Seurakunnan tarkoitus ei ole jäädä Kirkastusvuorelle – Jumalan läsnäoloon – rakentamaan majaa niin kuin opetuslapset aikanaan tahtoivat tehdä (Matt. 17:1-8; Mark. 9:2-9; Luuk. 9:28-36). Opetuslapset laskeutuivat hekin vuorelta seuraavana aamuna Jeesuksen kanssa (Matt. 17:9; Mark 9:10; Luuk. 9:37), missä heitä odottivat väkijoukot ja lukuisat uskonelämän haasteet. Opetuslasten käytännön luottamusta uskossa ei mitattu tai koeteltu Kirkastusvuorella ’ylisanoina’ tai kokemuksena, vaan vuoren juurella arjessa – siellä missä ovat ihmiset ja vaikeudet.

En tiedä oletko pannut merkille, että monen kirkkokunnan perinteessä jumalanpalvelus tai messu päättyy lähetykseen. Lopussa seurakunta lähetetään maailmaan, jokapäiväiseen elämäänsä. He lähtevät ’Jumalan kohtaamisen keitaalta’ virvoittuneina ja voimaantuneina kuin opetuslapset lähtivät Kirkastusvuorelta. Ja opetuslasten tavoin heidänkin on määrä ’tulla alas vuorelta’ ja jatkaa arjen elämää.

Liturgiassa lähettämissanoina käytetään usein jo vuosisatoja käytössä ollutta kehotuksen sanaa: ”Menkää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten”.

”Mene rauhassa”

Sama kehotus ”menkää rauhassa” tai ”mene rauhassa” kaikuu myös Raamatun sivuilla. Uudessa testamentista voit lukea kehotuksen vaikkapa Jeesuksen sanoina verenvuototautia sairastaneelle naiselle (Luuk. 8:43-48). Nainen oli saanut terveyden kuin varkain koskettamalla Jeesusta väentungoksessa. Jeesuksen kehotuksesta nainen uskaltautui esiin ja Jeesus vahvisti hänelle parantumisen tapahtuneen ja lähetti naisen elämään uutta elämäänsä sanoin ”mene rauhassa”. Nainen oli käynyt keitaalla, saanut lahjaksi terveyden ja nyt oli hänen aikansa elää saamansa siunauksen kanssa.

Vanhassa testamentissa Mooseksen appi Jetro sanoi ne saatteeksi Moosekselle, kun tämä lähti Egyptiin Jumalan kutsuttua hänet palavassa pensaassa kansanjohtajaksi.(2. Moos. 4:18). Eeli sanoi sanat Hannalle (1. Sam. 1:17), Joonatan sanoi Daavidille (1. Sam. 20:42) ja Daavid sanoi ne Abigailille (1. Sam. 25:35). Ja sanoopa ne vielä profeetta Elisa syyrialaiselle Naamanille (2. Kun. 5:19).

Eron toivotuksessa ”mene rauhassa” ei ole erityistä voimaa eikä magiikkaa. Ne ovat tavallisia sanoja, tuiki tavallinen toivotus. ”Mene rauhassa” on toivotus siinä missä mikä tahansa muukin toivotus, kuten ”aamen”, ”Jumalan rauhaa” tms.

Vaikka sanoissa ei ole mitään erityistä voimaa, se ei tarkoita sitä, että näillä sanoilla ei olisi merkitystä. Jos ”mene rauhassa” -toivotuksen merkitystä käy pohtimaan, huomaa toivotuksen tarjoavan vastaanottajalleen pienimuotoisen raamattutunnin. Merkitys avautuu parhaiten, jos luemme ”mene rauhassa” -toivotuksen osana Raamatun kertomusta.

Erittäin oiva teksti toivotuksen syvyyttä avaamaan on kertomus profeetta Elisan ja syyrialaisen Naamanin kohtaamisesta.

Syyrialainen Naaman puhdistuu spitaalista

Mainittu kertomus on Toisen Kuningasten kirjan viidennessä luvussa (2. Kun. 5). Tapahtumat ajoittuvat vuosiin 852-841 eKr., jolloin kuningas Joram hallitsi pohjoista Israelia. Joram ei ollut Israelin historian moraalittomimpia hallitsijoita, joskaan ei hän ollut Jumalan mielenmukainenkaan hallitsija (2. Kun. 3:1-3). Joramin hallintakaudella Israel ja Syyria olivat liitossa keskenään (1. Kun. 20:34), vaikka pieniä rajakahakoita olikin aika ajoin (2. Kun. 5:2). Valtioiden välillä oli kuitenkin pientä hankausta, mikä käy kertomuksessa ilmi esimerkiksi kuningas Joramin suhtautumisesta Syyrian kuninkaan kirjeeseen (2. Kun. 5:7b). Silloisen suurvallan, Assyrian, sotilaallisen uhkan takia maat kuitenkin pysyivät liitossa keskenään.

