Joulu kuulostaa yhä useamman korvaan kaupalliselta kulutusjuhlalta. Joulu ei toki ole ainoa juhla, joka on jäänyt kaupallisten tiedotteiden ja kulutushysterian jalkoihin. Aggressiivinen mainonta toki vyöryy ylitsemme juhlien välissäkin, mutta toki joulunaika joulumyynteineen ja välipäivien alennusmyynteineen on kyllästetty myymisellä.

Kulutushysteria on kietoutunut käsitteen ’lahja’ ympärille. Kaupathan tahtovat vain tehdä kuluttajan elämästä helpompaa tarjoamalla erilaisia lahjavaihtoehtoja – näinhän asian voi tahtoessaan kauniimmin ilmaista. Tosiasia lienee kuitenkin se, että joulumyynti on monella alalla tärkeimpiä tulonlähteitä. Ja onhan se niinkin, etteivät kauppiaat myisi elleivät kuluttajat ostaisi…

Luulen, että pohjimmainen ongelma on siinä, että käsite ’lahja’ on noussut antamista tärkeämmäksi. Pyyteettömästä lahjan antamisesta on tullut ’pakettien’ vaihtamista, mitä kuvaa sekin, että moni ostaa lahjan itselleenkin. Siinäpä vasta loistava näkymä pyyteettömään antamiseen: annanpa tässä lahjan itselleni!

On toki joulussa vielä jäljellä rippeitä pyyteettömästä antamisestakin. Monien joulumyyjäisten tuotto menee edelleen lyhentämättömänä vähempiosaisten hyväksi joko kotimaassa tai kehitysapukohteissa. Samoin useat eri järjestöt ja seurakunnat keräävät lahjoituksia antaakseen varat eteenpäin.

Joulun ydin ei koskaan ole ollut ’lahjoissa’, vaan antamisessa. Joululahjaperinne lienee noussut joulunvieton teemaan itämaantietäjien tuomista lahjoista sekä Jumalan ainutkertaisesta lahjasta ihmiskunnalle, kun hän antoi Poikansa Herran Jeesuksen syntyä meidän ihmisten keskelle. Johannes evankeliumissaan kirjoittaa joulunlahjasta näin:

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14)

Lahjojen juhlasta antamisen juhlaksi

Uskon, että olisi parempi kohdata joulu mieluummin antamisen juhlana kuin pakettien ja lahjojen vaihtoviikkona. Antamiseen ei näet tarvitse liittyä mitään kaupallista, koska lahjaksi kelpaa aivan hyvin jotain aineetonta, kuten sanat, katse tai vaikkapa kosketus.

Pyyteetön antaminen lähtee liikkeelle antajan sydämestä tarkoituksena antaa parasta toiselle. Tässä yhteydessä ’paras’ ei tarkoita välttämättä sitä, mitä antaja itse haluaa tai pitää arvokkaana, vaan ’paras lahja’ on jotain, mitä antaja tietää lahjan vastaanottajan tarvitsevan ja arvostavan. Antaminen ei keskity annettavaan lahjaan, vaan häneen kenelle lahja annetaan.

Antaja saa itse toki hyvän mielen, mutta sekään ei ole antamisen tarkoitus. Hyvä mieli on sivutuote – ’lahja lahjasta’. Antamisen tarkoitus on antaa ’lisäarvoa’ – hyvää mieltä ja kenties jotain vieläkin kallisarvoisempaa – lahjan vastaanottajalle.

Jouluna toinen toisillemme annetut lahjat ovat meille muistutus lahjasta, minkä Jumala on antanut Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ihmiskunnalle. Ja antaminen yleensä muistuttaa meitä itseämme Jumalan luonteesta pyyteettömänä antajana. Hän ei antanut meille lahjaa ’ketunhäntä kainalossa’ tai odottaen meiltä vastalahjaa.

Joulun alla olen useamman kerran pysähtynyt miettimään Jeesuksen syntymässä meille ihmisille annetun lahjan luonnetta ja sen arvoa meille lahjan vastaanottajille.

”Kuinka paljon ennemmin Taivaallinen isä antaa…”

Tämä pohdinta löysi jonkinlaisen huippukohtansa neljännen adventin aamupalapöytää kattaessani – ts. puuroa ja kahvia keittäessä. Ajattelin siinä joulua edeltävän viikon menoja ja kaikkia vielä ennen joulua huolehdittavia asioita, kun mieleeni nousi kuin tyhjästä yksi Jeesuksen vertaus Taivaallisesta Isästä tai pikemmin vain pari lausetta siitä.

