Lähdetään liikkeelle tutulla kertomuksella. Muistanet seuraavan tekstin? Ja uskon, että varmasti osaat sijoittaa sen myös aikajanalle ihmiskunnan historiassa.

”He kuulivat Herran Jumalan äänen hänen käyskennellessään puutarhassa illan viiletessä. Silloin mies ja hänen vaimonsa menivät Herraa Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan. Mutta Herra Jumala kutsui miestä ja sanoi hänelle: ’Missä sinä olet?’” (1. Moos. 3:8-9)

Siinä on kuva siirtymästä ihmiskunnan historian valoisasta aamunkoitosta aikaan kohti illan viilentyvää tulevaisuutta. Eletään ensimmäisiä hetkiä ihmiskunnan traagisimman valinnan jälkeen – syntiinlankeemuksen.

Jakeet tiivistävät pelastushistorian ytimen muutamaan lauseeseen. Teksti alkaa tilanteen toteamisella:

”He kuulivat Herran Jumalan äänen hänen käyskennellessään puutarhassa illan viiletessä.”

Ihmisen todellisuus oli asua Jumalan luona, elää hänen yhteydessään. Jumala käyskenteli samassa puutarhassa, missä käyskenteli myös ihmispari. Jumala oli luonut ihmisen elämään yhteydessään ja niin hän myös oli ja vietti aikaa heidän keskuudessaan.

Syntiinlankeemuksessa oli kuitenkin tapahtunut jotain peruuttamatonta, mikä sai ihmisen etsimään eroa Jumalasta – piiloutumaan häneltä. Mutta Jumala ei luovuta yhteydestä niin helpolla:

”Mutta Herra Jumala kutsui miestä ja sanoi hänelle: ’Missä sinä olet?’”

Jumalan kysymys ”Missä sinä olet?” kaikuu edelleen meidän keskellämme. Yhteys rikkoutui, kun ihminen valitsi eron Jumalasta, mutta silti Jumala ei ole missään vaiheessa lakannut etsimästä häntä. Tänäänkin Jumala kulkee ja kysyy ihmiseltä”Missä sinä olet?”

Valkeus viilenevään iltaan

Jumala ei jättänyt ihmistä yksin oman onnensa nojaan ”viilenevään iltaan”. Alkoi ajan mittainen matka, kun Jumala jatkoi kutsuhuutoa ”Missä sinä olet?”.

Jumala kutsuu ihmistä takaisin elävään yhteyteen kanssaan. Hän ei tahdo yhdenkään olevan erossa hänestä, vaan hän tarjoaa jokaiselle mahdollisuutta vastata kutsuhuutoon ja tulla esiin hänen yhteyteensä.

Ja mitäkö Jumala teki, jotta tie ihmiselle on avoin takaisin hänen luokseen? Hän katkaisi ”viilenevän illan” hämärän lähettämällä keskuuteemme valkeuden, jotta ihminen voi taas löytää tiensä Jumalan yhteyteen käyskentelemään samoilla ’mailla’ hänen kanssaan.

Luetaanpa tästä ihmeestä apostoli Johanneksen sanoin.

”Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Maailmassa hän oli, ja maailma oli hänen kauttaan syntynyt, mutta maailma ei tuntenut häntä.” (Joh. 1:9-10)

Jeesuksen tulo maailmaan oli kuin auringonnousu. Kristuksen valkeus loistaa kaikille. Pimeys koituu tuomioksi sille, joka hylkää valon. Ei ole enää varjoa, jonka taakse piiloutua. Jeesuksen Kristuksen valkeus on todellinen valo, ”joka valaisee jokaisen ihmisen”.

Toisin sanoen, vaikka ihminen tahtoisi piiloutua Herraltaan, hän joutuu huomaamaan, ettei hänellä ole piiloa, koska Herran Jeesuksen valo valaisee jokaisen ihmisen. Valo tuo esiin tahrat ja näyttää kiistatta syyllisyytemme, mutta valolla on myös toinen puoli.

Nimittäin Kristus kutsuu meitä valkeuteen, jotta hänen valkeutensa saa muuttaa meidät. Hän ei tullut tuomitsemaan, vaan etsimään eksynyttä. Kristuksen sovitustyö on Jumalan ”Missä sinä olet?” -huuto uudessa aamunkoitteessa, kun Kristuksen valkeuden aurinko nousee.

Jokainen joka uskaltautuu pois piilostaan käymään Kristuksen kirkkauden eteen, saa vastaanottaa pelastuksen ihmeen ja kokea, mitä tarkoittaa, kun yhteys Jumalaan palautetaan ja Herra käyskentelee taas ’samassa puutarhassa’ ihmisen kanssa. Kristuksen kirkkaus on lämmön yhteyttä kirkkauden lähteeseen. Samoin kuin auringon valo, Kristuksen valo synnyttää sekin uutta elämää.

