tunnuksen alle.

Ristisaatto kuvaa siis paitsi Herran seurakunnan yhteyttä, se on oiva vertauskuva seurakunnan vaelluksesta ajassa Kristuksen ristin kantajana. Ristisaaton edellä kulkeva risti on kuin Herran sotajoukon tunnus. Kulkueen edellä kulkeva risti kuvaa myös sitä, kuinka Jumala taistelee oman kansansa puolesta (5. Moos. 1:30; Joos. 3:14).

Ristisaatossa Herran seurakunta kulkee voittosaatossa voittoisan kuninkaansa juhlaan (2. Kor. 2:14-16), sillä Herra on hankkinut meille voiton vihollisesta.

Arjen yhteyden realismia

Kristuksen seurakunta on Jumalan luomistyön ihme ja Jumalan Pyhän Hengen asuinsija. Herran Jeesuksen Kristuksen Pyhä Henki onkin hän, kuka kokoaa seurakunnan rivit ja yhdistää meitä (1. Kor. 12:4-6). Silti seurakunta on samaan aikaan myös inhimillinen. Se on yhteen kutsuttujen ihmisten yhteisö.

Siinä missä ristisaatossa kristikansa näyttäytyy yhtenäisenä ja sopuisana joukkona, sitä se ei arjen elämässä aina ole. Vaikka me olemme Jumalan perhettä, olemme silti ihmisiä. Ja on vain niin, että ihmisinä me emme ole aina luonnostamme sopuisia ’otuksia’. Ilkikurisesti voisi sanoa, että ”missä kaksi tai kolme on koolla, siellä kohta eripura vallitsee…”

Riitaisuus, puoluehenkisyys ja kuppikuntaisuus on jotain, mitä vastaan seurakunnat ovat kamppailleet aina alkuseurakunnan ajoista alkaen. Ei nimittäin liene lainkaan sattumaa, että yhteyden vaaliminen ja toinen toisemme keskinäinen kunnioittaminen on yksi kantavia teemoja Uuden testamentin kirjeissä. Tuskinpa apostoli Paavalikaan olisi kirjoittanut yhteydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä kirjeissään niin monisanaisesti, ellei siihen olisi ollut tarvetta seurakunnissa.

Paavali erimielisyyksien sovittelijana

Tämän päivän epistolateksti puhuu sekin yhteydestä tai sen puutteesta – ja hyvin kehottavaan sävyyn. Teksti on Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille, sen alkupuolelta. Siinä Paavali puuttuu Korintin elävän ja armolahjojen rikkaudestakin tunnetun seurakunnan vakavien ongelmien juurisyyhyn.

Seurakunta oirehti monin tavoin, mistä useita seikkoja käsitellään kirjeessä myöhemmin, mutta juurisyy ongelmiin oli seurakunnan hajaantuminen ’puolueisiin’ siten, että seurakuntalaiset olivat asettuneet toisiaan vastaan erimielisyyksien vuoksi. Luetaanpa teksti.

”Kehotan teitä, veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, että te kaikki olisitte yksimielisiä puheissanne ja ettei teidän keskuudessanne olisi hajaannusta vaan että olisitte täysin yhtä ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.
Kloen perheväeltä olen näet saanut kuulla teistä, veljeni, että teillä on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että joku teistä sanoo: ”Minä olen Paavalin puolella”, toinen taas: ”Minä Apolloksen”, ”Minä Keefaksen”, ”Minä Kristuksen”. Onko Kristus jaettu? Ei kai Paavalia ole ristiinnaulittu teidän tähtenne? Vai Paavalinko nimeen teidät kastettiin? Kiitän Jumalaa, etten ole kastanut teistä ketään muuta kuin Krispuksen ja Gaiuksen, joten kukaan ei voi sanoa, että teidät on kastettu minun nimeeni. Kastoinhan tosin myös Stefanaan perhekunnan. Sitten en tiedä, olenko kastanut ketään muuta. Eihän Kristus lähettänyt minua kastamaan vaan julistamaan evankeliumia, ei kuitenkaan viisain puhein, ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi.
Sanoma rististä on hullutusta niille, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:10-18)

Ystävällisten alkusanojen jälkeen Paavali näkee sopivaksi mennä suoraan varsinaiseen asiaan ja aloittaa kehotuksen kautta hakemaan korjausta seurakunnan ongelmiin.

