Päivän tekstini (2. Tess. 3:6-13) puhuu esimerkin voimasta ja siitä, miten seurakunnan tulee säilyttää asemansa tämän päivän maailman keskellä mieluummin suunnannäyttäjänä kuin suunnan omaksujana. Ajatuksen voi kiteyttää kysymykseen: muutammeko me maailmaa, vai sallimmeko maailman muuttaa meitä?

Tätä aihetta sivusin jo viikonlopun raamattuopetussarjassa, kun keskustelimme siitä, olemmeko me Taivaan kansalaisina täällä ajassa heitä, ketkä jättävät jäljen, vai heitä ketkä omaksuvat vain ympäröivän maailman tavat ja antavat sen jättää jälkensä meihin.

Kun on kyse vaikuttamisesta ja jäljen jättämisestä, vastuumme on näyttää esimerkkiä – puhutaan esimerkin voimasta. Esimerkki aloittaa ’puheensa’ siitä, missä sanat loppuvat. Olemme vastuussa esimerkin antamisesta omalle sukupolvellemme. Jos ohitamme vastuumme siinä, jätämme varsin huonon ’jäljen’ myös seuraavaa sukupolvea ajatellen. Minkä tämä sukupolvi sallii, sitä seuraava jo syleilee.

Toisaalta pelkkä esimerkillinen elämä ei riitä, jos elämän puhe ei kanna sinne saakka, missä ’kuulijat’ ovat. Joka tahtoo puhua esimerkin kautta, hänen pitää – niin kuin puhujan aina – astua esiin, jotta hänen ’puheensa’ tulee kuulluksi.

On turha pitää puheita vaatekomerossa, jos siellä ei ole ketään muuta kuin puhuja itse. Sama periaate pätee esimerkillä puhumiseen tai esimerkillä johtamiseen. On vallan turha näyttää esimerkkiä, jos paikalla ei ole ketään näkemässä.

Tätä olen joskus miettinyt istuessani lentokoneessa, kun olen häpeäksi huomannut, etten välitä katsoa lentoemäntien pitämää pakollista turvallisuuskoulutusta ennen koneen nousua. Olen pohtinut sitäkin, että millainenhan tuo tilanne olisi, jos matkustajat seuraisivat esitystä tarkkaan, esittäisivät kysymyksiä ja antaisivat lopuksi vielä raikuvat aplodit.

Jos siis tahdomme olla seurakuntana esimerkin näyttäjiä, on meidän tultava rohkeasti ulos, jotta äänemme kuuluu – eli esimerkki näkyy. On niin, että vaikuttaminen ei toteudu vain sanoissa, vaan se näkyy ympärillämme oleville ihmisille ennen kaikkea tekoina ja arjen valintoina. Ihminen, joka ei lue Raamattua, hän ’lukee’ kyllä kristittyjä.

Tämä on haaste meille uskoville, jos tahdomme elää ajassamme ’jäljen’ jättäjinä. Uskallammeko ojentaa elämäämme Raamatun antamien linjojen mukaan siellä, missä arjessa elämme?

Aivan liian usein jätämme ’jäljen’ vain puheessa. En tarkoita, että valitsemme elää arvojen tai sanomamme vastaisesti, mutta väitän, että jäämme puhumaan esimerkillä juurikin sinne ’vaatekomeroon’ – tai seurakuntarakennuksen seinien sisäpuolelle. Täällä kirkossa on helppo ja hyvä puhua sekä voimakkain sanoin että esimerkin voimalla, mutta vasta seinien ulkopuolella odottavat he, joiden pitäisi saada kipeästi nähdä käytännössä sen, mitä me julistamme.

Tessalonikan seurakunnasta

Tämän sunnuntain teksti puhuu esimerkin voimasta. Se on Paavalin kirjeestä Tessalonikan seurakunnalle. Ennen tekstiin katsomista, tutustutaan muutamalla sanalla Paavalin kirjeen vastaanottavaan seurakuntaan.

Tessalonikalaiskirjeet ovat Paavalin ja Uuden testamentin vanhimpia kirjoituksia Galatalaiskirjeen ohella. Ne on kirjoitettu varsin pian Tessalonikan seurakunnan synnyn jälkeen Paavalin vielä työskennellessä Korintissa (1. Tess. 3:1-2). Ensimmäinen kirje on kirjoitettu todennäköisesti vuonna 51, mutta joka tapauksessa viimeistään vuonna 52 ennen kuin Paavali lähti Korintista (Ap. t. 18:11).

