Puhumme tänään etsimisestä ja löytämisestä. Taannoin matkalla havaitsin joutuneeni pois tutulta reitiltä. Siinä sitten etsin käsiini puhelimen, paikansin sijaintini ja etsin kartalta sopivan reitin. Edelleen huomaan etsiväni netistä milloin tietoa postin aukioloajoista, lähimmästä marketista, huoltamosta jne. Jos tarkemmin ajattelee, niin elämä on yhtä etsimistä.

Ja on sitä vakavampaakin etsimistä. Kuka etsii asuntoa, kuka sukujuuriaan, kuka terveyttä jne.? Kuka etsii itseään, kuka elämänkumppania, kuka onnea, kuka Jumalaa?

Ja ken sitten lopulta löytää, on se suuren ilon ja riemun hetki. Mitä enemmän olet etsinyt tai mitä rakkaampi tai arvokkaampi löydös sinulle on, sitä suurempi on riemukin.

Etsivä löytää – sanotaan, mutta toki joskus käy niin, että löytänyt ei syystä tai toisesta kelpuuta löytöään. Tästä kertoo lapsuudestani tuttu kertomus tytöstä, joka etsi kauniita kukkia kedolta. Tyttö iski silmänsä kauniiseen kukkaan ja juuri, kun hän oli poimimassa sen kimppuunsa, hän näki etäämmällä kauniimman kukan. Hän riensi sen luo, ja kas taas hän näki kauniimman kukan siintävän edessäpäin. Ja niin hän juoksi niityllä aina iltaan saakka koskaan taittamatta yhtään kukkaa kimppuunsa.

Myös Jeesus puhuu etsimisestä paljon evankeliumeissa. Evankeliumien vertauksissa Jeesus käyttää monesti esimerkkinä etsimistä ja etsijöitä. Tällä kertaa läpikäytävät kaksi vertausta ovat tutut ja helposti ymmärrettävät, minkä tähden harva tulee paneutuneeksi niihin tarkemmin.

Väitän, että niihin meille on katettu myös huomionarvoista ’uutta’, joka ei jätä kylmäksi ketään. Päinvastoin väitän, että lämpenemme niiden edessä samalla tavoin kuin alkuperäinen kuulijakunta. Etenen kuitenkin varovasti ja lähestyn suurta totuutta hitaasti edeten helposta vaikeampaan.

Etsijöitä ja löydettyjä evankeliumien sivuilla

Päätyypiltään etsimistä ja etsijöitä on kahdenlaisia. Ensimmäisen ryhmän etsijöitä nimitän ’etsiskelijöiksi’. Esimerkiksi vertaukset peltoon kätketystä aarteesta (Matt. 13:44) ja kallisarvoisesta helmestä (Matt. 13:46) kuvaavat ’etsiskelijöitä’, jotka kuin sattumalta löytävät aarteen, mutta tunnistavat sen arvon saman tien. He siis eivät varsinaisesti etsi mitään, vaan muiden toimiensa ohessa ’etsiskelevät’ jotain, jonka he sitten nähdessään tunnistavat aarteeksi. Nämä vertaukset opettavat aarteen arvosta ja siitä, miten tärkeää on tunnistaa aarre aarteeksi.

Toista etsijöiden ryhmää nimitän tässä vaikkapa ’löytäjiksi’ tai ’tosietsijöiksi’. He ovat niitä, jotka laittavat lehteen ilmoituksen ”etsitään tosi tarkoituksella”. Lähtökohta ’tosietsijällä’ on siinä mielessä erilainen, että hän on kadottanut jotain, minkä arvon hän tunnistaa niin suureksi, että hän etsii vakavasti löytääkseen.

Luukkaan evankeliumin 15. luvussa on kolmen samaa teemaa käsittelevän vertauksen sikermä, jossa etsijät etsivät tosimielellä jotain kadottamaansa. Luukkaan tekstisikermään kuuluu vertaukset

1. kadonneesta lampaasta (Luuk. 15:1-7),

2. kadotetusta kolikosta (Luuk. 15:8-10) ja

3. tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32).