Tästä on kyse Jumalan pelastussuunnitelmassa ja pelastuksessa. Kristuksen valkeudella on kaksi puolta: 1) se paljastaa ja tuo esiin, 2) mutta se myös vaikuttaa säteilynä, lämmittää, koskettaa, muuttaa ja luo uutta elämää.

Kun ihminen saa tulla Kristuksen kirkkauden yhteyteen, hän ei voi olla muuttumatta tuon kirkkauden synnyttävän uuden elämän voimasta. Se on kuin auringon antama rusketus. Ja niin kuin ihminen kokee valon lämmön ihollaan, hän tuntee Jumalan läsnäolon hänen valkeutensa lämmön kautta.

On kyse valinnasta; valitsetko tulla valoon ja antaa sen muuttaa sinut, vai yritätkö pysytellä varjossa, vaikka alati lisääntyvä kirkkaus paljastaa sinut kuitenkin.

Tämä Johanneksen teksti valkeudesta, on siis kuva siitä, miten Jumala huutaa ihmiselle tänäänkin ”Missä sinä olet?” ja kutsuu häntä yhteyteensä – valoon, lämpöön ja uuteen elämään.

Paluu yhteyteen Jumalan kanssa

Edellistä Johanneksen tekstiä voi pitää yhtenä John Wesleyn teologian kulmakivistä. Hänelle Kristuksen valkeuden ilmestyminen ”valaisemaan jokaisen ihmisen” oli muistutus evankeliumin kuulumisesta kaikille ihmisille. Vielä enemmän se oli hänelle kutsu muutokseen kohti Kristuksen kaltaisuutta niille, jotka uskalsivat astua hänen kirkkautensa synnyttämään uuteen elämään.

Uusi elämä ei ole passiivinen. Se on muutos, joka syntyy uuden elämän osallisuudesta Kristukseen. Sanotaan, että pitkään yhdessä eläneet avioparit alkavat monin tavoin muistuttaa toinen toisiaan, koska he elävät alati toistensa vaikutuspiirissä. Sama analogia pätee vielä voimakkaammin elämään Jumalan yhteydessä.

Joka elää Jumalan yhteydessä – altistettuna hänen kirkkautensa säteilylle, valolle ja lämmölle – kohtaa elämässään vääjäämättä muutoksen. Hän kasvaa Kristuksen kaltaisuuteen. Se ei ole hänen oma kova ponnistuksensa, vaan se on muutos, joka tapahtuu hänessä, koska Jumalan valkeus tekee hänessä työtään.

Tästä vaikutuksesta puhuu vuorostaan apostoli Pietari toisessa kirjeessään. Tämä tekstikohta on muuten edelleen Wesleyn teologian kulmakiviä. Samat jakeet ovat perusta myös idän kirkon jumalallistumista käsittelevälle ’teosis’ -opille, jota Wesleyn teologia myötäilee.

Tekstisitaatin aloittava jae luo perustan pyhittävälle muutokselle, jonka Kristuksen kirkkaus meissä vaikuttaa. Seuraava jae puhuu muutoksen luonteesta. Luetaanpa tämä teksti.

”Hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille hänen tuntemisensa kautta kaiken, mitä tarvitaan elämään ja jumalanpelkoon. Hän on kutsunut meidät omalla kirkkaudellaan ja voimallaan ja niiden kautta lahjoittanut meille kallisarvoiset ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden avulla tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta ja pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee.” (2. Piet. 1:3-4)

Tekstin lause ”tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta” on keskeinen sekä Wesleyn että idän kirkon opetuksessa. Suomen kielen sinänsä oikea käännös ”tulisitte osallisiksi” ei kuitenkaan ehkä korosta mielestäni riittävästi suhdetta, jota lause korostaa. Englannin kielessä käytetään sanoja ”partaking” ja ”taking part in God”. Se merkitsee elävän suhteen kaltaista aktiivista ja läsnäolevaa osallisuutta.

’Teosis’ eli jumalallistuminen (kreik.θέωσις) tarkoittaa ortodoksisessa uskossa ihmisten pyhittymistä Jumalan armolla hänen kaltaisuuteensa. Jumalallistumisen tarkoitus on palauttaa uudelleen Jumalan ja ihmisen yhteys, joka hajosi syntiinlankeemuksessa niin kuin alussa todettiin. Jumalallistuminen saavutetaan sielun ja ruumiin puhdistumisen kautta. Ortodoksisessa ajattelussa jumalallistuminen on ihmiselämän tarkoitus.