Toinen Tessalonikalaiskirje – mistä tekstimme tulee – on kirjoitettu pian ensimmäisen kirjeen jälkeen. Se on kirjoitettu noin puolen vuoden sisään ensimmäisen kirjeen kirjoittamisesta, Paavalin ollessa edelleen Korintissa.

Paavalin aikaan Tessalonika oli Makedonian pääkaupunki, jossa asui roomalainen maaherra. Se oli Rooman ja Vähä-Aasian välisen yhdystien, Via Egnatian varrella. Suurin osa Tessalonikan kaupungin asukkaista oli syntyperäisiä kreikkalaisia, mutta siellä asui myös roomalaisia ja itämaalaisia. Hyvän sataman ansiosta kaupunki oli tärkeä kauppakeskus, joten kaupungissa oli myös suuri juutalainen siirtokunta (Ap. t. 17:2).

Kaupunkina Tessalonika oli seurakunnan näkökulmasta, mitä ihanteellisin paikka ’jäljen’ jättämiseksi. Seurakunta saattoi vaikuttaa paitsi paikallisiin asukkaisiin, myös matkaajiin, jotka kulkivat säännöllisesti kaupungin läpi.

Tessalonikan seurakunta oli pääosin pakanaseurakunta, mikä näkyy kummassakin kirjeessä myös Paavalin tavassa käsitellä asioita pitkälti ’ei-juutalaiseen tapaan’. Kirjeiden kirjoittamisen aikaan seurakunta oli vainottu lähinnä juutalaisen siirtokunnan ääriainesten taholta, jotka näkivät tehtäväkseen vainota kaupungin ja lähiseutujen kristillisiä seurakuntia (Luuk. 17:5-8; Luuk. 17:13; 1. Tess. 3:3-4).

Tessalonikan seurakunta pakanaseurakuntana ja keskeisellä paikalla oli siis varsinainen esimerkin näyttäjä. He olivat tilanteessa, jossa uteliaita sivustaseuraajia riitti. Tahtoivat he niin tai eivät, kaupungin ihmiset lukivat heitä kuin avointa kirjaa. He näyttivät seurakuntana esimerkkiä ja puhuivat sen kautta – tahtoivat tai eivät.

Paavalin kehotus kohtaa esimerkin voiman

Tekstini Tessalonikan seurakunnalle on Paavalin toisesta kirjeestä heille. Hän kirjoittaa siinä uudestaan aiheesta, josta hän oli jo kertaalleen huomauttanut seurakunnalle ensimmäisessä kirjeessään (1. Tess. 4:11-12). Asia oli siis luonteeltaan sellainen, että siihen oli tarvetta puuttua. Se oli jotain, mitä seurakunta ei voinut ohittaa vain olankohautuksella. Kauniit sanat ja puhe eivät riittäneet, koska tarvittiin ojentautumista arjen elämässä.

Kyse ei välttämättä ollut meidän näkökulmastamme ollenkaan merkittävästä asiasta – esimerkiksi mistään keskeisestä eettisestä periaatteesta. Asia oli silti merkittävä, koska se oli jotain, minkä perusteella kaupungin ihmiset muodostivat kuvan paikallisista uskovista. Oli kyse oman elämän esimerkistä – esimerkin voimasta.

Lienet kuullut sanottavan: ”En kuule puhettasi, koska esimerkkisi huutaa toista paljon kovempaa.” Tästä oli kyse tessalonikalaisten ongelmassa. Jos he tahtoivat evankeliumin sanan menestyvän kotikaupungissaan, se vaati tuekseen kelvollista julkisuuskuvaa ja arjen elämän esimerkin voimaa.

Evankeliumin sanaa tuntemattomat ihmiset kiinnostuivat evankeliumin ’aarteesta’ sen muutoksen kautta, minkä he saattoivat omin silmin todeta tapahtuneen niissä ihmisissä, jotka he tiesivät kristityiksi. Ja tämä on syy, miksi Paavali palaa nyt varsin suorasanaisesti jo kertaalleen seurakunnalle esittämäänsä kehotukseen.

Nyt en pidä sinua kauempaa jännityksessä siitä, mistä tekstissä on kyse. Uskon, että pitkä esipuheeni nostaa siitä esiin ’varsinaisen asian’.Teksti on varsin suorapuheinen kehotus seurakunnalle elää oikein ja ryhdikkäästi Jumalan tahdon mukaista elämää. Luetaanpa, mistä teksti puhuu.

”Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä me käskemme teitä, veljet, pysymään erossa jokaisesta veljestä, joka vaeltaa kurittomasti eikä sen opetuksen mukaan, jonka saitte meiltä. Tiedättehän itse, kuinka teidän tulee seurata meidän esimerkkiämme. Me emme olleet kurittomia teidän luonanne emmekä syöneet ilmaiseksi kenenkään leipää, vaan me ahkeroimme työssä ja vaivassa yötä päivää, ettemme olisi rasittaneet ketään teistä. Ei niin, ettei meillä olisi siihen oikeutta, mutta tahdoimme olla teille esimerkkinä, että seuraisitte meitä. Jo silloin, kun olimme luonanne, määräsimme, että jos joku ei halua tehdä työtä, älköön myöskään syökö. Olemme näet kuulleet, että muutamat teidän joukostanne vaeltavat kurittomasti, eivät tee työtä vaan touhuavat turhia. Sellaisia käskemme ja kehotamme Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa tekemään työtä kaikessa hiljaisuudessa ja syömään omaa leipäänsä.  Mutta te, veljet, älkää väsykö tekemästä hyvää.” (2. Tess. 3:6-13)

Selvennän vähän lisää tekstin taustaa, ettei nyt kukaan sovella tätä väärän suoraviivaisesti meidän aikaamme, jonka suuria yhteiskunnallisia kiroja ovat toisaalta työttömyys ja työkyvyttömyys.

Tekstissä mainitut tyhjäntoimittajat ja jouten eläjät (2. Tess. 3:7, 11) eivät olleet työttömiä työkyvyttömyyden tai työn puutteen vuoksi, vaan kyseessä oli työtä omasta halustaan vieroksuvat työkykyiset henkilöt, jotka elivät muiden seurakuntalaisten kustannuksella ja hyväksikäyttivät heidän vieraanvaraisuuttaan.

Keitä tessalonikalaiset tyhjäntoimittajat olivat? Ja minkä tähden he olivat valinneet joutenolon elämäntavakseen? Mahdollisia selityksiä on kolme:

1. He olivat kreikkalais-roomalaisia aristokraatteja, jotka kieltäytyivät syntyperäänsä vedoten ruumiillisesta työstä.

2. Vaihtoehtoisesti he saattoivat olla heitä, jotka olivat harhautuneet kuvittelemaan, että uskovien ylösnousemus ja Jeesuksen toinen tulemus oli jo tapahtunut tai aivan käsillä (2. Tess. 2:2).

3. Todennäköisin vaihtoehto lienee, että he olivat kääntyneitä kyynikkoja (stoalaisuuden edeltäjiä), jotka eivät olleet luopuneet kyynisen koulukunnan elämänfilosofiasta kääntymyksen yhteydessä. Kyynikot edustivat omaisuuteen nähden materialismin vastakohtaa; he opettivat, että ihminen saattoi varsin hyvin elää almuilla eikä tarvinnut kuin yhden vaatekerran saavuttaakseen täydellisen onnen, ja että kaikki muu vain vei häntä kauemmaksi onnesta.

Oli joutenoloon syy mikä tahansa, Paavali tuomitsi siipeilyn ja toisten hyväntahtoisuuden hyväksikäytön. Paavali käyttää tässä kovia sanoja puuttuessaan tähän epäkohtaan, koska hän oli ohjeistanut kyseisiä henkilöitä asiasta

• jo ollessaan vielä itse paikanpäällä (2. Tess. 3:10) ja

• edellisessä kirjeessään (1. Tess. 4:11-12; 1. Tess. 5:14).

Ongelma oli kuitenkin edelleen olemassa. Kuluneen puolen vuoden aikana muutosta asiaan ei kuitenkaan ollut tullut. Puhetta oli ehkä riittänyt, mutta teoiksi ja muutokseksi asti se ei ollut kantanut.

Tilanne näytti jopa kärjistyneen entisestään (2. Tess. 3:11). Kyse ei täten ollut enää tietämättömyydestä, vaan siipeilijöiden osalta tahallisesta kurittomuudesta ja hyväksikäytöstä. Samalla se oli siipeilyä sietävien seurakuntalaisten taholta velttoutta puuttua asiaan.

Paavali ottaa esimerkiksi oman palvelutehtävänsä. Tavan mukaan kiertävänä filosofina (viisauden opettaja) hänelle olisi kuulunut täysi ylläpito kuulijoiden puolelta, mutta hän kieltäytyi oikeudestaan ja mieluummin hankki oman elantonsa, jotta ei olisi kenellekään taakaksi (2. Tess. 3:7-9).

Seurakunnan kesken oli jo aiemmin sovittu selkeä pelisäännöt, ettei kenelläkään ollut oikeutta siipeillä seurakunnassa ja elää toisten kustannuksella ilman, että itse osallistuu omalla työllään varojen hankintaan (2. Tess. 3:10). Kyse ei ollut pelkästään syömisestä yhteisillä aterioilla, vaan elannon hankkimista.

