Rukoilija on kuuntelija. Pyyntö astua kuuntelijan paikalle ei ole ollenkaan vaikea ymmärtää. Se ei myöskään vaadi eritystä osaamista. Siitä huolimatta kuunteleminen on niitä taitoja, jotka tuntuvat vaativan ’yliaistillista’ osaamista – ainakin, kun puhutaan rukoilijan kuuntelemisen taidoista. Kuunteleminen rukouksessa on ainakin läntisen rukousperinteen ihmisille vaikea taito oppia. Rukouksessa olemme keskittyneet liiaksi omien tuntemusten ja asioiden jakamiseen sen kustannuksella, että kiireessä emme enää ehdi kuunnella Jumalan puhetta vuorostaan meille.

Mitä tarkoittaa rukous käytännössä? Onko se ylevien asioiden huutamista Herralle? Vai onko se samojen asioiden kertaamista, niin kuin Jumala olisi puolikuuro tai muuten vain hidas ymmärtämään? – En tarkoita, etteikö sinnikkäällä rukouksella ole oma paikkansa ja etteikö rukoilija voi kaikessa sinnikkyydessään olla oikealla paikalla. Ehkä kyseenalaistan asian vain siitä kulmasta, että annanko Jumalalle mahdollisuuden edes tulla kuulluksi omalta puoleltani. Monesti kuuntelemme häntä vain toisella korvalla – eli suostumme kuulemaan vastaukset vain, jos vastaus on meille mieleinen.

Jos Herran vastaus rukoukseeni on jotain muuta kuin minun tahtoni, niin jatkan mieluusti hokemista ja huutamista. Olenko vilpittömästi kuulijan paikalla, vai onko rukous vain minun tahtoni ja ääneni kuulluksi tulemista? Onko rukous pelkkä epämääräinen joukko yleviä sanoja, joilla muistutan Jumalaa siitä, miten asiat pitää hoitaa niin, että ne menevät oikein?

Hiljaisuus se vasta vaikeaa onkin… Kestänkö todella olla hiljaa Jumalan edessä? Olemmeko äänessä ehkä siksi, että emme kestä kuulla, mitä Jumalalla on meille sanottavaa? Uskallanko jäädä kuuntelemaan Herran ääntä hetkeksi ajatuksen ja sydämen hiljaisuuteen.

Ei se helppoa ole, jos siihen ei ole oppinut. Rukoushetkessä vähän tovia pidempi hiljaisuus muuttuu kohta piinaavaksi aivan kuin jotain puuttuisi. On kuin olisi pakko kokeilla vähän väliä, että onko linja yhä auki. Haloo?

Eikö meillä todella ole varaa ja aikaa odottaa Jumalan vastausta? Onko kiireinen elämänrytmi vienyt meiltä aidon taidon hiljentymiseen?

Miten muuten ajattelet Jeesuksen rukoilleen silloin, kun hän oli täällä maanpäällä? Saneliko hänkintauotta Isälle niitä asioita, joita hän piti oman tahtonsa kannalta ehdottaman tärkeinä? Tuskin.

Mitä Jeesuksen rukouksista tiedämme, hänellä ei ollut tapana ohjata Jumalaa – Isää, vaan pikemminkin pyytää Isää toteuttamaan tahtonsa siinä hetkessä ja paikassa, missä Jeesus itse oli.

Jeesus oli pikemminkin enemmän ’huolissaan’ siitä, että hänen kauttaan tapahtui hänen lähettäjänsä – Isän – tahto. Hänen huolensa ei ollut, että Isä taipuisi hänen pyyntöihinsä ja ajatuksiinsa. Jeesus opetti omalla esimerkillään meille hyvinkin kuuntelevaa rukousta ja sydämen hiljaisuutta Isän edessä.

Pohjimmiltaan myös Jeesuksen meille opettama Isä meidän -rukous on varsin kuunteleva rukous. Siinäkään rukoilija ei keskity huutamaan omaa tahtoaan Jumalalle, vaan oikeastaan puhuu omalle sydämelleen siitä, mitä Isä tahtoo tehdä meidän elämässämme. Isä meidän -rukous ei ole pyytävä – se on julistava ja kuunteleva rukous.