Metropoliitta Hierotheos Vlachoksen mukaan jumalallistumisen korostus ortodoksisessa teologiassa johtuu siitä, että ortodoksinen teologia perustuu pyhien ja askeetikkojen henkilökohtaisiin ja suoriin kokemuksiin Jumalasta, toisin kuin läntinen roomalaiskatolinen ja protestanttinen teologia, jotka nojautuvat rationalistisiin teologian muotoihin.

Ortodoksisen opetuksen mukaan ihmisluonnon jumalallistuminen on siis osa tätä maailmankaikkeuden pyhittymistä. Siinä tavoitteena on muutos ihmisluonnossa kohti Kristuksen antamaa esikuvaa. Ihminen ei siinä pyri asettumaan Jumalan paikalle tai tulemaan Jumalaksi, vaan päinvastoin ihminen etsii omaa paikkaansa Jumalan yhteydessä niin kuin oli ennen syntiinlankeemusta.

Käsitteenä ’teosis’ perustuu siihen, että Jumala syntyi ihmiseksi, että ihminen voisi saada takaisin Jumalan kuvan kaltaisuuden, jonka hän menetti syntiinlankeemuksessa.

Osallisuus jumalallisesta luonnosta – pyhitys

Jos otamme Wesleyn ja hänen perintönsä kautta myös metodistiteologian suosiman ortodoksikirkon ’teosis’ -käsitteen tekstistä irralleen ja pohdimme pelkästään sanoja ”tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta”, olemme vaarassa ajautua filosofisten oppikehitelmien tai mystiikan teille. Tämä ei kuitenkaan ole ortodoksisen eikä metodistisen teologian tarkoitus – päinvastoin. Kumpikin teologia kehottaa ihmistä kilvoitukseen ja Jumalan yhteyden konkreettiseen etsimiseen elämässään.

Teosis tuo ihmisen hyvinkin konkreettisten asioiden äärelle järjen ja filosofiseen pohdintaan helposti lankeavan uskon parista. Osallisuus jumalallisesta luonnosta on ilmauksena täynnä elämää. Se puhuu yhteydestä ja suhteesta, johon Jumala kutsuu ihmisen kanssaan.

Tämä Jumalan lupauksessa annettu yhteys saa edelleen aikaan ihmisessä muutoksen, joka saa hänet kilvoittelemaan langenneen maailman muutosta vastaan, että ”pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee”.

Sanalla ”osallisuus” on tässä opetuksessa merkittävä asema, koska se kääntää pyhityselämässä katseemme oikein Kristukseen eikä omaan itseemme. Kun puhumme pyhityksen yhteydessä ”osallisuudesta jumalallisesta luonnosta”, se pitää kilvoittelijan jalat tukevalla alustalla Kristuksessa. Tällöin kilvoittelusta ei tule omaamme, vaan se on ja pysyy Jumalan kirkkauden vaikutuksena meissä.

Kun muistamme kilvoituksen perustan lepäävän ”osallisuudessa jumalallisesta luonnosta”, uskallamme lukea myös Pietarin kirjeen tekstikappaleen päättävät kaksi jaetta. Tällöin meillä ei ole kiusausta lukea tekstiä omavoimaisuutta puhkuen.

”Pyrkikää juuri siitä syystä innokkaasti osoittamaan uskossanne hyveitä, hyveissä ymmärrystä, ymmärryksessä itsehillintää, itsehillinnässä kärsivällisyyttä, kärsivällisyydessä jumalanpelkoa, jumalanpelossa veljesrakkautta ja veljesrakkaudessa rakkautta kaikkia kohtaan. ” (2. Piet. 1:5-7)

Tämä Pietarin askeleittain etenevä ’ketju’ on kuvaus siitä, mitä Kristuksen kirkkaus eli lahjana saamamme ”osallisuus jumalallisesta luonnosta” saa meissä aikaan. Tämä on sitä elämää, jota ennallistettu yhteys Jumalaan tuottaa ihmisessä. Kyse ei ole mystiikasta eikä järjen opeista. Päinvastoin kyseessä on yksinkertainen sydämen muutos, joka saa ihmisen kilvoittelemaan Jumalan valtakunnan ’arvojen’ mukaan tämän maailman ’arvojen’ sijasta.

En voi olla korostamatta sanoja ’osallisuus’ ja ’yhteys’. Jumalan pelastussuunnitelman tarkoitus ei ollut ensisijaisesti täydellistää ihmistä, vaan tuoda hänet takaisin yhteyteensä elämään käytännön joka päiväistä elämäänsä Herransa yhteydessä. Sitä on ’teosis’ ja sitä on ”osallisuus jumalallisesta luonnosta”. Ei niinkään sanoja ja ajatuksia, vaan elämää yhteydessä.