Ne muodostavat yhtenäisen sisältökokonaisuuden – ja ovat samaa yhtenäistä vastausta alkuun esitettyyn kysymykseen. Kaikissa kolmessa etsitään jotain kerran kadotettua tosissaan tietäen, että kadotettu on olemassa ja se on yhä mahdollista löytää ja saada takaisin. Lisäksi kaikkien kolmen kertomuksen lopussa kadotetun löytymistä juhlitaan sydämen riemulla.

Kaksi kadotettua: lammas ja raha

Jätän kolmannen vertauksen – tuhlaajapoikavertauksen – tällä kertaa käsittelyn ulkopuolelle, koska kaksi lyhyempää vertausta riittävät tuomaan julki vertausten opetuksen tekstini näkökulman suunnasta.

Luetaanpa siis nämä kaksi tuttua vertausta etsimisestä ja löytämisestä. Vertauksissa sekä etsitään että löydetään. Niissä vieläpä osataan iloita ja riemuita löydöksestä.

Aloitetaan kadotetusta lampaasta. Ihmisen logiikalle vertauksessa on vierasta tuon yhden kadotetun lampaan suunnaton arvo paimenelle. Olihan hänellä 99 lammasta tallella, joten miksi sitä nyt pitäisi olla ylen huolissaan yhdestä. Näin ajattelee ihminen, mutta Herralle tuo yksi on yhä arvokas – se kuuluu hänen laumaansa, vaikka se on kadonnut.

”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’ Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” (Luuk. 15:4–7)

Jatketaan heti perään lukemalla toinen vertaus kadotetusta hopearahasta. Vertauksessa hämmästymme yhden kolikon arvoa, kun kuitenkin yhdeksän on tallella. Hämmästys kertoo ihmisen kovasydämisyydestä. Naisen rahojen arvoa on selitetty sillä, että hän tarvitsi juuri ne kymmenen tai että tuo raha oli pudonnut hänen korustaan. Ajatus kuitenkin on siinä, että juuri kadotettu oli arvokas.

’Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.’ Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.’” (Luuk. 15:8-10)

Tuskin onnistun pilaamaan jännitystä, vaikka heti alkuun selitän vertausten ydinmetaforien merkitykset. Kummassakin vertauksessa ’etsijä’ – paimen tai nainen – kuvaa Herraa / Jeesusta. Vastaavasti ’kadotettu’ – lammas tai hopearaha – kuvaa pelastuksen tarpeessa olevaa syntistä.

Vertausten ’pienet’ opetukset

Vertaukset ovat oikeastaan yksi ja sama kertomus puettuna vähän eri miljööseen. Poimitaanpa vertauksista muutamia yhtäläisiä yksityiskohtia, jotka opettavat meille toivottavasti jotain Jumalan rakkaudesta syntistä ihmistä kohtaan.

Aloitetaan vertausten ’pienillä’ opetuksilla ja jätetään viimeiseksi nk. ’suuri totuus’ eli vertausten pääopetus ja vastaus.

• Vertaukset alkavat identtisestä tilanteesta, jossa etsitään jotain kerran kadotettua. Toisin sanoen kummassakin vertauksessa etsitään jotain sellaista, jonka tiedetään varmasti olevan jossain, mutta joka on syystä tai toisesta kadoksissa.

• Kummassakin vertauksessa etsiminen on totista puuhaa. Päämäärä on yksi ja ainoa: löytää se jokin tietty, joka on kadotettu. Etsiminen ei täten tarkoita sattumanvaraista naaraamista tai suunnitelmatonta haravointia, vaan kaikkensa tekemistä kadonneen löytämiseksi.

• Vertausten etsijät eivät etsineet palkan tai puuhan hauskuuden tähden, vaan he etsivät mielessään yksi ainoa päämäärä: kadonneen löytäminen. Kummassakaan tapauksessa etsijä ei lopeta etsimistä, jos vain on toivoa kadotetun löytymisestä. Niin paimen kuin kolikon kadottanut nainen etsivät kadottamaansa kunnes sen löytävät.