Loisimista, velttoilua ja toisten kustannuksella elämistä ei katsottu hyvällä ympäröivässä yhteiskunnassa, joten myös seurakunnan tuli täten irtisanoutua sellaisesta. Lisäksi loisijat turhaan kuormittivat seurakuntaa ja heidän toimintansa aiheutti eripuraa kristittyjen kesken. Vakavin rikkomus kuitenkin oli tietoinen niskurointi ja kurittomuus seurakunnan keskinäistä sopimusta vastaan.

Jos siis jo itsekeskeinen toisten hyväksikäyttö oli Jumalan luonnolle vieras ja epäkypsä asenne, viimeistään tahaton kurittomuus ja riidan kylväminen paljasti siipeilijöiden todellisen sydämen asenteen. Heidän elämänsä hedelmä paljasti heidät sydämeltään katumattomiksi riidankylväjiksi, jotka vain hajottivat seurakuntaa.

Heidät tuli täten erottaa seurakuntayhteydestä, jotta he heräisivät näkemään surkean tilansa ja katuisivat (2. Tess. 3:14). Heitä ei siis tullut kohdella vihollisina, vaan kurinpidon tarkoitus oli ojentaa heitä, että he palaisivat takaisin Jumalan tahdon mukaiselle tielle (2. Tess. 3:15).

Suunnan näyttäjäksi – oman esimerkin voimaa

Oli kaikkien parhaaksi, että seurakunta palaisi tässä seurakuntaa repivässä kysymyksessä suoraselkäisesti oikealle tielle. Tämä oli tärkeää jo siksikin, että kaupungilla varmasti puhuttiin uskovista, että he ovat niitä työtä vieroksuvia taivaanrannan maalareita.

Jos seurakunta sieti tällaista keskuudessaan, he tahtomattaan likaisivat evankeliumin sanoman huonon esimerkin voimalla. Niin kauan kuin seurakunnan ulkopuoliset ihmiset suhtautuivat seurakuntalaisiin yhteiskunnan mätäpaiseina tai huonoja tapoja noudattavina kummajaisina, oli vaikea saada ilosanoma evankeliumista kuulumaan. Mietipä kummasta Tessalonikan seurakunta tunnettiin kaupungilla: elämän muuttavasta ilosanomasta vai arjen elämän esimerkistä?

Paavali itse näytti omassa elämässään käänteistä mallia. Sen huomaa jo siitä, miten ihaillen me, jotka kymmeniä sukupolvia myöhemmin tarkastelemme hänen elämäänsä, katsomme tänään hänen elämäänsä.

Paavali – jos kuka – pakanoiden apostolina ymmärsi esimerkin voiman merkityksen. Pietari ja kumppanit saattoivat julistaa ylösnoussutta Kristusta juutalaisseurakunnissa menestyksellä ilman, että esimerkin voima olisi ollut niin suuressa merkityksessä. Näin siksi, että juutalaiset tunsivat entuudestaan messiasprofetiat. Silti hekin arvioivat apostolien julistuksen ylösnousseesta Kristuksesta sen muutoksen kautta, mitä he näkivät uskovissa.

Ajattelepa Paavalin tilannetta pakanoiden apostolina. Siinä vasta esimerkin voima korostui. Kreikkalaistaustaisilla ihmisillä ei ollut luonnostaan mitään pohjaa ymmärtää messiasprofetioita puhumattakaan käsitteistä kuten ruumiin ylösnousemus, sovitus, ristinkuolema, uhrikuolema, sovitus, jne.

Jos Paavali tahtoi voittaa näiden ihmisten huomion puolelleen voidakseen julistaa heille ymmärrettävällä tavalla evankeliumin, hänellä ei ollut käytössään juuri muita sanoja kuin ’esimerkin voima’ -elämän arjen kieli. Jo tästäkin syystä Paavali kirjoittaa toistuvasti kirjeissään siitä, miten hän oli esimerkkinä toisille.

Ja omaan esimerkkiinsä Paavali perustaa opetuksensa myös tekstissämme tessalonikalaisille:

”Tiedättehän itse, kuinka teidän tulee seurata meidän esimerkkiämme. Me emme olleet kurittomia teidän luonanne emmekä syöneet ilmaiseksi kenenkään leipää, vaan me ahkeroimme työssä ja vaivassa yötä päivää, ettemme olisi rasittaneet ketään teistä. Ei niin, ettei meillä olisi siihen oikeutta, mutta tahdoimme olla teille esimerkkinä, että seuraisitte meitä.” (2. Tess. 3:7-9)

Niin kauan kuin tessalonikalaiset elivät tavalla, joka ei jättänyt jälkeensä hyvää ’jälkeä’ ympäröivässä yhteiskunnassa, oli evankeliumin julistaminen vaikeaa. Uskovien oli tultava esiin ja voitettava pahat puheet kaupungilla omalla esimerkillään, jotta ihmiset saattoivat salaa kiinnostua siitä, mikä on tuon elämänmuutoksen voima.