Mitä sitten tarkoitan hiljaa rukoilemisella ja kuuntelevalla rukouksella? En tarkoita sillä vain hiljaa – ääneti – olemista, vaan rukousta sydän avoinna kuunnellen. Hiljaisuus ei tarkoita vain ympäristötekijöitä, vaan minä puhun nyt sydämen hiljaisuudesta. Se on sitä, kun suhteesta ja kohtaamisesta tulee tärkeämpää kuin sanat tai asiat.

Kuunteleva rukous – hiljaisuudessa

Kuunteleva rukous antaa sanalla tilaa elää. Se on hetki, jossa Jumalan elävä saa tilaa. Toisin sanoen kuunteleva rukous antaa Jumalan luovien sanojen tehdä työtä rukoilijassa ja hänen elämässään. Se on jotain, kun Jumalan Henki löytää maaperän, jossa se pääsee kasvamaan.

Kun kaksi läheistä ihmistä kohtaavat toisensa ja he ovat vaihtaneet päällimmäiset kuulumiset, he uskaltavat käydä hiljaisuuteen. He voivat katsella auringonnousua tai -laskua, tuijottaa yhdessä nuotioon sanomatta mitään. He voivat katsella järven aallokkoa tai vain olla. He ovat hiljaa ja tuntevat olevansa yhdessä. Ei tarvita sanoja eikä edes ajatusta siihen, että he kokevat toistensa läsnäolon.

Tai samoin kaksi ihmistä voivat rinta rinnan puuhata jotain tai vaikkapa juosta tai matkata patikoiden yhdessä. He eivät vaihda sanakaan, mutta silti he ovat yhdessä. Kumpikin tuntee toisen tuen ja suojan. On tilaa olla hiljaa, ilman että yhteys kärsii.

Tätä tarkoittaa kuunteleva ja hiljainen rukous arjen elämässä. Se on tilaa viettää aikaa hiljaa Jumalan läsnäolossa ja antaa hänen Pyhän Henkensä puhua meille.

Samoin se on sitä, kun teemme elämän matkaa ja suostumme Jumalan hiljaiseen puhutteluun siellä, missä olemme. Hän saa äänensä kuuluviin elämässämme ja me huomaamme, että hänen läsnäolonsa muuttaa meitä ja tekee elämästämme riemullista.

Daavidin hiljainen rukous

Tähän samaan läsnäoloon hiljaisen kuuntelijan paikalle Jumala kutsuu meitä. Ajatuksen tueksi luenDaavidin psalmin 62, joka on nimetty vanhemmassa kirkkoraamatussa aiheeseeni sopivasti: ”Sielun hiljentyminen Jumalan edessä”.

”Jumala yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä suuresti horju.
Kuinka kauan te yhtä miestä ahdistatte, hänet yhdessä surmataksenne, niinkuin hän olisi kaatuva seinä, niinkuin murrettu muuri? He vain pitävät neuvoa, miten syöstä hänet korkeudestaan. He rakastavat valhetta, he siunaavat suullansa ja kiroavat sydämessänsä.
Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä horju. Jumalassa on minun apuni ja kunniani. Minun väkevyyteni kallio, minun turvani on Jumala. Turvatkaa häneen joka aika, te kansa; vuodattakaa hänen eteensä sydämenne. Jumala on meidän turvamme.
Vain tuulen henkäystä ovat ihmiset, vain valhetta ihmisten lapset: kaikki he nousevat vaa’assa ylös köykäisempinä kuin tuulenhenkäys. Älkää luottako väkivaltaan, älkää turhaan panko toivoanne ryöstettyyn tavaraan. Jos rikkautta karttuu, älkää siihen sydäntänne kiinnittäkö.
Kerran on Jumala sanonut, kahdesti olen sen kuullut: väkevyys on Jumalan. Ja sinun, Herra, on armo; sillä sinä maksat kullekin hänen tekojensa mukaan.” (Ps. 62)

Palataan vielä takaisin Jeesuksen esimerkkiin. Kuten edellä jo viittasin, Jeesuksen elämää hallitsi hiljaisuuden ja kuuntelevan rukouksen kulttuuri. Hänellä oli aikaa hiljaisuudelle, vaikka oli aika myös julistaa. Hän vetäytyi kerta toisensa jälkeen rukoilemaan yksin – tai hiljaisuuteen.