Teksti on kertomus syyrialaisesta sotapäällikkö Naamanista, joka paranee tuohon aikaan parantumattomana pidetystä spitaalitaudista profeetta Elisan kautta. Se on tapahtumien kulun osalta rinnakkainen tekstille, jossa Jeesus parantaa sokeana syntyneen miehen Jerusalemin Siloan lähettyvillä (Joh. 9:1-12).

Kertomuksessa on kaksi pääosaa ja kolme näytöstä. Kertomuksen ensimmäinen pääosa kertoo syyrialaisen Naamanin paranemisesta. Se alkaa Naamanin kotimaassa, mistä hänet johdatetaan etsimään apua Israelista siellä tunnetulta Jumalan mieheltä Elisalta (2. Kun. 5:1-5). Toinen näytös tapahtuu Israelissa ja se huipentuu Naamanin paranemiseen (2. Kun 5:6-19a).

Kertomus ei pääty Naamanin parantumiseen, vaan kertomuksen toinen pääosa (kolmas näytös) (2. Kun 5:19-27) kertoo profeetta Elisan palvelijan Gehasin häpeällisestä rikkomuksesta. Kertomus Gehasin synnistä on kuvaus ahneuden ja tottelemattomuuden vaikutuksesta ihmiseen. Gehasin ahneus vei hänet syntiin, mitä hän edelleen peitti uudella synnillä ja niin edespäin.

Me pysähdymme tässä kertomuksen toisen näytöksen loppuun, eli jakeeseen, jossa Elisa hyvästelee Naamanin sanoilla ”mene rauhassa” (2. Kun. 5:19).

I näytös – tapahtuu Syyriassa

Kertomus alkaa Syyrian puolelta, kun sotapäällikkö johdatetaan etsimään terveyttä Herran profeetalta juutalaisen palvelijatytön uskollisen todistuksen perusteella.

”Syyrian kuninkaan sotapäällikkö Naaman oli arvossa pidetty mies ja kuninkaansa suosiossa, sillä Herra oli käyttänyt häntä aseenaan pelastaessaan Syyrian sen vihollisilta. Naaman oli mahtava soturi mutta sairasti spitaalia. Kun syyrialaiset kerran olivat Israelissa ryöstöretkellä, he toivat sieltä mukanaan pienen tytön, joka sitten joutui Naamanin vaimon palvelijaksi. Tyttö sanoi emännälleen: ’Kunpa herrani pääsisi käymään sen profeetan luona, joka on Samariassa! Se mies parantaisi hänet spitaalista.’ (2. Kun. 5:1-4)

Teksti on esimerkki siitä, miten pieni ihminen on merkittävä Herran käytössä. Tämä orjatar oli Syyrian armeijan sotaretkellä joutunut sotasaaliina Naamanin omaisuudeksi. Syyrialaisten keskellä hän oli vain juureton juutalaissukuinen tyttö, alhainen orja.

Oli käynyt niin, että Herra oli johdattanut tytön polkuja siten, että hänestä oli tullut suuren sotapäällikön palvelijatar. Hän oli ilmeisen tunnollinen palvelijatar, koska oli voittanut emäntänsä luottamuksen. Ellei tyttö olisi nauttinut päällikön vaimon luottamusta, tuskin isäntä olisi tytön neuvoja kuunnellut.

Tekstin kannalta tyttö oli keskeisessä asemassa (2. Kun. 5:3). Ellei hän olisi ’sattunut’ olemaan Naamanin palvelija ja vieläpä vilpittömästi isäntänsä parasta tahtova sellainen, ei Naaman olisi koskaan kuullut ilosanomaa ”Samariassa asuneesta profeetasta”.

Inhimillisen mittapuun mukaan arvioituna orjattaren osa oli pieni: vain muutama valikoitu sana – siinä kaikki. Mutta kun vähäiseen lisätään Kaikkivaltias Jumala, niin pienestä tulee tärkeä ja suuret asiat saavat alkunsa ’mitättömästä’.

