Uusivuosi on juhla, joka juhlisaa vuoden vaihtumista, kun vanhan vuoden viimeinen päivä (uudenvuodenaatto) vaihtuu uuden vuoden ensimmäiseksi päiväksi (uudenvuodenpäivä). Uuden vuoden alkaessa on tapana muistella menneen vuoden tapahtumia sekä tehdä suunnitelmia alkavan vuoden varalle. Uusivuosi on suunnantarkistuksen etappi tai ’checkpoint’ niin kuin videopeleissä tavataan ’tallennuspisteitä’ tai kentän vaihtumista kutsua.

Vuoden vaihtuminen pian talvipäivänseisauksen – vuoden lyhimmän päivän – jälkeen ei ole kiveen hakattu ajaton luonnonlaki, vaan ihmisten sopimus siirtyä kalenterissa seuraavaan vuoteen juuri tässä hetkessä. Vuoden vaihde on löytänyt paikkansa ajanlaskussamme juuri talvipäivänseisaukseen ajoitetun muinaisen pidemmän juhla-ajan loppuun.

Eri uskonnot ja kulttuurit viettävät uuttavuotta eri aikaan vuotta, vaikka lännessä syntyneille juuri tämä ajankohta tuntuu tietty ’oikealle’. Kiinalaista vuodenvaihdetta vietetään noin kuukautta myöhemmin, samoin juutalaisuudessa ja islamissa vuosi vaihtuu eri aikaan.

Jos siis uudenvuoden ajankohta vaihtelee, uudenvuoden vieton tavat vaihtelevat nekin. Yleismaailmallista uuden vuoden alkaessa on kuitenkin tapa muistella menneen vuoden tapahtumia sekä tehdä suunnitelmia alkavan vuoden varalle.

Uudenvuodenpäivään ajoittuvan kirkkopyhän tekstimme puhuu luonnollisesti sekin ajasta. Se puhuu ajasta yleensä ottamatta kantaa siihen, ajatteleeko lukija sitten mennyttä vai tulevaa.

Tämä teksti on Saarnaajan kirjan 3. luvun lyyrinen teksti ”Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja…”. Se on mielestäni kielellisesti yksi kauneimpia jaksoja Raamatussa. Se on heprealaista runoutta parhaimmillaan.

Luen Saarnaajan kirjan tekstin saatteeksi vielä toisen tekstin – tai jakeen – Johanneksen ilmestyksestä, mutta palataan siihen sitten myöhemmin. Sen kautta laajenna vähän näköalaa Saarnaajan tekstiin.

Heprealaisesta runoudesta

Aloitetaan kuitenkin Saarnaajan tekstillä. Vaikuttavintaheprealaisessa runoudessa kuten myös ja erityisesti tässä tekstissä on, että luet tekstin millä kielellä tahansa, se kuulostaa aina yhtä kauniilta jatuo lukijan varsin syviin mielenmaisemiin.

Heprealaisen lyriikan kauneus ei ole ensisijaisesti foneettisessa riimittelyssä – niin kuin esimerkiksi vanhassa suomalaisessa lyriikassa. Ajattelepa vaikka Kalevalaa, miten vaikea se on kääntää toiselle kielelle juurikin sen nerokkaan alkusoinnun ja poljennan vuoksi.Heprealaisen runouden poljenta ja ’sointu’ ei nojaa yksin foneettiseen poljentaan, vaan se ’riimittyy’ ensisijaisesti ajatuksellisessa riimissä. Luetaanpa, miltä Saarnaajan lyyrinen ilmaisu kuulostaa.