Luulisi, että Jeesuksella olisi ollut kiire; etenkin, kun hän tiesi, ettei käytettävissä maailman pelastamiseksi ollut hänen osaltaan kuin reilut kolme vuotta aikaa. Hän kuunteli ihmisiä, mutta hän kuunteli ennen kaikkea Isää. Miksi hän ei mennyt ja paahtanut, vaan vietti aikaa kahdentoista miehen kanssa maaseudulla? Miten hänellä oli aikaa vetäytyä yksinäisyyteen rukoilemaan?

Muruja omaan makuun vai ateria Herran kädestä?

Kysyn vielä uudelleen – koska viimeksi olen tosissani etsinyt Jumalan kirkkautta ja hänen kasvojaan? Olenko sen sijaan mieluummin pitänyt ohjat omissa käsissäni ja yrittänyt säilyttää rukouksessakin mieluummin ’määräysvallan’ itselläni. Valitsenko itse ’armon muruset’, jotka kelpuutan elämääni vai uskaltaudunko tulemaan Jumalan eteen ja ottamaan häneltä vastan sen, mitä hän tahtoo minulle antaa.

Muistatko Matteuksen evankeliumista foinikialaisen naisen, joka pyysi Jeesukselta lupaa syödä koirien tavoin pöydältä putoavia palasia (Matt. 15:26-27)?Kysyn nyt sinulta, oletko tyytynyt foinikialaisen leskiäidin tavoin ’noukkimaan vain murusia lattialta’, jota isännän pöydästä on pudonnut? Jäänkö mieluummin pöydän alle lattialle keräämään murusia kuin Jumalan lapsena nousisin pöytään ruokailemaan? Jäänkö murusten pariin vain siksi, että tahdon valikoida sen, mitä suuhuni pistän mieluummin kuin ottaisin vastaan sen, mitä isäntä minulle pöydässä tarjoaa?

Uskaltaudunko rukouksessa astumaan Jumalan pöytään ruokailemaan? Me emme sinne nouse ansiosta, vaan yksin armosta, että Herra Jeesus on valmistanut meille tien Jumalan yhteyteen. Yksin armosta siis – mutta silti kysymys on uskalluksesta. Uskallanko nousta pöydän ääreen – kuten on kuvattu Rublevin pyhän kolminaisuuden ikonissa ihmisen asema liitossa Jumalan kanssa?

Jäänkö mieluummin etsimään sopivia murusia lattialta omaan makuuni vai uskallanko nousta Jumalan pöytään rukouksin kuulemaan ja vastaanottamaan sen, mitä Jumalalla on meille tarjottavaa juuri tänään?

Uskallanko tulla hänen eteensä vastaanottamaan sen, mitä hän antaa – vai jäänkö mieluummin pöydän alle noukkimaan vain niitä palasia, joita itse mielestäni tarvitsen.Ehkä tämä riittää pysäyttämään meidät taas kerran ajattelemaan rukousta suhteena ja läsnäolona Herran lähellä.

Kolme askelta rukoustiellä

En jätä meitä rukoustiellä vielä tähän, vaan tahdon jakaa jotain liittyen kuuntelemiseen. On eri asia kuulla ja kuunnella. On eri asia tulla vain kuulluksi ja vakuuttua kuulemastaan. Jaan kolme löyhästi kuuntelemisen teemaan liittyvää ajatusta, joista voit tarttua vaikkapa siihen, mikä on tänään sinulle erityisen ajankohtainen.

Kuuntelemisen tarve – kuulenko suoraa puhetta?

Emme tietoisesti hangoittele Jumalaa vastaan – me vain yksinkertaisesti kieltäydymme kuuntelemasta häntä. Jumala on esimerkiksi antanut käskynsä meille, mutta me emme vain tahdo huomioida niitä elämässämme, vaikka järjellä ymmärrämme ne annetun meidän parhaaksemme.

Herran edessä tunnemme syyllisyytemme ja tiedämme asemamme. Ehkä tästä syystä haluamme mieluusti kuulla Jumalan tahdon kiertotietä, jotta emme kohtaisi niin omaa syyllisyyttämme. Tästä puhuu seuraava raamatunpaikka, jossa Israel pyytää Moosesta välimieheksi heidän ja Jumalan väliin.