”Naaman meni kuninkaansa puheille ja kertoi, mitä israelilaistyttö oli sanonut. Syyrian kuningas sanoi: ’Mene vain sinne, minä lähetän kirjeen Israelin kuninkaalle.’ Niin Naaman lähti ja otti mukaansa kymmenen talenttia hopeaa ja kuusituhatta sekeliä kultaa sekä kymmenen juhlapukua.” (2. Kun. 5:5)

Syyrian kuningas osoitti hänkin uskoa. Kuningas piti mitä ilmeisimmin Naamania poikkeuksellisen suuressa arvossa, koska salli hänen tarttuvasta taudistaan huolimatta toimia virassa. Normaali käytäntö olisi ollut eristää sairastunut yhteiskunnasta, jotta tauti ei pääse leviämään. Kuningas tahtoi parasta arvostamalleen sotapäällikölle, joten hän varusti Naamanin matkaan runsain lahjoin. Lahjat olivat palkkio parantajalle ja kuninkaalle.

Kertomuksen ensimmäinen näytös on voittoisan uskon näytös. Siinä niin Naamanin vaimo, Naaman ja Syyrian kuningas tarttuvat palvelutytön todistukseen. Kertomus lähtee liikkeelle luottamuksesta, joka tarttuu halulla Jumalan lupaukseen, vaikka se ehkä tuntuikin oljenkorren varaan ripustautumiselta.

II näytös, I osa – Israelin kuninkaan epäusko

Jos ensimmäinen näytös huokui uskoa, toisessa näytöksessä orastanut luottamus laitetaan kovaan koetukseen. Ensimmäiseksi Naamanin uskonaskel koetellaan Israelin kuninkaan hovissa. Hän kohtaa kuningas Joramin epäuskon koko julkeuden.

”Naaman vei Israelin kuninkaalle kirjeen, jossa sanottiin: ”Tämän kirjeen tuo sinulle palvelijani Naaman. Olen lähettänyt hänet luoksesi, jotta parantaisit hänet spitaalista.”” (2. Kun. 5:6)

Kuningas Joram on kertomuksessa ainut selkeästi epäuskon valinnut hahmo. Jopa syyrialainen pakanakuningas osoitti enemmän uskoa Israelin Jumalaan suosituskirjeessään kuin Joram. Syyrian kuningas pyytää kirjeessä Joramia parantamaan Naamanin spitaalista, koska hän ajatteli terveeksi tekevän profeetan luonnollisesti kuuluvan kuninkaan hoviin, kuten oli tapana. Hän siis ajatteli kuninkaan pyytävän profeettaansa parantamaan, siksi tämä kirjeen muotoilu.

Joram ei näytä uskovan tai tuntevan profeetta Elisan armoitusta lainkaan. Hän suhtautuu Jumalan parantavaan voimaan epäillen ja profeetta Elisan päällä lepäävään voimavaikutukseen julkean epäuskoisesti. Epäileepä Joram Syyrian kuninkaan pyyntöäkin sodanlietsonnaksi:

”Luettuaan kirjeen Israelin kuningas repäisi vaatteensa ja sanoi: ’Olenko minä muka Jumala, jolla on elämä ja kuolema vallassaan, kun hän lähettää spitaalisen minun parannettavakseni! Hän selvästikin vain hankkii riitaa kanssani!’” (2. Kun. 5:7)

Naamanin pelastukseksi tieto hovin tapahtumista kulkeutui profeetta Elisalle, joka pyysi kuningasta lähettämään Naamanin hänen luokseen. Jumala johdatti tapahtumia Joramin epäuskosta huolimatta. Julkeakaan epäusko ei tee tyhjäksi Jumalan suunnitelmaa.

II näytös, II osa – Kamppaileva usko

Epäuskoisen kuninkaan luota Naaman siirtyi vihdoin profeetta Elisan luo, jota orjatarkin oli siis tarkoittanut. Naamanin odotukset olivat varmasti korkealla – ainakin siihen asti, kunnes hän sai kuulla, mitä profeetta Elisa sanoi.