• Huomattavaa on myös se, että he todella etsivät aktiivisesti. Paimen ei jää kivelle huutelemaan lampaan nimeä ja odottamaan, josko ’paisti’ sieltä tulee takaisin. Eikä nainenkaan käy syömään ajatellen, että kyllä se raha löytyy viimeistään seuraavan siivouksen yhteydessä. Kumpikin keskeyttää askareensa kadotetun löytämiseksi.

• Kummankin vertauksen lopussa etsijä iloitsee suunnattomasti kadotetun löytämisestä. Hän ei iloitse siksi, että voi lopettaa etsimisen, vaan siksi että se, mitä hän löysi, oli jotain arvokasta ja rakasta hänelle. Iloitseminen kuvaa siis sitä, kuinka paljon kerran kadotettu ja nyt löydetty etsijälle merkitsi.

Vertaukset puhuvat Herran asenteesta kadotettuja syntisiä kohtaan. Hän etsii kadotettuja alati. Eikä hän vain ’etsi’, vaan hän etsii tosissaan mielessään yksi ainut päämäärä: löytäminen. Jeesus ei etsi tehdäkseen ’hyvää tulosta’ tai näön vuoksi, vaan hän etsii löytääkseen itselleen rakkaan kadotetun ihmisen.

Jumala rakastaa enemmän kuin luulet

Kumpikin vertaus tähtää samaan opetukseen, jonka Jeesus toistaa kummankin vertauksen lopussa:

”Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen” (Luuk. 15:7, 10)

Uutinen taivaallisesta riemusta ei liene yhdellekään uskovalle lukijalle kovin suuri yllätys. Tähtäimessä on syntinen ihminen. Ja mikä onkaan se riemu, joka seuraa syntisen tulemisesta parannukseen! Vertaukset välittävät tällä tavalla meille valtavan kuvan Jumalan rakkaudesta.

Herra Jeesus on valmis menemään äärimmäisyyksiin, jotta hän löytää sen yhden kadonneen. Hän etsii kadotettuja alati. Hän ei vain etsi, vaan hän etsii mielessään yksi ja ainoa päämäärä: löytäminen. Se on kiihkeä sammumaton palo löytää kadotetut sielut.

Herralle jokainen löydetty ’kerran kadotettu’ sielu on suuren ilon ja juhlan arvoinen. Jeesus ei etsi kiihkeästi tehdäkseen ’hyvää tulosta’, vaan hän etsii löytääkseen jokaisen kerran kadotetun ainutlaatuisen rakkautensa kohteen. Jeesukselle jokainen löydetty ihminen on kallisarvoinen ja rakas. Ja samoin jokainen kadoksissa oleva on etsimisen arvoinen.

Vertauksen opetus Jumalan rakkauden suuruudesta on valtava uutinen sille ’lampaalle’ tai ’rahalle’, joka on joutunut kadoksiin. Hän on Herralle se arvokkain löytö huolimatta 99 tarhassa lihovasta lampaasta.

Tarhassa odottavia 99 ’lammasta’ tai tallessa olevia 9 kolikkoa uutinen ei välttämättä kosketa samalla tavoin kuin sitä kadonnutta, joka kuulee etsinnän olevan alati käynnissä.

Tämä on suuri totuus, mutta se ei ole vielä tämän opetuksen ’kärki’, vaikka se on sitä jokaiselle kadonneelle ’lampaalle’. Vertauksella on enemmän sanottavaa ja se puhuu myös meille jo ’tarhatuille’ lampaille.

Kaksiteräinen piikki

Minäpä väitän, että Herran seuraajina jokaisella jo tarhatulla lampaalla pitäisi olla sama asenne kadotettuja ihmisiä kohtaan kuin vertauksen etsijöillä oli kadotettuja kohtaan!

Nimittäin vertausten kärki oli kahden suuntainen, mikä selviää kun luemme tekstiä edeltävän johdannon. Jeesus ei puhunut vertauksia opetuslapsilleen kauniiksi vertauskuviksi Jumalan rakkaudesta ja kadonneen löytämisestä.

