Hyvä ystävä, tahdon siunata sinua ja toivottaa siunattua mikkelinpäivää sinulle.

Kristillisessä perinteessä 400-luvulta lähtien on syyskuun 29. päivänä vietetty Mikkelinpäivää, joka on omistettu arkkienkeli Mikaelille. Vuodesta 1772 lähtien sitä on vietetty ensimmäisenä 29. päivän jälkeisenä sunnuntaina.

Arkkienkeli Mikaelin muistopäivä ajoittuu perinteisesti kesän ja syksyn rajalle, sillä mikkelinpäivään loppui sadonkorjuu. Viimeistään silloin piti sanonnan mukaan olla ”nauriiden olla kuopassa, akkojen tuvassa”, mikä merkitsi, että naiset siirtyivät ulkoa sisätöihin. Lehmät eivät enää olleet laitumella, vaan seisoivat navetassa ’Mikkelin aatosta’ lähtien.

Päivä on alkujaan omistettu ylienkeli Mikaelille. Vanhassa testamentissa Mikael esiintyy enkeliruhtinaana Danielin kirjassa sekä apokryfisessä Ensimmäisessä Eenokin kirjassa (Dan. 10:13,21; Dan. 12:1). Hänet kuvataan enkelimaailman taistelijaenkelinä ja Israelin erityissuojelijana.

Uudessa testamentissa Mikaelia nimitetään ylienkeliksi (Juud. 1:9), joka johtaa ratkaisevaa taistelua saatanaa ja pimeyden enkeleitä vastaan (Ilm. 12:1,7-9). Ylienkeli Mikael on täten Jumalan omien, Israelin ja Kristuksen seurakunnan, suojelija.

Ehkä olet varmaan joskus ajatellut enkeleitä ja heidän mahtiaan. He ovat ihmiseen nähden voimakkaita ja ylivertaisia monella tavalla mitattuna. Ja mitä merkitsee olla ylienkeli – se on jotain mahtavampaa kuin olla enkeli…

Mutta oletko tullut ajatelleeksi, kumpi on ’arvokkaampi aarre’ suojelija vai suojeltava? Onko henkivartija arvokkaampi kuin hän, ketä hän suojelee? Hän on todennäköisesti puolustustaidoiltaan ylivertainen suojattiinsa nähden, mutta tilanteen tullen henkivartijan velvollisuus on luopua hengestään suojeltavan eduksi.

Ylivertaisuudestaan huolimatta enkelitkin – jopa ylienkeli – ovat ”palvelevia henkiä” eli palvelijoita (Hepr. 1:14). He toteuttavat Jumalan suurta suunnitelmaa parhaan taitonsa mukaan tässä tapauksessa Jumalan omien eli seurakunnan parhaaksi.

Ehkä ihmisen näkökulmasta enkelit ovat monin verroin kyvykkäämpiä ja mahtavampia, mitä me olemme, mutta siitä huolimatta he ovat palvelijoita. He palvelevat Jumalaa ja hänen käskystään suojelevat ihmisiä kysymättä omaa arvoaan. Päinvastoin ’henkivartijoina’ ja ’palvelijoina’ he ymmärtävät myös ihmisen arvon Jumalan silmissä mitä parhaiten. Palvelija ei koskaan etsi omaa arvoaan tekojensa tai taidollisuutensa perusteella, vaan hänen arvonsa kuuluu sekin hänen Herralleen. Jumalan enkelit eivät kysy Jumalalta palkkaa eivätkä kiitosta; he palvelevat isäntäänsä, koska se on heidän kunniatehtävänsä.

Tämä riittäköön mikkelinpäivän teemasta – enkeleistä – johdannoksi päivän tekstiin, missä puhutaan juurikin Jumalan palvelemisesta. Enkelit arvokkaassa vaitonaisuudessaan ovat mitä mainioin kuva jumalanpalvelijoista ja palvelijan kypsästä luonteesta.

Luukkaan evankeliumin teksti on kaksiosainen. Sen ensimmäinen osa (Luuk. 17:5-6) johdattaa lukijan pohtimaan ihmispalvelijan kieroutuneita asenteita ja palauttaa meidät palvelijoina takaisin uskon ja palvelutyön ytimeen. Tekstin toinen osa (Luuk. 17:7–10) opettaa varsin suorin sanoin Jumalan palvelijan nöyryydestä ja luoteesta.

”Lisää meille uskoa!”

Luukkaan tekstin ensimmäinen osa kuvaa langenneen ihmisen vinksahtanutta ajattelutapaa kasvusta ja palvelusta uskonelämässä ja sitä, miten Jeesus tahtoo meidän mieluummin asennoituvan.