”Kaikella on määräaika. Jokaisella asialla on aikansa taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä istutus, aika on surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika on itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika hypellä, aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet, aika on syleillä ja aika olla syleilemättä, aika on etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata pois, aika on repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika on olla vaiti ja aika puhua, aika on rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aika rauhalla.” (Saarn. 3:1-8)

Kirjoittaja aloittaa lyhyesti selittämällä säkeiden pääajatuksen: ”Kaikella on määräaika. Jokaisella asialla on aikansa taivaan alla”. Sen jälkeen hän avaa ajatusta esittämällä 14 vastakohtaparia sanoin ”aika on”.

Ja kohta avattuaan ensin tekstiä muutaman jakeen verran (Saarn. 3:9-13) suorasanaisesti hän kokoaa ajatuksen yhteen sanoen:

”Minä tulin tietämään, että kaikki, mitä Jumala tekee, pysyy ikuisesti. Ei ole siihen lisäämistä eikä siitä vähentämistä. Jumala on sen niin tehnyt, että häntä pelättäisiin.” (Saarn. 3:14)

Teksti puhuu mitä voimakkaammin Jumalan suvereenista hallintavallasta, jonka sisään mahtuu paitsi koko maailmankaikkeus, suuret maailmantapahtumat, mutta myös yhden ihmisen elämän ponnistelut.

Mutta kuka on tämä henkilö, jolla on kanttia kirjoittaa nämä elämää sangen vakavasti puntaroivat sanat? Onpa hänellä kanttia lopuksi arvioida kirjoittamaansa vielä sanoen ”Minä tulin tietämään, että kaikki, mitä Jumala tekee, pysyy ikuisesti. ” Kuka hän oli arvioimaan ihmiselämän syvyyttä?

Kirjoittajasta

Tämän ajattoman ajasta kertovan runon – ja siis koko Saarnaajan kirjan – on kirjoittanut henkilö, jota kutsutaan nimellä ’saarnaaja’. Hepreaksi se on ’koheleth’, joka tarkoittaa ”hän, joka kokoaa seurakunnan”. Kreikaksi sama on ’ekklesiastes’ eli ”se joka kutsuu kokoon seurakunnan, ekklesian, tai joka kuuluu siihen”. Tällä nimellä kirjoittaja esittelee itsensä kirjan alussa:

”Saarnaajan, Daavidin pojan, Jerusalemin kuninkaan sanat.” (Saarn. 1:1)

Vanhan juutalaisen perimätiedon mukaan saarnaaja olisi kuningas Salomon itsestään käyttämä nimimerkki, mutta tekstin kielellinen asu ja kirjan sisällölliset evidenssit viittaisivat joidenkin tutkijoiden mukaan siihen, että kirjoittaja olisi Salomoa merkittävästi myöhempi henkilö.

Oli niin tai näin, kirjaa voidaan pitää ainakin osin Salomon viisauksiin perustuvana teoksena ja hänen viisautensa innoittamana, vaikka sen olisi joku myöhempi henkilö tuntemaamme muotoon koonnut ja riimitellyt. Tähän viittaa sekin, että monissa raamatunkäännöksissä kirja on nimetty Salomon mukaan, kuten vuoden 1776 kirkkoraamatussakin nimellä ”Salomon saarnaaja”.

Varmuuden vuoksi kutsukaamme tätä kirjoittajaksi tunnustautunutta henkilöä nimellä ’saarnaaja’, vaikka itse tahdon kuitenkin ajatella kirjaa Salomon kirjoittamaksi. Nimittäin kuningas Salomon tuottamalla viisauskirjallisuudella on joka tapauksessa vähintään merkittävä ja jos kirja onkin laadittu myöhemmin, sen laatija on lähinnä koonnut Salomon viisauksia yhden teeman alle.

Entä miksikö tahdon niin kovin pitää kirjaa kuningas Salomon hengentuotteena? – Ehkä siksi, että uskon Salomon – jos kenen – tunteneen tämän maailman tarjoamat riemut ja murheet mitä parhaiten. Ei vain siksi, että hän sai Jumalalta erityisen viisauden (2. Aik. 1:7-13) hallita kansaa, vaan myös siksi, että hän joutui elämässään näkemään, ettei edes aineellisesti yltäkylläinen ja alati voitokas elämä ole onnellisuuden tae.