Vertaukset ovat kontekstissaan oikein tulkittuina sangen suorapuheisia ja osoittelevia. Puhuttiin evankeliumin menestyksen kannalta keskeisestä aiheesta, minkä vuoksi Jeesus ei säästellyt sanojaan.

Luukas kuvaa lukijalle melko tarkkaan tilanteen, jossa Jeesus puhui tämän kolmen vertauksen sikermän. Jeesus puhui vertaukset kahtia jakautuneelle kuulijakunnalle. Luetaanpa kolme jaetta ennen vertauksia luvun alusta:

”Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: ’Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.’ Silloin Jeesus esitti heille vertauksen:” (Luuk. 15:1-3)

Jeesus puhui vertaukset täten varsin mielenkiintoiselle väkijoukolle. Joukossa oli veronkerääjiä ja ’syntisiä’, mutta myös fariseuksia ja lainopettajia, jotka eivät hyväksyneet, että Jeesus salli ’roskaväen’ tulla lähelleen. Syntiset tarkoittavat tekstissä sellaisia ihmisiä, joita ’parempi väki’ piti yhteisössään julkisyntisinä – ketä he sitten mahtavatkaan olla meidän ajassamme…

Luukas kertoo siis Jeesuksen luo kokoontuneen kaksi joukkoa: publikaaneja ja syntisiä (Luuk. 15:1) sekä fariseuksia ja lainopettajia (Luuk. 15:2). Kummallakin joukolla oli omat hyvät syynsä tulla kuulemaan Jeesusta.

• ”Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä.” He olivat niitä kadotettuja ’lampaita’ ja ’kolikkoja’, joita Jeesus oli tullut etsimään. He olivat tulleet kuulemaan Jeesusta, koska hänen julistuksensa kosketti heitä ja sai heidät etsimään eläviä sanoja Jeesuksen luota.

• ”Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen”. Toinen kuulijajoukko koostui niistä ihmisistä, jotka olivat jo sisällä valtakunnassa tai ainakin niin he ajattelivat olevansa. Hekin olivat tulleet kuulemaan Jeesusta, mutta he eivät häntä kuulleet, koska heidän huomionsa meni ’roskaväen’ paheksuntaan. He tahtoivat pitää Jeesuksen itsellään; he eivät tahtoneet ’roskaväkeä’ keskuuteensa sotkemaan elämäänsä.

Jeesus puhui vertaukset vastaukseksi paitsi ”publikaaneille ja muille syntisille” heidän sydämensä janoon, mutta ennen kaikkea ne olivat vastaus ”fariseuksille ja lainopettajille” heidän paheksuntaansa. Sanoohan teksti fariseusten paheksunnan välittömäksi jatkoksi: ”Silloin Jeesus esitti heille vertauksen” (Luuk. 15:3).

Jeesuksen vertauksilla oli täten kahtiajakoinen sanoma. Jeesuksen esittämä vertaussikermä on vastaus ’hurskaiden’ nurinaan. Vertauksiin on kätketty fariseuksien nurinaa vastaan suunnattu ironinen ’piikki’.

Fariseukset näet halveksivat syntisiä ja tuomitsivat heidät sen sijaan kuin olisivat nähneet vaivaa heidän ’löytämisekseen’. Syntiset olivat heidän mielestään ’likaisia’ ja kelvottomia tulemaan evankeliumin kuuloon. Ehkä he saivat tulla ’takariviin’ kuulemaan, mutta se, että heistä olisi tullut samaa laumaa ’heidän puhtaiden’ kanssa, oli kuvottava ajatus.

Vertauksilla Jeesus näyttää nurisijoille, kuinka kaukana heidän omavanhurskas ja itsekeskeinen asenteensa oli siitä asenteesta, jolla Herra itse suhtautuu kadotettuihin ’Israelin lampaisiin’.