Tekstin tilannetta edelsi kiivas keskustelu farisealaisten vastustajien kanssa (Luuk. 16:14) sekä Jeesuksen opetus anteeksiantamisesta (Luuk. 17:1-5). Erityisesti Jeesuksen opetus anteeksiantamisesta sai opetuslapset kokemaan avuttomuutta Jeesuksen sanojen edessä, minkä vuoksi he sitten esittävät Jeesukselle pyynnön.

Opetuslasten avunpyyntö oli heidän mielestään ratkaisu heidän kokemaansa riittämättömyyteen Jeesuksen julistaman Taivasten valtakunnan erilaisen arvomaailman edessä. Luetaanpa opetuslasten ’ratkaisu’ ja Jeesuksen vastaus siihen.

”Apostolit sanoivat Herralle: ”Lisää meille uskoa!” Niin Herra sanoi: ”Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle silkkiäispuulle: ’Nouse juurinesi maasta ja istuta itsesi mereen’, ja se tottelisi teitä.” (Luuk. 17:5-6)

Opetuslasten ratkaisu riittämättömyyden ongelmaan – etenkin ajatellen Jeesuksen opetusta anteeksiantamisesta (Luuk. 17:1-5) – on lausuttu yksinkertaisen pyynnön muodossa: ”Lisää meille uskoa!” He ajattelivat, että heidän ongelmansa liittyi heidän uskonsa määrään tai heikkouteen. Siinä missä Jumala tahtoo ihmisen luottavan häneen, ihminen etsii ratkaisua itsestään ja pyytää Jumalaa ’korjaamaan hänet’ tai antamaan hänelle jotain lisää, että hän taas pärjää omillaan.

Opetuslapset pitivät ratkaisuna sitä, että jos he omistavat uskon, joka tekee heidät hengellisesti vahvoiksi, niin sen jälkeen he taas pystyvät seisomaan omilla jaloillaan. He ajattelivat, että jos he eivät ’nykyisen uskon’ määrällä kerran kyenneet täyttämään Jumalan oikeuden ’mittaa’, he siis tarvitsevat lisää uskoa Jumalaan selvitäkseen elämästä kunnialla.

Toisin sanoen opetuslapset katsoivat itseensä. He arvioivat uskonsa määrän vähäiseksi ja jäivät tuijottamaan puutetta – eli sitä, mitä heillä ei ollut. Ratkaisuna he pyysivät Jeesusta täyttämään puutelistansa. Sen jälkeen he sitten ajattelivat kykenevänsä ’omin avuin’ täyttämään heiltä odotetut mitat. Kun sitten välineet ovat kunnossa, niin voidaan taas suorittaa hyviä palveluksia Jumalalle…

Näin ihminen ajattelee. Kun ensin olosuhteet muuttuvat tai saan lisää sitä ja tätä, minkä vähäisyys tekee minusta ’vajaan’, niin sen jälkeen kyllä seison omilla jaloillani ja palvelen Herraa tms. Mieluummin teemme itse kuin luotamme asiat toisen käsiin – tässä tapauksessa Herran Jeesuksen.

Näin me olemme monesti korjaamassa elämäämme. Pyydämme Jumalalta työkaluja ja apuja, jotta sitten korjaamme itse asiat ja voimme sitten vähän odottaa Jumalalta kiitostakin siitä, mitä olemme hän välineillään tehneet.

Vähän niin kuin Herra ensin ’investoisi’ meihin ja me sitten pääsemme näyttämään hänelle kuinka oiva sijoituskohde me taas olemmekaan. Siinä odotamme Herralta (sijoittajalta) kiitosta hyvin tehdystä työstä, kun olemme hänen avullaan tehneet mielestämme mitä hienoimpia asioita. Näin siis ajattelee langennut ihminen luonnostaan.

Jeesuksen ratkaisu ongelmaan

Jeesus ei vastannut opetuslasten pyyntöön myöntävästi. Hän ei pitänyt esitettyä ratkaisua oikeana, vaan hän ehdotti ongelmaan toisenlaisen ratkaisun. Uskon heikkous tai puute ei ollut opetuslasten ensisijainen ongelma. Luetaanpa, mitä Jeesus heille vastaa.

”Niin Herra sanoi: ”Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle silkkiäispuulle: ’Nouse juurinesi maasta ja istuta itsesi mereen’, ja se tottelisi teitä.” (Luuk. 17:6)

Kun opetuslapset ajattelivat, että he tarvitsisivat ’suuren uskon’ saadakseen anteeksiantavan mielenlaadun, niin suuren sijaan Jeesus puhui sinapinsiemenestä – eli jostain tunnetusti mitättömän pienestä.