Isänsä Daavidin tavoin ’viisaista viisain’ Salomo joutui hänkin kohtaamaan vajavaisuutensa ihmisenä. Daavidin me muistamme hänen alttiudestaan tunnustaa virheensä ja korjata toistuvasti elämänsä suuntaa sen perusteella, mitä oli mennyt rikki ja mitä siinä matkalla oli taas opittu. Kerta toisensa jälkeen Daavid palasi Jumalan eteen etsimään hänen kasvojaan, koska hänellä ei yksinkertaisesti ollut mitään muuta paikkaa, minne mennä.

Jos siis Salomo oli isältään jotain oppinut, uskon hänen pysähtyneen jossain vaiheessa – ehkä vasta elämänsä loppusuoralla – arvioimaan sitä, mikä elämässä on arvokasta ja mikä ei sitten niin merkittävää olekaan, vaikka se hetkellisesti ihmissilmää ja -mieltä houkuttaakin.

Jos siis ajattelen ’saarnaajaa’ jo kaikennähneeksi ja ikääntyneeksi Salomoksi, minun on varsin helppo antaa painoarvoa hänen pohdinnoilleen, kun hän nöyrästi kirjoittaa ”Minä tulin tietämään…” Puhe ajasta on siis Daavidin pojan Salomon itsereflektiota ajasta omaan elämänkokemukseensa nojautuen.

Saarnaajan tekstiin

Väitän, että Saarnaajan kirja on edelleen yksi Raamatun väärin ymmärretyimpiä kirjoja, vaikka moni osaakin lukea sen kirjallisena kokonaisuutena. Jokainen raamatunkirja on oma kokonaisuutensa, mutta erityisesti Saarnaajan kirjan kohdalla se on ensisijaisen tärkeää muistaa. Kirja on kokonaisuus, joka peilaa ajallisen elämän turhuutta elämään, joka on löytänyt täydellistymisensä Herrassa. Ethän siis siteeraa saarnaajan tekstistä jaetta sieltä ja täältä tutkimatta ensin, mitä saarnaaja tahtoo lukijalle teoksellaan kokonaisuutena opettaa.

Saarnaajan muka lohduton näkökulma on saanut monet turhaan epäilemään sen kirjoittajan motiiveja. Sitä on väärin perustein arvosteltu elämän arvoa halventavaksi tai jopa jumalattomaksi kirjaksi.

Saarnaajan kirjan tarkoitus on yksinkertaisesti osoittaa kuinka merkityksetöntä elämä on, ellei elämän keskipiste ole Jumala. Se kuulostaa ehkä liian yksinkertaiselta totuudelta, mutta jos mietit, että tulokseen on tullut elämässään mies, joka on nähnyt ja saanut kaiken, niin eikö se anna painoarvoa myös lopputulokselle.

Katsotaanpa nyt vielä tekstiämme uudemman kerran – kirjoittajan taustaa ajatellen.

Aika on – tapahtua vähän kaikkea

Tekstin jakeissa 1-8 (Saarn. 3:1-8) saarnaaja puhuttelee lukijaa ihmiselämän säännönmukaisesta epävarmuudesta taidokkaalla vastakohtien asettelulla. Kaikella on yksinkertaisesti aikansa.

”Kaikella on määräaika. Jokaisella asialla on aikansa taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä istutus, aika on surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika on itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika hypellä, aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet, aika on syleillä ja aika olla syleilemättä, aika on etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata pois, aika on repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika on olla vaiti ja aika puhua, aika on rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aika rauhalla.” (Saarn. 3:1-8)

Raamatun ilmoitukselle ajasta on ominaista – päinvastoin kuin Platonin esittämälle filosofialle – ajan arvostaminen olemassaolon muotona. Jos halutaan käsittää aika oikealla tavalla, on varottava tarkastelemasta sitä mekaanisesti.