Paljon suorempaa tulkintaa vertaukselle ei voi antaa kuin se, minkä Herra Jeesus itse sille antoi:

”Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” (Luuk. 15:7b)

Jeesus viittaa näillä 99 ’hurskaalla’ mitä todennäköisemmin pelastettuihin. Pelastetut ovat toki yhtä arvokkaita kuin kadonnut, mutta niin kauan, kun yksikin on kadoksissa, Jumala tekee kaikkensa hänen pelastamisekseen.

Vaihtoehtoisesti ’hurskaat’ voivat tarkoittaa myös fariseuksia, jotka olivat mielestään kelvollisia Jumalan edessä, eivätkä näin ollen kokeneet tarvetta parannuksen tekoon. Tämä tulkinta on kuitenkin epätodennäköisemmin oikea, koska yhtä hyvin omavanhurskauteen eksynyt fariseus on Herran silmissä arvokas kadotettu lammas kuin julkisyntinenkin.

Missä minä seison?

Luukkaan evankeliumin 15. luvun avaus (Luuk. 15:1-2) on minulle erityisen rakas teksti. Se muistuttaa minua kerta toisensa jälkeen siitä, mikä kuinka Jumalan valtakunnan todellisuus on suurempi kuin ihminen ja hänen ennakkoluulonsa.

”Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: ’Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.’” (Luuk. 15:1-2)

On helppo kuvitella tilanne meidän aikaamme. Siinä me uskovat istumme tai seisomme evankeliumin sanan äärellä ja tulemme, ah, niin ravituiksi Herran läsnäolossa. Ja tuo kuva on niin harras ja seesteinen, kunnes samaan tilaan tulevat ne ’syntiset’. Ja he sitten tuntuvat jo läsnäolollaan pilaavan meidän hetkemme. Enkä tarkoita vain ’syntisiä’ yleensä – heitähän me kaikki olemme. Tarkoitan heitä, ketkä saavat olomme kiusaantumaan.

Olemme toki rakkaudessamme armolliset ja sallimme heidän tulevan mukaan joukkoomme – mieluusti vähän etäämmälle tietty. Hekin saavat kuulla evankeliumin ja tulla kosketetuksi Jumalan Pyhän Hengen voimasta. Mutta entäpä, jos nämä ihmiset ovatkin niitä kerran ’kadotettuja lampaita tai kolikkoja’ ja nyt he tulevat löydetyiksi? Sehän on pelottavaa – he tulevat tänne sitten vielä uudestaankin!

Onko ilomme silloin sama, mikä se on Taivasten valtakunnassa, kun Jumalan kolminaisuus ja enkelit yhdessä iloitsevat kadotetun löytymisestä? Uskallammeko me iloita samalla tavoin – vai olemmeko me enemmän huolestuneet muotoseikoista ja käytännöistä niin kuin Jeesuksen ajan fariseukset.

Fariseukset ja kirjanoppineet eivät osanneet iloita ’kadotettujen’ pelastumisesta, koska he näkivät heissä vain lian ja saastan. Ystäväni, me olemme samassa vaarassa omien ennakkoasenteidemme kanssa. Jääkö meidän riemumme sittenkin vain nurinan asteelle, kun huomaamme, että Jeesus kutsuu heitäkin luokseen, jotka edustavat meille syntiä tai epäpuhtautta.

Olemmeko valmiit elämään kauniiden ajatustemme mittaisesti? Onko meidän sydämessämme tilaa erilaisuudelle? Meillä jokaisella on omat ennakkoluulomme, mutta uskallammeko tulla niiden yli silloin, kun on riemun hetki? Sallimmeko kadotettujen tulla keskuuteemme vai tarjoammeko heille mieluummin vain ’etäyhteyttä’?

En aio käydä luettelemaan niitä ihmisryhmiä, jotka tulevat kaltoin kohdelluiksi jo ’tarhattujen lampaiden’ taholta. Totean vain, että heitä riittää. Ja meillä jokaisella varmasti löytyy sydämen kätköstä kovuutta, jonka saamme tuoda tänään Herran eteen ja pyytää häntä auttamaan meitä.

”Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: ’Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.’” (Luuk. 15:1-2)

Kysyn vain, että missä joukossa sinä seisoisit lukemassamme Luukkaan evankeliumin tekstissä?