Ratkaisu riittämättömyyden ongelmaan ei ollut uskon määrä. Jos näin olisi, niin lähes ihmissilmälle näkymättömän sinapinsiemenen mitta uskoa riittäisi siihen, että silkkiäispuu siirtyisi pelkällä sanan voimalla juurineen maasta ja siirtyisi mereen kasvamaan.

Jeesuksen esimerkkinä silkkiäispuu oli tuolla seudulla tunnettu laajasta juuristostaan. Se oli puutarhurin painajainen. Sen juuria oli lähes mahdoton saada kitketyksi maasta ilman, ettei jokin juuren pätkä olisi jäänyt maahan versomaan. Kyse Jeesuksen esimerkissä oli ihmiselle täysin mahdottomasta, mutta silti Jumalalle mahdollisesta toimenpiteestä. Ihminen ei olisi edes kaivamalla saanut puuta siirrettyä, puhumattakaan siitä, että se kasvaisi sen jälkeen meressä!

Uskon voiman ’salaisuus’ ei olekaan siinä, että uskon määrä tekisi ihmisestä kykenevän. Voima on uskon kohteessa, siinä kenen varaan ihminen uskonsa laittaa. On tärkeämpää uskoa suureen Jumalaan kuin omistaa ’suuri usko’. Sinapinsiemen on pieni, mutta siihen kätkeytyy voima, joka tekee siitä vankan kasvin, jopa puun. Sinapinsiemen ’voima’ ei ole sen koossa, vaan siinä, että se on juuri sinappipuun siemen. Sama salaisuus on uskossa. Uskon voima ei ole määrässä eikä sen ’käyttäjässä’, vaan uskon laadussa ja antajassa. Jeesuksen opetuksessa ’usko’ on avain oveen, josta me käymme sisään Taivasten valtakunnan Herran ovesta – ja Taivasten valtakunnan Herralle puolestaan kaikki on mahdollista.

Opetuslasten tavoin me olemme samassa tilanteessa. Kerta toisensa jälkeen löydämme itsemme pyytämästä Jumalalta työkaluja ja keinoja, jotta me voisimme itse korjata oman elämämme – ”Lisää meille uskoa!” Aivan niin kuin tahtoisimme näyttää Herralle, että katsohan kun saamme vain mahdollisuuden, niin kykenemme kyllä itse kaiken korjaamaan.

Tästä ajattelusta Jeesus tahtoo johdattaa meidät pois myös Herran palvelijoina. Jos palvelumme on ’palvelusten’ tekemistä Herralle ’hänen välineillään’, teemme tällöin matkaa nenä kiinni itsessämme. Kuka tällöin katsoo opetuslasten tavoin omaan puutteeseen ja kuka odottaa kehuja Herralta hyvin tehdystä työstä.

Jumalan palveleminen ei ole irrallisia Herralle tehtäviä hyviä töitä, vaan kokonaisvaltaista elämää siinä uskossa, jonka Jumala on meille lahjaksi antanut. Se on elämää ’Herran talossa’ ja tässä talossa Herra vastaa tuloksista. Se on elämää Herran tahdossa ja hänen herruutensa alla eikä joukko irrallisia palveluksia Herralle. Tätä Jeesus opetuslapsilleen opetti. Siinä missä teille ihmisille jää moni asia mahdottomaksi, se on teidän Herrallenne mahdollista.

”Olemme tehneet vain sen…”

Opetuslapset – Herran palvelijat yleensä – on kutsuttu elämään oman uskonlahjansa mukaan Jumalan yhteydessä. Herra ei odota, että palvelija tekee hänelle omaehtoisia ’palveluksia’, vaan hän tahtoo mieluummin näkevän palvelijan ’elävän hänen talossaan’. Tämä on se näkökulma, joka olisi palvelijan itsensä hyvä sisäistää. Emme ole ’töissä’ Jumalalla, vaan elämme hänen talossaan ja palvelemme siellä tehden niitä töitä, jotka meille talon asukkaina kuuluu.

Jeesuksen aikaan palvelijat olivat aina isäntänsä (herran) omaisuutta. He elivät palvelijoina isäntänsä talossa tehden niitä tehtäviä, jotka heille Herransa käskyn mukaan heille kuului. Olivat tehtävät sitten mieluisia tai eivät, niin ne kuuluivat heidän osakseen herransa talossa.