Huomaa, että Paavali puhuttelee heitä veljinään, vaikka tässä joutuukin heitä ojentamaan kovin sanoin. Niin kiitos kuin nuhde tulee lähteä rakastavasta sydämestä. Paavalin selkärankainen asenne osoittaa hänen rakastaneen sydämestään seurakuntaa ja näin ollen ajattelemaan ensisijaisesti heidän parastaan. Jos hän olisi etsinyt vain mielisuosiota, hän ei nuhtelisi seurakuntaa, vaan pyrkisi mielistelemään heitä. Paavali rakasti laumaansa, ja kuten tämä kirje osoittaa, rakkaus vaatii joskus koviakin sanoja.

Olkaa yksimieliset

Paavali aloittaa kehotuksella yksimielisyyteen. Se on universaali periaate ja erityisen ajankohtainen myös meille.

”Kehotan teitä, veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, että te kaikki olisitte yksimielisiä puheissanne ja ettei teidän keskuudessanne olisi hajaannusta vaan että olisitte täysin yhtä ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.” (1. Kor. 1:10)

Voi olla, että meidän näkökulmastamme Korintin seurakunnan puolueisiin jakautuminen vaikuttaa peräti hölmöltä ja lapselliselta, mutta eipä kenenkään tarvitse puolueita kovin kaukaa etsiä: nykyäänkin on erilaisia ’ylistyspuolueita’, riittää hallinnollisia skismoja jne.

Pohjimmiltaan samat ongelmat vaivaavat meitä siinä missä ne vaivasivat Korintin seurakuntaa; ottakaamme opiksemme heidän virheistään ja varoittavasta esimerkistä. Emme ole sen parempia kuin hekään, mutta yrittäkäämme välttää itse tekemästä samoja virheitä heidän perässään. Ei se ole hölmö, joka tekee virheen, vaan se, joka kerta toisensa jälkeen toistaa virheensä oppimatta siitä.

Paavali kirjoittaa ”veljet” korostaakseen yhteyttä, joka heillä on uskossa. Heidän keskuudessaan ei saa olla riitoja (”skhisma”). Heidän tulee pysyä sovinnossa, mikä ilmaisee samanlaista yhteyttä toisiin, jollainen vallitsee ruumiinjäsenten kesken ruumiissa, täydellisessä tasapainossa. Paavali edelleen kehottaa heitä olemaan ” yksimielisiä puheissanne”, toisin sanoen kristityillä kysymys ei ole vain yhdestä uskosta, vaan myös ”yhdestä tunnustuksesta”.

Seurakunnassa on toki sijaa erilaisille mielipiteille, mutta varotaan, ettei mielipidekysymykset pääse riistämään seurakunnalta keskinäistä yhteyttä. Jokaisella on lupa olla opillisista yksityiskohdista eri mieltä veljien ja sisarien kanssa, kunhan emme itse tee näitä kysymyksiä esteeksi hengelliselle kasvulle ja keskinäiselle yhteydelle. Siinä vaiheessa, kun mielipiteiden vaihto tuottaa hajaannusta ja eripuraa, on aika pysähtyä miettimään, kuinka tärkeää on olla oikeassa? Onko se yhteyden arvoista? – Joskus on, yleensä ei. Näitä kysymyksiä Paavali siis saattaa meidät pohtimaan tekstin avausjakeessa:

”Kehotan teitä, veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, että te kaikki olisitte yksimielisiä puheissanne ja ettei teidän keskuudessanne olisi hajaannusta vaan että olisitte täysin yhtä ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.” (1. Kor. 1:10)

Korintin seurakunnan puolueet

Selkeän ohjeen ja kehotuksen sanan jälkeen Paavali kertoo kohta omin sanoin, miltä hänen näkökulmastaan katsottuna paikallisen seurakunnan hajaannus näyttää. Tekstin jakeet 11-16 selvittävät seurakunnan tilannetta ja soveltavat Paavalin avausjakeessa esittelemää periaatetta.

Paavalin kuvausta lukiessa kannattaa lukijan huomata erityisesti Paavalin kirjoituksen aavistuksen ilkikurinen ja ivallinen sävy. Paavalin kysymykset sisältävät hyväntahtoista ivaa ja pilkkaa. Näillä retorisilla kysymyksillä hän osoittaa korinttilaisille, miten surkealta heidän tilanteensa ulkopuolisen silmin näyttää. He nimittäin itse tuskin näkivät tilannettaan näin kirkkaasti.

Puoluemieli oli saanut seurakunnan jakautumaan useamman heidän aikansa hengellisen auktoriteetin taakse – ja tässä tapauksessa varmasti täysin näiden puolueiden ’nimihahmojen’ asiasta mitään tietämättä. Yhteyden sijaan seurakuntalaiset olivat valinneet kannattaa tiettyjä nimihahmoja. ”Apollos” oli Aleksandriasta tullut palava ja hyvä sananjulistaja (Ap. t. 18:24; 1. Kor. 16:12). ”Keefas” on Pietari ja toki Paavalillakin oli omat kannattajansa.