Raamatussa ei aseteta pelkästään aikayksiköitä peräkkäin ja tehdä niistä näin ’tarkoituksettomia kohtalon ketjuja tai helminauhoja’. Raamatun aikakäsite ei ole irrallinen Jumalasta. Ajatus kohtalosta on vieras Raamatulle, koska Jumala on luonut ajan ja sekin kuuluu hänen hallintavaltaansa. Emme siis usko kohtaloon emmekä alistu kohtalon merkityksettömyyden edessä. Päinvastoin me näemme ajassa tarkoituksen, koska tiedämme senkin syntyneen Jumalasta. Emme tietenkään yleensä tavoita Jumalan tarkoitusta ajassa – saati kykene ymmärtämään sitä, mutta silti voimme uskossa vastaanottaa ajan Jumalan luotuna lahjana – kaikesta huolimatta.

Jumala ei ole ’vain merkittävä pelaaja’ ajan pelikentällä tai joukkuetta peluuttava valmentaja kentän reunalla. Kyse ei siis ole pelistä, jossa Jumala auttaa pientä ihmistä selviämään voittajaksi pelissä, jonka säännöt ovat ihmistä vastaan. Ei näin!

Jumala on luonut ajan ja hän itse on ikuinen ja ajan ulkopuolella. Aika ei sido häntä, hän on luonut sen. Voit turvallisesti ajatella, että kaikki aika ja kaikki mitä ajassa tapahtuu, on kuin lankakerä Jumalan kämmenellä. Siinä se on turvallisissa käsissä. Näkymä on sikäli lohdullinen, koska aika ei hallitse Jumalaa, mutta silti Jumala ei ole erottautunut kauas ihmisestä ja ajasta. Hän on läsnä ajassa, mutta ei ajasta käsin, vaan ikuisuuden puolelta.

Jokainen hetki on sidoksissa kaiken aikaa toimivaan Jumalaan. Siksi myös kaikki ajat voivat olla mukana yhdessä silmänräpäyksessä.

Sanassa ”aika” on usein ajatus sen sisällöstä, laadusta ja tarkoituksesta. Ajalla on siksi usein merkitys ’tietty ajankohta’, ajanjakso, joka on omistettu tietylle tarkoitukselle. Tätä saarnaaja valaisee kolmannen luvun tekstissä (Saarn. 3:1-8), jossa korostetaan että kaikella on aikansa: on aika syntyä, kuolla, istuttaa, repiä istutus, surmata, parantaa jne.

Ihminen on alamainen ajalle ja muutoksille – halusi hän sitä tai ei. Monesti hän pystyy vaikuttamaan elämäänsä vain vähän tai ei lainkaan. Ihminen syntyy ja kuolee, itkee ja nauraa, vihaa ja rakastaa – kaikkea sitä hän tekee ajallaan.

Elämä vaikuttaa mielettömältä ja tarkoituksettomalta, jos sitä tarkastellaan Jumalan perspektiivistä katsoen niin kuin Jumalaa ei olisi olemassa. Tällöin kaikki vain tapahtuu, ja ihmisen osa on ajelehtia muutosten armottomassa virrassa. Sangen lohdutonta, eikö? Aivan kuin maailma eläisi omaa elämäänsä, johon yksilö ei kykene juuri vaikuttamaan. Tämä kuva ei onneksi vastaa Raamatun käsitystä, jota kuvaisin mieluummin sanoilla ”Jumalan armon ajan virta”.

Saarnaajan kolmannen luvun avaus, sekä erityisesti kappaleen lopusta yhteen kokoava jae 14 antaa vahvan kontrastin alun tilitykselle.