Palvelija ei vain asunut talossa ja tehnyt siellä ’ylimääräisiä palveluksia’ isännälleen sovittaakseen vuokravelkaa, vaan hän eli siellä. Palvelija kuului isännälleen, joten hän oli erottamaton osa isäntänsä taloutta. Hän oli kuin kallis olohuoneen sohva kunniapaikalla takan edessä. Ei sohvan tarvitse etsiä paikkaansa talossa tai kysellä jatkuvasti, että onko hän edelleen arvokas isännälleen. Sama koskee palvelijaa. Isäntä oli hänet ostanut taloonsa kalliilla hinnalla. Ja isäntähän se oli palvelijan taloonsa tuonut asumaan. Palvelija kuului isännälleen ja isäntä huolehti hänen elämästään.

Edelleen isännän talossa palvelijalla oli oma paikkansa isäntänsä aivoituksen mukaan ja hän oli palveleva siinä. Palvelija siis kuului isännälleen ja oli hänen omaisuuttaan. Viisas isäntä tietenkin piti palvelijastaan hyvää huolta ja huolehti hänen kaikista tarpeistaan, jolloin palvelijan oli hyvä palvella ilolla isäntäänsä.

Tätä vertauskuvaa Jeesus käyttää sitten heti perään esimerkkinä Herran palvelijan luonteesta. Herran palvelijan isäntä on Taivaallinen Isä, ja hän on pitävä huolen kaikista palvelijansa tarpeista, koska onhan Herra maksanut hänestä kalliin hinnan.

Herran palvelija täten asuu Herran talossa ja on osa ’talon’ elämää. Hän ei ole satunnaisesti vieraileva ’freelancer’, vaan palvelija, jolla on oma arvokas paikkansa Herran talossa. Tästä syystä Herran palvelija ei odota palvelutyöstään palkkiota tai kiitosta. Ja jotain tämän suuntaista Jeesus tarkoittaa, kun hän jatkaa opetusta palvelemisesta tekstissämme eteenpäin:

”Kuka teistä, jolla on palvelija kyntämässä tai paimentamassa, sanoo tämän tullessa pellolta: ’Käy heti aterialle’? Eikö hän pikemminkin sano: ’Valmista minulle syötävää, vyöttäydy ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sen jälkeen saat sinä syödä ja juoda.’ Ei kai hän kiitä palvelijaa siitä, että tämä teki, mitä oli käsketty. Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'”” (Luuk. 17:7-10)

Kukaan meistä ei ole tullut ’Jumalan pellolle’ työskentelemään muutoin kuin Herran talon palvelijoina. Herra on jo tämän taloon tullessa maksanut jokaisesta palvelijastaan suunnattoman hinnan ja hän on pitävä hänestä hyvää huolta talossaan. Talossa palvelija puolestaan saa osoittaa kiitollisuutensa Herralle palvelemalla häntä Herran osoittamissa tehtävässä.

Palvelutyö ei aina ole ihanaa ja keveää, vaan on hetkiä, kun tehtävästä suoriutuminen vaatii palvelijalta uhrauksia (jotain mitä en halua). Asenne palveluun ratkaisee pitkälti tekijän tuntemukset ja vaateet työstään.

• Jos olemme Herralla ’työssä’, valtaa mielen pian nurina ja apea mieli, jos emme saa kiitosta tai selkään taputuksia ehkä monelle näkymättömästä ponnistuksestamme. Jos siis olemme tekemässä omaa työtämme ’Herran työvälineillä’, tahdomme kunnian ja kiitoksen työstämme.

• Jos taas olemme palvelijoita ’Herran taloudessa’, teemme nurisematta oman osamme, koska se kuuluu päivittäiseen työhömme hänen taloudessaan, missä jokaiselle on omat vastuunsa. Tiedämme, että Herra on maksanut meistä kertakaikkisen hinnan jo tullessamme hänen taloonsa ja että hän pitää meistä talossaan hyvää huolta. Tällöin hänen palvelijoinaan emme etsi kiitosta työstämme, vaan päinvastoin olemme ylpeät siitä, että saamme palvella Herramme talossa.

Jos siis olemme saaneet armon sisäistää oman paikkamme Herran talossa, voimme sydämestämme illan tullen yhtyä Herran opetukseen ja sanoa:

”Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” (Luuk. 17:10)

Eli palvelijan asemaan sisältyy, että vaikka hän on tehnyt työtä ulkona koko päivän, hänen täytyy varautua työskentelemään vielä kotiin tultuaankin. Hän kuuluu herralleen eikä saa itse määrätä elämästään. Samoin uskovallakaan ei ole oikeutta rajoittaa palvelustehtäviään mielensä mukaan. Hän on Jumalan oma, ja hänen Herransa käskyt ovat hänen elämänsä.