Elisan menettely ja ohjeistus ei välttämättä ollut juuri sitä, mitä Naaman tai sinäkään olisi tuossa tilanteessa odottanut:

”Naaman tuli hevosineen ja vaunuineen ja pysähtyi Elisan talon oven eteen. Elisa lähetti hänen luokseen sananviejän ja käski sanoa: ’Mene Jordanille ja peseydy siellä seitsemästi. Silloin ihosi palaa entiselleen, ja olet taas puhdas ja terve.’” (2. Kun. 5:7)

Profeetta Elisa lähettää Naamanin peseytymään seitsemästi Jordaniin puhdistuakseen spitaalista ja saadakseen terveytensä takaisin. Samalla tavalla muuten Johanneksen evankeliumissa Jeesus lähetti sokean miehen Siloan altaalle peseytymään, jotta tämä saisi näkönsä takaisin.

Kummassakin tapauksessa parannettavan piti ottaa uskonaskel lupaukseen, eli mennä veden ääreen ja peseytyä saadakseen terveytensä takaisin. Näin siitä huolimatta, että he olivat peseytyneet kymmeniä kertoja aiemmin. Tämän matkan he joutuivat tekemään pelkän lupauksen varassa, koska järki eikä kokemus kumpikaan tukenut heitä tällä tiellä.

Meidän kertomuksessamme Naaman kuvaa ihmisen sisäistä kamppailua uskon ja epäuskon välillä. Aluksi hän lähti uskossa eteenpäin takertuen palvelijattaren sanoihin – huolimatta hänen vähäisyydestään neuvonantajana. Tämä usko toi hänet – jopa epäuskoisen kuninkaan hovin kautta – profeetta Elisan pihamaalle saakka. Mutta tapahtumien kulku Elisan luona ei vastannutkaan hänen ennakkokäsityksiään parantamisesta, joten epäusko valtasi Naamanin mielen. Ennakko-odotuksista tuli viimeinen este ylitettäväksi:

”’Mutta Naaman vihastui ja lähti pois. Hän sanoi: ’Minä luulin hänen sentään tulevan ulos luokseni ja rukoilevan Herraa, omaa jumalaansa. Minä luulin, että hän liikuttaa kättään sairaan paikan päällä ja sillä tavoin ottaa pois spitaalini. Eivätkö Damaskoksen joet Abana ja Parpar ole kaikkia Israelin vesiä paremmat! Yhtä hyvin minä voin peseytyä ja puhdistua niissä!’ Hän kääntyi vihoissaan takaisin ja lähti pois.” (2. Kun. 5:11-12)

Naaman odotti profeetan tulevan luokseen ja tekevän loitsuja samalla tavoin kuin hänen oman maansa noidat ja tietäjät tekivät. Sen sijaan Elisa vain käski hänen peseytyä seitsemästi Jordanissa, joka muuten oli pelkkä mutainen puro verrattuna Damaskoksen suurempiin jokiin.

Mukaan lähteneet palvelijat saivat Naamanin mielen kääntymään, kun he vetosivat hänen järkeensä ’loukatun’ egon sijaan. Järki voitti ja kas suuri sotapäällikkö nöyrtyi peseytymään seitsemästi mutaisessa Jordanissa. Se ei ollut järjenmukainen teko, mutta järkevää oli noudattaa profeetan sanaa, koska häntä tapaamaan he olivat matkansa tehneet.

”Niin hän meni Jordanille ja kastautui joessa seitsemän kertaa, niin kuin Jumalan mies oli määrännyt. Silloin hänen ihonsa tuli lapsen ihon kaltaiseksi, ja hän oli taas puhdas. ” (2. Kun. 5:14)

Naamanin usko palkittiin – horjuvakin usko riitti, koska se uskalsi tarttua Jumalan lupaukseen. Naaman ojentautui profeetan sanojen mukaan, vaikka ne eivät vastanneet hänen omaa käsitystään tapahtumien kulusta.

Peseydyttyään Elisan sanojen mukaisesti seitsemästi Naaman puhdistui spitaalista, mutta ennen kaikkea hän löysi uskon oikeaan Jumalaan, kuten hän itse todistaa. Hän ymmärsi parantuneensa Israelin Jumalan voimasta – ei profeetan.

”Naaman palasi saattueineen Jumalan miehen luo. Hän astui Elisan eteen ja sanoi: ’Nyt minä tiedän, ettei Jumalaa ole missään muualla kuin Israelissa. Otathan siis kiitoslahjan palvelijaltasi.’” (2. Kun. 5:15)

Kerronnallisesti tuntuisi hyvältä lopettaa kertomus tähän jakeeseen: Naamanin uskon huippuhetkeen, mutta kirjoittaja ei tee niin. Tähän lopettamalla teksti olisi mitä täydellisin opetus siitä, kuinka usko Jumalaan kantaa ja Jumala on voimallinen tekemään suuria tekoja pienten ihmisten kautta – jopa silloin, kun usko horjuu koetuksen keskellä.