Mielestäni kaiken huippu on ”Kristus-puolue”, joka ilmeisesti julistautui ainoaksi oikeaksi Herramme nimeä kantavien joukoksi!

Luettelon lopuksi Paavali esittää retorisen kysymyksen ”Onko Kristus jaettu?” ”Jaettu Kristus” merkitsisi sitä, että jokainen ryhmä saisi jotakin! Tämä ei voinut olla heidän tarkoituksensa. Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus oli se pohja, jolle heidän oli rakennettava. Tästä Paavali muistuttaa heitä kysymällä edelleen ilkikurisesti ”Ei kai Paavalia ole ristiinnaulittu teidän tähtenne?”Oli täysin mieletön ajatus, että Paavali olisi ristiinnaulittu, yhtä mieletön kuin heidän riitelemisensä.

Paavali ei kuvaa sen tarkemmin näiden puolueiden ’poliittista ohjelmaa’ tai julistusta, koska kyllähän kirjeen vastaanottajat ne itse tunsivat paremmin kuin hyvin. Paavalin viittaus useamman kerran laajasti kasteeseen antaa aihetta ymmärtää, että skismalla olisi ollut jotain tekemistä juuri kasteen kanssa. Tämä ei sinänsä olisi yllätys, kun ajattelee nykypäivän ’puolueiden’ taistelukenttää, jossa kasteella on edelleen iso rooli.

Oli hölmö ajatus, että Paavali itse tai kukaan muukaan olisi kastanut heitä omaan nimeensä. Heidät oli kastettu siihen nimeen, jonka kautta he olivat saaneet elämän. Jonkun nimeen kastaminen merkitsee, että kastettava kuuluu tälle henkilölle. Kaste ei luo kastajan ja kastettavan välille mitään erityistä yhteyttä. On sivuseikka kuka kastaa, oleellisinta on, että kenen nimeen kastetaan.

Huomaa, että sanoilla ”Kristus ei lähettänyt minua kastamaan” Paavali ei missään nimessä aliarvio kasteen merkitystä. Hän korostaa, että hänen itsensä pääasiallinen kutsumus oli saarnata evankeliumia. Evankeliumin julistus kulki kasteen edellä ja kaste sai sisältönsä evankeliumista.

Edelleen Paavali ei pitänyt ensisijaisen tärkeänä hienostunutta puhetaitoa. Hän julisti totuuden sanomaa ja kävi suoraan asiaan. Viittaus oratorisesti ja älyllisesti taitavaan puheeseen, viittaa seurakuntaan syntyneiden puolueiden tapaan houkutella viisauden varjolla ihmisiä kannattamaan itseään, kuten tuon ajan puhetyöläiset, filosofit, tekivät.

Vaikka Paavali itse oli puheteknisesti erittäin lahjakas ja koulutettu, ei hän alentunut mielistelemään yleisöä inhimillisellä viisaudella, vaan hänen tehtävänsä oli julistaa evankeliumia ja voittaa ihmisiä Kristukselle. Hän ei korottanut itseään, vaan lähettäjäänsä – Herraa.

Hän pysyi siinä tehtävässä, johon hänet oli kutsuttu. Hänen ei tarvinnut täyttää kalenteria edustustehtävillä ja muilla hyvillä tehtävillä, jotka olisivat vieneet aikaa hänen kutsumustyöltään. Aina ensin tulee kutsumus, sitten vasta muut tehtävät, jos kutsumus ei niistä kärsi.

Se on Jumalan voima

Paavali lopettaa vakavan vaikkakin osin ivallisen ja ilkikurisen kuvauksen seurakunnan puoluehenkisyydestä jakeessa 18 palauttamalla huomion seurakunnan julistuksen tärkeimpään aarteeseen, Kristuksen ristiin.

”Sanoma rististä on hullutusta niille, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18)

Paavali ei tahdo kerskata mistään muusta kuin rististä (Gal 6:14). Tässä ”Sana rististä” ja edellisen jakeen ”puheen viisaus” ovat toistensa vastakohtia.

Jumalan voima on vastaus ihmisten hullutukseen. Risti on voimakkain ilmaus tästä pelastavasta voimasta. Juuri siinä mikä näyttää maailman silmissä heikkoudelta Jumalan pelastussuunnitelmassa ja siinä tavassa, jolla Herran apostolit sitä tuovat esiin, on Jumalan valtava voima. Uskovalle risti ei ole hullutus, koska hän on tullut tuntemaan sen todellisen voiman.