Isäntä ei kiellä palvelijalta lepoa, mutta sen aika on vasta kun tämä on suorittanut velvollisuutensa. Isäntä ei liioin tunne erityistä kiitollisuutta siitä, että hänen määräyksensä on täytetty. Edelleen vertausta selittää sekin, että omistajat eivät koskaan aterioineet yhdessä palvelijoiden kanssa. Se olisi ollut häpeällistä omistajalle ja varmasti hämmentävä tilanne myös palvelijalle. Tämä oli käytäntö ja palvelija söi ja lepäsi sitten, kun oli sen aika.

Asiat ovat niin kuin pitääkin – isännän talossa isännän tavalla ja hyvässä järjestyksessä. Jumalan palvelijat eivät milloinkaan esitä Jumalalle vaatimuksiaan, koska hän ei totisesti koskaan ole palvelijoilleen velkaa.

On terve asenne, kun pidämme itseämme ansiottomina palvelijoina. Jumalan armoa on, että hän käyttää meitä. Silloinkin, kun ehkä olemme tehneet parhaamme, me tunnustamme sydämestämme, että olemme vain tehneet velvollisuutemme. Tällainen suhtautuminen luo syvempää uskoa Jumalaan, sillä saamme luottaa siihen, että hän antaa kyllin voimaa tehtäväämme.

Ja vielä sama yhteen koottuna

Kootaanpa vielä edellä puhuttu tiiviiksi paketiksi yhteen. Jeesuksen opetuksessa on kuva kahdesta erilaisesta näkökulmasta palvelutyöhön.

Opetuslasten ja meidän ihmisten ajatus käy ilmi sanoista ”Lisää meidän uskoamme!” Siinä ihminen etsii palvelijana ratkaisua itsestään – tai pikemminkin hän katsoo omaan puutteeseensa ja pyytää Jumalaa antamaan itselleen lisää, jotta hän voi sen jälkeen paremmin itse suoriutua omista tehtävistään. On sitten kyse uskon harjoittamisesta, palvelemisesta tai synnin kiusausten voittamisesta, tämä asenne on sangen tuttu meille ihmisille.

Tässä näkemyksessä ihminen kuvittelee olevansa oman elämänsä herra ja Jumalan rooli on auttaa häntä saavuttamaan ne tavoitteet joita hän on itselleen asettanut. Palvelutyössä tämä asenne näkyy siinä, että ihminen luulee tekevänsä Herralleen palveluksia ja odottaa niistä kiitosta tai palkkiota Herralta tai muilta ihmisiltä.

Jeesus puolestaan kumosi tämän ajatuksen muistuttamalla siitä, että siemenessäkin tärkeintä on sen laatu ei siementen koko tai määrä. Kun siis ihminen on päässyt sisään Taivasten valtakuntaan vaikka pientäkin pienemmänkin uskonsa kautta, hän ei ole enää tekevä asioita yksin Jumalan avulla, vaan päinvastoin Jumalan uskon siemen kasvaakin hänessä. Ihminen ei kasvata uskonsa määrää tai voimaa, vaan uskonsiemen synnyttää uuden elämän ihmisessä ja se on Jumalan teko.

Ja tuota uutta elämää Kristuksessa voi verrata palvelijan elämään Herransa talossa. Hän ei asu talossa ’vuokralla’ ja tee satunnaisia palveluksia korvaukseksi yösijastaan. Hän asuu Herransa kartanossa kerran suurella hinnalla ostettuna palvelijana. Hänellä on oma paikkansa talossa; se pitää sisällään hänen ylläpitonsa ja leponsa, mutta myös palvelun. Herran talossa kullakin palvelijalla on omat tehtävät, joita he saavat ilolla hoitaa Herransa ’talon’ menestykseksi.

Herran palvelijat eivät odota palkkiota työstään, vaan iloitsevat siitä, että he saavat – välillä raskaankin päivän uuvuttaneina – käydä Herransa lepoon. He iloitsevat Herransa talon menestyksestä ja Herransa hyvyydestä. Se on heidän palkkionsa:

”Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” (Luuk. 17:10)

Tällöin Herran palvelijan elämää hallitsee sama palvelijan mieli, joka on myös enkeleillä, jotka Herraa palvelevat. Hekään eivät kysy Jumalalta kiitosta tai palkkaa, vaan heidän ilonsa on palvella Iankaikkista Isää, taivaan ja maan luojaa.

Pohdittavaa

Olenko minä pyytämässä Herralta lisää sitä ja tätä, jotta voisin sen saatuani olla hyvä palvelija?
Miksen mieluummin palvele niillä eväillä, jotka minulla on, koska kelpaan näine eväineni Herrani ’kalustoon’ hänen talossaan?