Vertauksen sanat jäivät soimaan ajatuksiini ja käänsivät huomion joulukiireestä Jumalan meille antaman ’Jeesus-lahjan’ luonteeseen. Teksti on Jeesuksen varsin tunnetusta puheesta – vuorisaarnasta. Luen sen tähän, vaikka se ei varsinaisesti jouluteksti olekaan.

”Sillä jokainen anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Sillä jokainen anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Vai kuka teistä antaisi pojalleen kiven, kun hän pyytää leipää, tai käärmeen, kun hän pyytää kalaa?
Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä anovat.” (Matt. 7:7-11)

Tekstin ydinopetus on sanomattakin selvä. Jos kerran me Taivaalliseen Isäämme verrattuna rakkaudessa sangen vajavaiset ihmiset kykenemme antamaan lapsillemme hyviä lahjoja, niin eikö Taivaallinen Isäkin tee meille samoin – ja vieläpä täydellisemmin kuin me?

Vuorisaarnan tekstistä minun ajatuksiini jäi erityisesti soimaan sanat

”Vai kuka teistä antaisi pojalleen kiven, kun hän pyytää leipää, tai käärmeen, kun hän pyytää kalaa?”

Niin tosiaan – lahjan antaja tietää monesti paremmin kuin lahjan vastaanottaja, mitä hän eniten tarvitsee. Ajatus siitä, että lahjan antaja saattaa tuntea lahjan vastaanottajaa paremmin hänen tarpeensa, selittää senkin, että miksi lapsena sain mielestäni aivan liian usein ’pehmeitä paketteja’ enkä vain suklaata tai pikkuautoja, mitä eniten tarvitsin.

Jälkeenpäin ajateltuna uskon kyllä, että saadut lapaset ja villasukat olivat kyllä tosiasiassa niitä arvokkaampia lahjoja, kun tammikuun pakkaset nipistivät nenänpäätä.

Pohjimmiltaan lukemamme teksti puhuu siis siitä, että Taivaallinen Isä antaa hänkin lapsilleen hyviä ja tarpeellisia lahjoja. Ja se on totta joulunakin – hän ei anna meille lahjaksi kaikkea sitä ajallista, mitä me ehkä haluamme, vaan tärkeimmän ja kalleimman lahjan – oman Poikansa.

Jos siis ajattelet Jeesus-lapsessa ihmiskunnalle annettua lahjaa tästä näkökulmasta, pitäisi mieleesi herätä kysymys siitä, että mikä tästä lahjasta tekee ylivertaisen meidän lahjan vastaanottajien näkökulmasta? Jeesuksessa Kristuksessa Jumala antoi meille siis jotain paitsi ylettömän arvokasta myös jotain sellaista, mitä me todella tarvitsemme.

Taivaallisen Isän lahjan luonteesta

Tekstissä minua ei jäänyt kuitenkaan ensisijaisesti mietityttämään vertauksen perusajatus lahjan antajan hyvyydestä ja siitä, että hän tuntee lahjan saajaa paremmin tämän todellisen tarpeen. Jäin miettimään uudelleen Jeesuksen sanoja

”Vai kuka teistä antaisi pojalleen kiven, kun hän pyytää leipää, tai käärmeen, kun hän pyytää kalaa?”

Retorisen kysymyksen vastakkainasettelu on itsestään selvä, mutta mitä luulet pojalle annettavan – jos ei kerran kiveä tai käärmettä. Vastaus lienee tosiaan niin yksinkertainen, että poika saa isältään, mitä hän pyytää, eli tässä leivän ja kalan.

Minua jäi ajatus kuitenkin askarruttamaan, sillä olenpa kuullut myös tällaisen sanonnan: ”älä anna nälkäiselle kalaa, vaan onki”. Tämän sanonnan viisaus on tietenkin siinä, että kalan hän voi syödä kerran ja tulla näin ravituksi, mutta ongelma hän voi vastedes itse kalastaa ja pysyä kylläisenä.

Niin antaisiko isä nälkäiselle pojalleen lahjaksi ’jauhinkivet’, viljaa ja uunin, kun tämä pyytää leipää? Entä antaisiko hän ongen kalastamiseen ja lapion matojen kaivamiseen, kun hän pyytää kalaa?

Ehkä tämä voisi olla käytännöllisen maallisen isän lähestymistapa asiaan. Ja näinhän esimerkiksi kehitysapuyhteistyössä tahdotaan menetellä. Ajatus on saada ihminen pärjäämään omillaan, jotta hän ei tulisi pysyvästi riippuvaiseksi antamastamme avusta.

Ilkeästi sanoen – ajatus ongen antamisesta pitää sisällään ajatuksen siitä, että antaja ei tahdo kalan pyytäjän jatkuvasti lähestyvän häntä tarpeidensa kanssa. Hän tahtoo tämän ihmisen mieluummin pärjäävän omillaan ja olemaan häiritsemättä häntä ’turhilla’ pyynnöillään. Onki tekee ajan kanssa kalan pyytäjästä riippumattoman kalan antajasta, eikö totta?