”Minä tulin tietämään, että kaikki, mitä Jumala tekee, pysyy ikuisesti. Ei ole siihen lisäämistä eikä siitä vähentämistä. Jumala on sen niin tehnyt, että häntä pelättäisiin.” (Saarn. 3:14)

Jakeessa kirjoittaja vertaa ihmisen teitä Jumalan teihin. Jos ihminen onkin monessa suhteessa alamainen ajalle ja muutokselle voimatta siihen juurikaan vaikuttaa, on Jumalan lähtökohta päinvastainen.

Siinä missä ihminen ei valitse sen enempää syntymän kuin kuolemanpäivää, ovat nekin Jumalan kädessä – ei vain hänen katseensa alla, vaan kädessä. Välillä on aika kerätä kivet pellosta, kun taas jonain päivänä on aika laittaa ’pelto pakettiin’ ja heittää kivet takaisin peltoon.

On puhuttelevaa liikkua esimerkiksi autioituneiden talojen pihamailla, kun metsä on vallannut maan ja luonto on ottanut omakseen sen, mikä on vielä jokin aikaa sitten kuulunut jonkun ihmisen elämään. Yksinäinen kivijalka keskellä metsän tiheikköä puhuu juuri siitä, miten aika ihmisen näkökulmasta kulkee eteenpäin meidän ponnisteluistamme huolimatta. Mutta Jumalan näkökulmasta asia ei ole lohduton eikä siinä ole tilaa fatalismille. On vain erilaisia aikoja, jotka tapahtuvat – koittavat ja lakkaavat. Silti mitään niistä ei tapahdu, etteikö Jumala olisi paitsi tietoinen – myös läsnä siinä.

Kaikki, mitä Jumala tekee, kestää ikuisesti. Siihen ei ole mitään lisättävää, ei vähennettävää. Jumalan teot ovat ikuisia ja täydellisiä. Jumalan teot paljastavat ihmiselle Jumalan suuren kunnian. Mikä onkaan ihminen Jumalaa haastamaan? Mikä on ihminen muuttamaan Jumalan tekoja? Entä mitä on ihmiselämä ilman Jumalaa?

Sano ”ei” lohduttomuudelle

Saarnaaja ei kylvä lohduttomuutta. Hän ei kehota ihmistä alistumaan ’kohtaloon’ tai mihinkään muuhunkaan ’kasvottomaan ajan virtaan’, vaan hän osoittaa paremman tien: ’Jumalan armon virran’. Kuinka turhaa on elämä, ellei elämän keskipiste ole Jumala!

Parhainkin inhimillinen ponnistus katoaa ja unohtuu poistamatta elämän epävarmuutta, ellei sillä ole Jumalan siunausta. Jos me uskallamme heittäytyä ’Jumalan armon virran’ vietäviksi, ei ’kohtalon kylmät virrat’ saa otetta elämästämme.

Ja vielä on jäljellä se sitaatti, jonka tekstin alussa lupasin Ilmestyskirjasta. Se on samanlainen kirjoittajan päällekirjoitus kuin oli Saarnaajan kirjan alussa sanat:

”Saarnaajan, Daavidin pojan, Jerusalemin kuninkaan sanat.” (Saarn. 1:1)

Nämä sanat antoivat nimen tämän Vanhan testamentin kauniin lyyrisen viisauskirjan tekijälle. Ilmestyskirjan teksti puolestaan antaa samalla tavalla nimen erään vielä täysin meille tuntemattoman kirjan kirjoittajalle.

Tuo meille tuntematon kirja, jonka sisältö uteliasta ihmistä tosin kovasti kiinnostaisi lukea jo nyt, on ihmissilmältä vielä salattu, koska sitä kirjaa kirjoitetaan täällä ajassa yhä.