Paavali luopui mieluusti oikeudestaan, jotta hänen elämänsä kirkastaisi Kristuksen evankeliumia. Mikä oli parempi käyntikortti uudella paikkakunnalla kuin voittoisa ja elävä elämä Kristuksessa?

Esimerkin voimaa tänään

Tähän ’esimerkin voimaan’ nojautuvaan evankeliumin julistamiseen Paavali kutsuu meidät tänään. Seurakunta ei puhu yhteiskunnassa tai uskosta osattomien parissa siten, että se eristäytyy yhteiskunnasta. Se ei puhu myöskään esittämällä vaatimuksia ja sääntöjä heille, ketkä eivät muutenkaan uskaltaudu tulemaan joukkoon.

Seurakunta puhuu omassa ajassaan esimerkin ja elävän elämän kutsun kautta. Tehtävämme ei ole kulkea lyöden ’sanan säilällä’ uskosta osattomia, vaan elää täyttä elämää Kristuksessa siellä missä liikumme, jotta yhteinen todistuksemme seurakuntana näin kutsuu esimerkin voimalla ihmisiä ottamaan selvää yhteisestä ’salaisuudestamme’.

”Ei niin, ettei meillä olisi siihen oikeutta, mutta tahdoimme olla teille esimerkkinä, että seuraisitte meitä.” (2. Tess. 3:9)

Jos siis seurakunta näyttäytyy ajassaan houkuttelevana, saa se ihmiset kiinnostumaan evankeliumista. Ja kun sitten evankeliumia heille julistamme, he saavat itse kokea saman muutoksen, mistä meidän elämämme on heille jo todistanut.

Mietipä itseäsi ystäväsi kanssa istumassa kahvilassa, kun hän alkaa kertoa sinulle, miten hänen elämänsä on muuttunut. Kun sitten nostat silmäsi ja katsot häntä, niin huomaat toden totta muutoksen hänessä. On sitten kyse painonpudotuksesta, kuntoilusta, rakastumisesta, uudesta työpaikasta jne. muutos hänessä herättää sinussa kiinnostuksen siitä, että mitä hänelle on tapahtunut. Jos taas muutosta ei näy tai näet jotain päinvastaista, niin oletko kiinnostunut hänen kertomuksestaan.

Sama pätee meidän todistukseemme evankeliumista – halusin tai en, olen itse näkyvä osa evankeliumia. Voisin jopa liioitellen sanoa, että evankeliumi on kirjoitettu jokaisen uskovan silmiin ja olemukseen. Esimerkin voima ei ole teeskentelyä, vaan rehti ja avoin todistus siitä, mitä Jumala on tehnyt sinun ja minun elämässäni.

Tessalonikalaiskirjeen tekstimme sanoma kutsuu meidät tänään seurakuntana pohtimaan seurakuntamme todistusta ’esimerkin voiman’ näkökulmasta tänään. Onko meidän todistuksessamme jotain ’ryppyjä’ niin kuin tessalonikalaisilla oli? Onko todistuksessamme jotain sellaista, mikä pitää kaupungilla kulkevat ihmiset poissa? Jos siis Paavali kirjoittasi kirjeen meille tänään, niin mikä olisi se asia, josta hän joutuisi kirjoittamaan meille ’kovin sanoin’ niin kuin hän teki tessalonikalaisille. Ja saman kysymyksen voimme jokainen esittää myös henkilökohtaisesti oman elämämme todistusta ajatellen.

Näitä kysymyksiä Paavalin teksti jätti minut tänään pohtimaan. Kuinka suuri olikaan ’esimerkin voima’ pakanoiden apostolin evankeliumissa! Ja kuinka suuri se onkaan myös meidän aikanamme, kun ikävä kyllä jo Suomessakin elämme pitkälti jälkikristillisessä yhteiskunnassa.

Uskon siemen ja evankeliumi ei ole enää jotain, mistä jokainen suomalainen saa osansa jo äidinmaidossa tai isänmaan perinteestä. Elämme ajassa, jossa ihmiset tarvitsevat syyn ja esimerkin, jotta he löytävät kiinnostuksen uskoon ja lähtevät liikkeelle uskon lahjan vastaanottamista kohti.