Mutta oletko ajatellut koskaan, että Taivaallinen Isä ei toiminut tällä tavoin? Hän ei antanut ihmiskunnalle lahjaksi ’pelastuksen työkaluja’, jotta ihmiset voisivat itse ponnistella kohti pelastusta, vaan Herra valmisti pelastuksen kokonaan valmiiksi itse. Ja tiedätkö – hänellä oli varsin hyvä syy antaa lahjaksi ’kala’ ’ongen’ sijaan.

Pelastus Jumalan Pojassa ei ole ’onki’ vaan ’kala’

Taivaallinen Isä ei antanut ’onkea’, vaan hän antoi ’kalan’. Ja tämän valinnan hän teki tietoisesti, koska hän tuntee meidät lahjan saajat paremmin kuin me tunnemme itse.

Me mielestämme lähes kaikkivoivat ihmiset saatamme kuvitella, että pärjäisimme mainiosti ’tee-se-itse’ tyylisellä ’onki’ -ratkaisulla. Ratkoisimme kaikki ongelmat itse ja voisimme kohta elää rauhassa keskenämme ilman, että kenenkään tarvitsee jatkuvasti vaivata Jumalaa arkisilla ongelmilla – puhumattakaan ikuisuusongelmista. Olisihan se Jumalallekin helpompaa, kun emme olisi jatkuvasti häntä ’vaivaamassa’ arkisilla murheilla. Onki siis kelpaisi ihmiselle varsin hyvin, eikö totta?

Mutta Taivaallinen Isämme ei ajattele tällä tavoin. Tuntuuhan se meistä ’maallisista’ isistä ja äideistä varsin hyvältä, kun lapset tulevat pyytämään silloin tällöin apua tai lahjaa. Onhan se sitä paitsi mukavampaa istahtaa lasten kanssa samaan pöytään syömään leipää ja kalaa yhdessä kuin syödä yksin ’joulukalansa’ ja miettiä miten lapset onkinensa pärjäävät. Sama ajatus on kätketty myös Jumalan iankaikkiseen lahjaan, jonka äärelle tänäkin jouluna kokoonnumme.

Jumala ei näet tahtonut tehdä itsestään tarpeetonta ihmiseen nähden. Hän päinvastoin tahtoo ihmisen olevan jatkuvasti yhteydessä häneen. Siinä missä Jumala tahtoo kuulla lapsensa äänen, ihminen tahtoo hänkin tulla kuulluksi ’isän pöydässä’. Ja tämä on se läsnäolon yhteys, jonka Jumala on meille Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa lahjoittanut.

Jumala ei siis antanut ihmiselle lahjaksi ’tee-se-itse-pelastus’ -pakettia tai ohjeita, miten pelastuksen löytäisi itsenäisesti ilman hänen apuaan. Ihminen on alkujaan luotu viettämään aikaa Luojansa läsnäolossa ja sinne Herra tahtoo ihmisen tuodakin. Hän on toisaalta myös ehtinyt jo näkemään, miten huonoja itsemme pelastajia – ’onkimiehiä’ – me ihmiset olemme, joten siksikin hän teki kaiken valmiiksi. Hän päätyi siis antamaan ’kalan’ ja valmisti meille lahjaksi Pojassaan täysin valmiin pelastuksen.

”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. ” (Joh. 1:12)

Tänäkin jouluna me saamme iloita tästä Jumalan valmiista lahjasta. Hän on täydellinen antaja. Hän on antanut meille lahjan, mitä me todella tarvitsemme. Pojassaan Jeesuksessa hän on antanut meille pelastuksen lahjan ja näin rakentanut ehjän sillan ihmisen rikkoman sillan tilalle niin, että saamme tänäänkin Jeesuksen sovitustyön perusteella lähestyä Taivaallista Isää tarpeinemme.

Joulun ’lahjassa’ meillä on siis yhteys Taivaalliseen Isään – täydelliseen antajaan. Hän on Isä, joka mieluummin tapaa meidät joka päivä pyytämässä ’kalaa’ tai ’leipää’ kuin että antaisi meille ’ongen’ tai ’jauhinkivet’.

Tiedä siis tämä. Taivaallinen Isämme on tietoisesti valinnut kuunnella meitä. Hän tahtoo olla lähellämme eikä päivittäiset anomisemme ole hänelle häiriöksi.

Pohdittavaa

Miksi Jumala valitsi antaa pelastuksen lahjaksi Pojassaan Kristuksessa?
Ja mikä olikaan toinen syy?