”Israelilaiset sanoivat Moosekselle: ’Puhu sinä meidän kanssamme, me kuuntelemme. Älköön Jumala puhuko meidän kanssamme, ettemme kuolisi.’” (2. Moos. 20:19)

Voi olla, että mieluummin kuuntelemme jonkun muun ääntä kuin Herran ääntä, koska tiedämme olevamme kurittomat hänen edessään. Olemme kuin Israelilaiset, jotka pyysivät Moosesta puhumaan heille Jumalan sanoja, mieluummin kuin, että he olisivat ottaneet ne suoraan vastaan Herralta itseltään.

Jos katsot Israelia, niin he hangoittelivat Jumalan tahtoa vastaan, koska he uskalsivat kapinoida Moosesta vastaan. Entäpä jos he olisivat altistuneet Jumalan suoralle puheelle.

Kuuntelemme mieluummin pappien saarnoja tai todistuspuheenvuoroja, joissa kerrotaan Jumalan teoista, mutta emme tahdo Jumalan puhuvan suoraan meille.

Miksikö me pelkäämme Jumalan suoraa puhetta? Ehkä siksi, että tiedämme oman asemamme hänen puheensa edessä. Kun Jumala puhuu meille, tiedämme että joko tartumme hänen sanoihinsa ja elämämme niiden mukaan tai sitten valitsemme olla kuuliaiset.

Jos taas kuulemme Jumalan palvelijan puhuvan meille, me koemme, että tottelevaisuus on valinnaista, ei ollenkaan niin käskevää. Voimme näet aina sanoa, että ”se on sinun ideasi, vaikka en kielläkään etteikö se voisi olla Jumalan sanaa”. Voimme aina mennä sen taakse, ettemme tienneet tai voineet olla varmoja.

Mutta kun Jumala puhuu meille suoraan jostain asiasta, tiedämme olevamme varsin heikoilla selittelyinemme. Tätä tarkoittaa se, mitä on kuunnella Jumalan puhetta ja ottaa siitä vaari. Välikäsien kautta voin aina itse pitää oikeuteni valita hyväksyä puheen tai hylätä sen, mutta kun Jumala puhuu meille rukouksessa suoraan, joudumme kasvokkain sen totuuden kanssa, että valitsenko ottaa vaarin hänen sanoistaan vai torjunko hänet.

Tällöin kysyn itseltäni – rakastanko Jumalaa niin paljon, että valitsen kuunnella häntä ja ottaa hänen sanoistaan vaarin:

”Jos te rakastatte minua, te pidätte minun käskyni.” (Joh. 14:15)

Kuuntelemisen hartaus – keskitytkö?

Yhdessä asiassa Jumalan kuuleminen ja hänen totteleminen ei vielä tarkoita sitä, että kuuntelisin häntä kaikessa. Meillä on varsin usein omassa elämässämme valikoiva kuulo – ja etenkin ymmärrys.

Jos me olemme Herramme ystäviä, me emme kuuntele häntä valikoivasti:

”Te olette minun ystäviäni, jos teette, mitä minä käsken teidän tehdä.” (Joh. 15:14)

Ei liene kahta kysymystä siitä, etteikö tämä paljastaisi meille kuinka hyviä ystäviä me olemme. Mutta ehkä vieläkin suurempaa kunnioituksen puutetta osoittaa se, että emme edes välitä kuunnella häntä.

Uskon, että meidän jokaisen unelma on mahdollisimman läheinen yhteys Jeesukseen Kristukseen, niin että todella kuulisimme Jumalan ääneen niin kuin hän varmasti kuulee meidän äänemme (Joh.11:41). Ideaalinen tilanne on se, että meidän elämässämme toteutuu Samuelin ihme:

”Sitten Herra tuli, seisahtui ja kutsui häntä kuten edellisilläkin kerroilla: ’Samuel, Samuel!’ Samuel vastasi: ’Puhu, palvelijasi kuulee.’” (1. Sam. 3: 10)

Ikävä kyllä tämäkään ei ole aina niin helppoa, miltä se Raamatun tekstissä äkkiä vaikuttaa. Jumala voi puhua viestinsä selvästi meille, mitä useampien tahojen kautta, mutta silti me epäonnistumme kuulemaan hänen äänensä.