Paavali tällä tavoin muistuttaa puolueisiin hajaantunutta riitelevää seurakuntaa siitä, mitä varten se on olemassa ja mihin heidän yhteytensä taas perustuikaan. Perustuiko se ”puheen viisauteen”? Perustuiko se jonkin julistajan auktoriteettiin? Vai perustuiko se kenties ”kasteeseen” tai kenties ”kasteisiin”?

Kuka olikaan seurakunnan Herra? Kenen sovitustyön varassa seurakunta lepäsi? Oliko heidän pelastuksensa opinkäsityksissä tai taidokkaasti asetelluissa sanoissa? Vai mikä taas olikaan heidän pelastuksensa perusta ja Jumalan voima?

Eikö siis Kristuksen risti ollut jotain kyllin suurta ja arvokasta heille, että se yhdisti heidät yhdeksi Jumalan perheeksi erimielisyyksistäkin huolimatta?

Vielä kerran – olkaa yksimieliset

Olen useasti pohtinut lukemamme Paavalin tekstin edessä, että miten hän mahtaisi kirjoittaa oman aikamme samalla tavalla hajaantuneille seurakunnille, jotka ovat kadottaneet keskinäisen yhteytensä mitä erilaisimpien kiistojen vuoksi.

Kunpa me olisimmekin yhtä – niin kuin Jeesuskin ylimmäispapillisessa rukouksessa rukoili.

”Mutta minä en rukoile ainoastaan heidän puolestaan vaan myös niiden puolesta, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Rukoilen, että hekin olisivat yhtä meissä, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:20-21)

Toisaalta on tietenkin niin, että Jeesus tiesi paitsi yhteyden merkityksen, myös sen, miten vaikeaa sen säilyttäminen ihmiselle on. Jos yhteys olisi jotain, minkä me seurakuntana saamme ilman hintaa kuin itsestään, tuskin Jeesus olisi sitä omilleen erikseen rukoillut ja tuskin Paavalikaan olisi asiasta joutunut toistamiseen kirjoittamaan.

Jos vaikka korinttilaisten puolueet meitä vielä vähän hymyilyttävätkin, niin tahdon silti haastaa meidät yhdessä etsimään korinttilaisten tapaan yhteyttä keskenämme. Kehotus yhtenäisyyteen on sama ja ajankohtainen meillekin. Samoin lääkkeet yhteyden löytämiseksi ovat nekin samat.

Väitän, että yhteyden salaisuus on Kristuksen ristissä – hänen ristintyössään ja evankeliumin ytimessä. Kristuksen ristin tulee saada elämässämme ehdoton ykkösasema. Sen tulee olla etusijalla kaikkeen muuhun kehälliseen nähden. Kristuksen ristin tulee kulkea edellämme kuin ristisaatossa ja katseemme olkoon aina naulittuna Herramme Jeesuksen Kristuksen ristiin, koska ”se on Jumalan voima”.

Niin kauan kuin toissijaiset asiat ovat meille elämässämme rakkaampia kuin Kristuksen risti, on turha kuvitella, että olisimme yhtään se viisaampia kuin ensimmäisen vuosisadan korinttilaiset, jotka sanoivat

”Minä olen Paavalin puolella”, toinen taas: ”Minä Apolloksen”, ”Minä Keefaksen”, ”Minä Kristuksen””

Jos taas Jeesuksen Kristuksen risti ja Herra Jeesus Kristus itse ovat elämämme rakkain aarre, on meillä jotain niin arvokasta yhteistä, että mikään muu erottava tekijä ei meitä enää erota.

Älkäämme antako muiden asioiden kasvaa elämässämme Kristuksen ristiä ’suuremmiksi’, koska tällöin olemme aina vaarassa paitsi kadottaa yhteyden, myös ikuisen elämän aarteen.

Jumala on valmistanut kaiken edestämme; hän on lunastanut meidät ja antanut meille lahjaksi iankaikkisen elämän uskon kautta. Meidän Herramme teki tämän kaiken aikanaan mitä epäsovinnaisimmalla tavalla – häpeällisen ristinkuoleman kautta, mutta siitä huolimatta ainoastaan Kristuksen ristintyössä on ”Jumalan voima”. Meillä edunsaajilla ei ole siihen mitään ’viisasta’ lisättävää. Siinä on kaikki.

”Sanoma rististä on hullutusta niille, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18)

Pohdittavaa

Miksi niin usein ’uhraamme’ yhteyden nostamalla keskiöön kehälliset asiat?