Se kirja on ’Elämän kirja’ ja sen kirjoittaja on meidän sovittajamme ja Herramme Jeesus Kristus. Hän esittelee itsensä Johanneksen ilmestyksen avausnäyssä tähän tapaan:

”’Minä olen A ja O, alku ja loppu’, sanoo Herra Jumala, hän, joka on, joka oli ja joka on tuleva, Kaikkivaltias.” (Ilm. 1:8)

Meidän Herramme Jeesus esittelee itsensä sanoilla ”Minä olen ’alfa’ ja ’omega’ – alku ja loppu”. Tämä on muuten taas yksi Johanneksen kirjaamista ’ego eimi’ -julistuksista, joita tosin olemme tottuneet lukemaan hänen kirjoittamansa evankeliumin puolelta. Tekstissä Jeesus sanoo: ”ἐγώ εἰμι τὸ ἄλφα καὶ τὸ ω”.

Hän on täten kaiken alku niin kuin ’alfa’ on kreikkalaisten aakkosmerkkien ensimmäinen. Samoin hän on kaiken loppu niin kuin ’omega’ on samaisen aakkoston viimeinen kirjain. Kaikki mitä jää ’alfan’ ja ’omegan’ väliin kuuluu hänelle, kuka on alun ja lopun kirjoittanut.

Tiedä siis tämä. Ei ole mitään, mikä ei olisi Herramme Jeesuksen Kristuksen tiedossa – kaikki alun ja lopun välissä kuuluu hänelle. Mutta älä tyydy vain siihen, että kaikki asiat ovat ’vain’ Jumalan tiedossa. Alfa ja omega ovat enemmän. Ne ovat Jumalan ’hallussa’ – ’Herran hallussa’.

Mitä siis sinulle tänään ”aika on” – on se sitten kivien heittämistä tai niiden noukkimista, tiedä että tuo aika on Jumalan aikaa. Se on hänen kädessään – hänen hallussaan – ja hänellä on kunnia, valta ja viisaus vallita aikaa. Alfa ja omega sisältävät kaiken – se on aika Jumalan kämmenellä.

Samalla, kun ajattelet Jumalan valtasuuruutta ajan isäntänä – Herrana, muista tämä Jumalan ominaispiirre: Jumala on rakkaus. Se on pohja luottamukselle elää tätä elämää. Meidän ei tarvitse heittäytyä lohduttomaan ajan virtaan sen vietäväksi, vaan me käymme vaikkakin usein silmät suljettuna elämää eteenpäin tietäen, että kaiken saamme ottaa ’sen’ Jumalan kädestä, joka on näyttänyt rakkautensa meille Golgatan keskimmäisellä ristillä.

Elämä, jonka keskiössä ei ole Jumala, on tarkoitukseton ja vailla sisältöä. Sitä vastoin jokainen Jumalan sana ja teko on ja pysyy.

Jos turvasi on Jumala, ei aika täällä auringon alla näytä lohduttomalta epävarmuudelta, koska rakastava Kaikkivaltias Isä huolehtii sinusta. Elämäsi ei ole vain ymmärryksesi varassa, vaan Herra, joka sinulle elämän antoi, huolehtii sinusta niin kuin Isä huolehtii lapsestaan.

On lohdullista ymmärtää, ettei elämän ’kohtaloa’ ole olemassa. Minun ei tarvitse tuntea kaikkea maailman viisautta elääkseni hyvän elämän, riittää, kun luotan elämäni Jumalan käsiin tietäen hänen huolehtivan minusta niin kuin rakastava isä huolehtii lapsestaan.

Jumalan käsissä elämä ei ole epävarmaa sattumaa, vaan se palvelee hänen hyvää tarkoitustaan, hänen ikuista tarkoitustaan. Ottakaamme siis kiinni rohkeudella siitä, mitä ”aika on” meille tänään ja jättäkäämme tuleva aika ”Herran haltuun”.

Pohdittavaa

Keskitynkö elämän kauhujen katseluun ja valittamaan ’kohtalon’ virran suuntaa?
Uskaltaisinko mieluummin heittäytyä ’armon virtaan’ sen kannateltavaksi?