Mikä estää meitä kuulemasta häntä, on se, että laitamme huomion jostain syystä mieluummin joihinkin muihin asioihin. En tarkoita, että järjestelmällisesti torjuisimme Jumalan äänen elämässämme, vaan että elämässämme on alueita, joilla emme ole harjaantuneet kuulemaan Jumalan ääntä elämässämme.

Esimerkiksi rukoushetkessä saatamme kuulla hänet, tai ylistyslauluissa, mutta kun tapaamme Jumalan äänen toisen ihmisen huulilla tai luonnossa, emme osaa kuulla häntä.

Toisaalta elämässämme voi olla alueita, jotka olemme päättää pitää visusti itsellämme ja täten emme tahdo kuulla Jumalan ääntä siellä. Tällöin epäonnistumme sanomaan tuolla ”Puhu, palvelijasi kuulee.”

On hyvä joka päivä pysähtyä arvioimaan ja kysymään itseltämme, että olemmeko kuulleet hänen äänensä tänään?

Kuuntele pimeässä

Ja vielä kolmas ajatus. Joskus Jumala sallii meidän kokea elämässämme pimeyden hetkiä, jotta hän voi opettaa meitä kuulemaan, kuuntelemaan ja tottelemaan häntä.

Sanotaan, että laululinnut opetetaan laulamaan pimeässä ja samoin Jumala laitta meidät ”kätensä varjoon” (Jes. 49:2) kunnes me opimme kuuntelemaan häntä.

”Minkä minä sanon teille pimeässä, se puhukaa päivänvalossa. Ja minkä kuulette kuiskattavan korvaanne, se julistakaa katoilta.” (Matt. 10:27)

Ole tarkkaavainen, kun Jumala asettaa sinut kulkemaan pimeyteen. Tuolloin on aika vaieta ja pitää suu supussa – luottaa. Ehkä olet juuri nyt pimeässä – elämän olosuhteissa tai jotenkin koet olevasi etäällä Herrasta? Jos niin, niin pysyttele hiljaa – se on uskallusta.

Pimeydessä olemme kiusatut puhumaan ja ’avautumaan’. Jos avaat suusi pimeydessä, puhut herkästi väärässä mielentilassa. Tällöin pimeys tarttuu sanoihisi.

Pimeässä on aika kuunnella. Älä puhu muille siitä; älä etsi syytä pimeyteen. Et tarvitse siihen viisautta kirjoista; ole hiljaa, kuuntele ja tottele. Jos alat puhumaan ja pitämään ääntä itsestäsi pimeydessä, et ehkä kuulekaan, mitä Herra tahtoo sinulle siellä puhua.

Kun olet pimeydessä, kuuntele ja Jumala antaa sinulle mitä arvokkaimman viesti ja opetuksen. Se voi olla korvaamaton jollekin muulle myöhemmin, kun olet itse päässyt takaisin valkeuteen.

Jokaisen pimeydessä vietetyn ajan jälkeen, me tunnemme toisaalta mielihyvän ja häpeän sekoista. Jos koemme vain mielihyvää, kyseenalaistan, että olemmeko kohdanneet ja kuulleet Jumalaa pimeydessä ollessamme lainkaan.

Pimeyden hetkellä me tunsimme ehkä mielihyvää siitä, että Jumala puhui meille siellä, mutta samaan aikaan koemme häpeää siitä, että minkä tähden meillä kesti niin pitkään, ennen kuin kuulimme hänen äänensä. Kuinka hitaat olimmekaan kuulemaan ja ymmärtämään hänen sanomansa!

Muistan hyvin vuosienkin takaa joitain sielun mustan yön kokemuksia omasta elämästäni. Kuinka kauan kulutinkaan aikaa siellä, ennen kuin ymmärsin Herran elävän kanssani pimeydessäkin. Minun oli vain maltettava vaieta ja kuunnella, mitä hän tahtoi opettaa minulle yössä.

Mutta minkä kerran on yössä oppinut, sen voi päivällä opettaa ja jakaa eteenpäin. Tosin monesta on vain niin, että jokaisen on käytävä oma yönsä läpi ennen kuin hän oppii vielä mitään.

Ehkä me opimme kuuntelemaan häntä! Meillä on monet syymme olla kuulematta, mutta ei yhtään todellista.