Kertomus kuitenkin jatkuu. Se kertoo Elisan kieltäytymisestä ottaa vastaan Syyrian kuninkaan lähettämät lahjat palkkiona parantumisesta, mikä puolestaan on lähtökohta surulliselle kolmannelle näytökselle, johon emme tällä kertaa paneudu. Muistuttakoon se silti olemassaolollaan meitä siitä, että päinvastoin kuin sadut ja elokuvat, elämä ei pysähdy huippuhetkeen. Parhaankin illan jälkeen koittaa aamu ja arki. Elämä jatkuu ja tuo niin valoisat kuin synkät päivät.

II näytös, III osa – takaisin arkeen

Elämän jatkumisesta puhuu edelleen toisen näytöksen ’finaali’. Siinä saamme kurkistaa arkeen, mikä odotti Naamania kohta palattuaan kotimaahansa. Elisan ja Naamanin keskustelu avaa mielenkiintoisen näkökulman kertomuksen päättävään ”mene rauhassa” -kehotukseen.

”Naaman sanoi silloin: ’Vaikket lahjaan suostukaan, niin sallithan, että otan mukaani Israelin multaa sen verran kuin muulipari kantaa. Enää en uhraa alttarilla polttouhria enkä teurasuhria muille jumalille kuin Herralle. Antakoon Herra minulle kuitenkin sen anteeksi, että kumarran Rimmonia, kun seuraan kuningastani hänen mennessään Rimmonin temppeliin. Kun hänen seurassaan joudun temppelissä kumartamaan Rimmonia, antakoon Herra sen minulle anteeksi.’ Elisa sanoi hänelle: ’Mene rauhassa.’” (2. Kun. 5:15)

Terveyttä Israelista etsinyt Naaman palasi kotimaahansa terveenä, mutta bonuksena hän palasi vakuuttuneena Israelin Jumalan – Herran – ylivertaisuudesta. Se oli suurempi aarre kuin terveys.

Naamanin vakaa aikomus – ainakin vielä ’Kirkastusvuori hetkessä’ Elisan luona oli vastedes palvoa vain Herraa Jumalana. Entiset jumalat ja myös kaikki ne virheelliset käsitykset taikuudesta, jotka estivät häntä ensin luottamasta profeetan sanoihin, väistyisivät vastaisuudessa Naamanin elämästä.

Elisan luona Naaman nautti olostaan Jumalan läsnäolon keitaalla niin kuin opetuslapset ikään Kirkastusvuorella. Hän tiedosti, mitä häntä arjessa odottaisi, kun hän palaa takaisin kotimaahansa. Hän joutuisi elämään epäjumalanpalvelun keskellä. Kun siis hänen tiensä kohta erkanisi Elisan luota, siitä alkoi hänen matkansa alas ’Kirkastusvuorelta’ ihmisten ja arjen maahan. Ja vasta hänen laskeuduttua alas vuoren juurelle hänen uskonsa ja uskollisuutensa mitattaisiin. Keitaalla on helppo olla ’keitaan omistajan ystävä’ – autiomaassa tuo ystävyys koetellaan.

Elisan sanat ”mene rauhassa” olivat täten Naamanin kannalta monimerkityksiset. Ne kertoivat, ettei hän matkaisi yksin – Jumalan rauha kulkee hänen matkassaan. Toivotus oli myös vakuutus siitä, ettei mitään, mitä hän oli ’Kirkastusvuorella’ saanut kokea, voitu häneltä riistää.

Edelleen toivotus varmisti, ettei Jumala ota häneltä pois lahjaksi antamaansa terveyttä. Mitä Jumala oli hänelle antanut, se oli nyt hänen eikä Herra lahjaansa kadu.

”Mene rauhassa” -toivotus kätkee sisälleen myös arjen haasteet, jotka hän mennessään ’alas vuorelta’ oli kohtaava. Niiden edessä hän ei ollut yksin. Hän kohtaisi ne yhdessä Herran kanssa. Sama Jumala, joka oli hänet voimallisesti kohdannut ’vuorella’ oli hänen kanssaan myös vuoren juurella – Syyrian arjessa.

II näytös, IV osa – ”Mene rauhassa”

Kertomuksen toisen näytöksen viimeisessä osassa minua jäi vaivaamaan Naamanin valmiiksi anteeksi pyytelevät sanat. Hän pyytää anteeksi jo nyt sitä, että hän aikoo kaikesta huolimatta tehdä Jumalan mielenvastaisia ratkaisuja ’vuoren juurella’.

”Kun hänen seurassaan joudun temppelissä kumartamaan Rimmonia, antakoon Herra sen minulle anteeksi”

Nämä sanat jäivät askarruttamaan minua. Oliko tämä kompromissi pakollinen? Oliko se Herran mielen mukainen? Vai oliko se vain sitä, ettei Naaman osannut nähdä hänet parantaneen Herran suuruutta omassa arjessaan? Oliko kompromissi pakollinen vain Naamanin ajatuksissa – eikö hänet matkaan lähettänyt kuningas olisi muka ymmärtänyt hänen valintaansa?

Jäin siis pohtimaan Naamanin kompromissia kumartaa kuninkaan seurassa vieraita jumalia, vaikka ne eivät hänelle enää jumalia olleetkaan. Elisan toivotus ”mene rauhassa” ei ollut hyväksyntä Naamanin kompromissille. Hän toivotti Naamanin matkaan rauhaa, sillä hän saattoi jatkaa ’rauhassa menemistä’ jatkossakin – myös ’vuoren’ juurella arjessa.

Naaman loppuviimeksi päätti itse, miten hän arjessa eläisi. Kohtaako hän arjen uskossa luottaen elämänsä Herran käsiin? Eikö Jumala, joka antoi hänelle terveyden, muka kykene suojelemaan häntä enää ’Kirkastusvuoren’ juurella? Vai tekikö Naaman kompromissin, koska hän ei uskaltanut luottaa Jumalan toimivan ’Kirkastusvuoren’ juurella? Herra tahtoo, että me luottaisimme häneen arjen koetuksessa, jos kerran uskallamme luottaa elämämme hänen käsiinsä ’Kirkastusvuorellakin’!

Ymmärtänet, mitä tarkoitan. Naamanin usko koeteltaisiin vasta ’vuoren juurella’, eli siellä minne ”mene rauhassa” -kehotus hänet saatteli. Siinä missä Naamanin kertomus päättyi lukijan silmien alla, sen kirjoittaminen tosiasiallisesti vasta alkoi hänen elämässään.

”Mene rauhassa”

On aika miettiä, mitä ”mene rauhassa” tai ”menkää rauhassa” tarkoittaa sinun elämässäsi. Jos koet olevasi nyt turvassa ’Kirkastusvuorella’ Jumalan läsnäolossa, millaiseen menoon olet täältä menevä? Tie Kirkastusvuorelta vie alas – vuoren juurelle. Sinne, missä ihmiset asuvat ja arki mittaa luottamuksesi Herraan.

Minne ikinä menet, tiedä, että Herra Jeesus on sama ’vuorella’ kuin ’vuoren alla’. Tiedä samoin, että kaikki, mitä hän on sinulle antanut, on sinun yhä, vaikka tunnelma vuoren juurella olisi vallan toinen kuin vuorella. Voit kulkea matkaasi rauhassa.

Uskallan täten lähettää sinut matkaan sanoin ”mene rauhassa”, koska tiedän varmasti, että Herra Jeesus on kanssasi. Mutta sinun uskollisuuttasi ei koetella ’Kirkastusvuoren’ ihanuudessa, sen punnitsee arki. Se punnitaan siellä, missä ihmisen valinnat joko kirkastavat Kristuksen nimeä tai siirtävät hänet sivuun. Ovat valintasi mitä tahansa – olet niistä iloinen tai häpeät niitä – niin Herra Jeesus on siinä kanssasi.

Jään pohtimaan omaa elämääni. Kohtaanko arjen haasteet luottaen yksin Herraan Jeesukseen? Niin – juuri siellä arjessa. Vuorella toki olen valmis uskomaan ja uhrautumaan, mutta entä vuoren juurella?

Miksi siis tekisin kompromisseja elämässäni Jumalan nimeä häpäistäkseni? Tiedänhän Jumalan olevan sama ’Kirkastusvuoren’ keitaalla kuin myös ’vuoren’ juurella? Kompromissi Jumalan nimen kustannuksella arjessa kertoo enemmän uskostani kuin vuolaat ylistyksen sanat ’hengellisellä keitaalla’.

Pohdittavaa

Minne ”mene rauhassa” minut tänään lähettää?