Kolmen enkelin -ikonin edessä

Jäin miettimään, miten kuvaisin ihmisen yhteyttä kolminaisen Jumalan kanssa. Voin puhua liitosta, herruudesta, kirkkaudesta jne., mutta jotain jää aina puuttumaan. Miten puhua tai kirjoittaa ajattoman Jumalan ja ajallisen ihmisen liitosta muuten kuin vertauskuvin?

Havainnollistanpa siis ”osallisuutta jumalallisesta luonnosta” ikonitaiteen keinoin. Ikoneita ei maalata eikä piirretä – ne kirjoitetaan. Jokainen ikoni on monikerroksinen kertomus. Ikoni on siis enemmän kuin kuva tai sanat.

Minulle taannoin avattiin Andrei Rublevin kolminaisuuden ikonin tulkintaa. Ikonin nimi on ’Pyhä Kolminaisuus’, mutta se tunnetaan myös nimellä ’Kolmen enkelin ikoni’. Ks. kuva alla.

Ikoni avasi minussa hengellisen maailman aistit näkemään yhteyden Herran kanssa entistä laajemmin ja jotain samaa tahdon tässä välittää sinulle. Tahdon sinun näkevän yhteyden entistä omakohtaisemmin ja läsnä olevammin.

Ikonitaide ei tosin ole minun alaani, mutta yritetään silti. Kuvan ikoni on ehkä maailman tunnetuin ikoni ja sitä pidetään myös venäläisen kuvataiteen korkeimpana saavutuksena. Se kuvaa kolmea enkeliä, jotka vierailivat Abrahamin telttamajassa Mamren tammistossa (1. Moos. 18:1-8). Ikonin rikas symboliikka viittaa kuitenkin kolminaisuuden läsnäoloon, minkä vuoksi sitä nimitetään Pyhän kolminaisuuden ikoniksi.

En käy tässä selittämään symboliikkaa laajemmin, vaan pitäydyn yhteyden ja osallisuuden teeman kannalta oleellisessa sisällössä. Kuvassa pöydän ääreen on kokoontunut kolme enkelihahmoa. Symboliikan perustella ne ovat vertauskuvallisesti kolminaisuuden persoonat Isä, Poika ja Pyhä Henki järjestyksessä vasemmalta oikealle.

Pöydän keskelle on sijoitettu kuppi tai malja, jossa on teurastetun härän pää. Ateriayhteys kuvaa luonnollisesti Raamatun kielellä liittoa ja yhteyttä, joka pöytään kokoontuneiden kesken vallitsee – vertaa ehtoollispöytä. Pöydän ääreen kokoontuneiden osallisuus ja yhteys on täten yksi ja rikkumaton.

Astialla on kuitenkin myös toinen merkitys yhteysaterian lisäksi. Teurastetun härän pää on Vanhan testamentin vertauskuva uhrista. Tässä Uuden testamentin ajan ikonissa se on kuva Kristuksen kertakaikkisesta uhrista. Viimeistään tässä vaiheessa ikonin lukijalle pitäisi herätä uteliaisuus tai hämmästys.

Mihin kolminaisuuden persoonien yhteysateriapöydässä tarvitaan uhria? Ja miksi kolme enkeliä on nelisivuisen pöydän ympärillä jokainen yhdellä sivulla? Heidän väliinsä muodostunut kolmio tietty viittaa kolminaisuuteen sekin, mutta miksi nelisivuinen pöytä eikä pyöreä? Entä miksi ikoni on kuvattu ’sivusta’ niin kuin etukulma kuvasta puuttuisi? Näihin kaikkiin kysymyksiin on yksi ja sama vastaus.

Vastaus on siinä, että ikoni on kuvattu Abrahamin silmistä katsottuna. Tai vielä oikeammin ikoni on kuvattu sen edessä seisovan ihmisen silmin. Pöytä ei ole suljettu, vaan se on avoin. Jumalan kolminaisuus odottaa pöytään vielä yhtä henkilöä ja se olet sinä. Sinä – sen enempää kuin minä tai kukaan mukaan – et voi käydä tuohon pöytään ilman uhria ja sen vuoksi se on annettu ja katettu sinun eteesi.

Kolminaisuuden ikoni on yllättävä. Se onkin kutsu neljännelle eli ihmiselle samaan yhteyteen Jumalan kanssa. Nyt, kun tämän sinulle kerron ikonin perspektiivi asettuu sekin. Alkujaan ehkä katsojaa kiusannut outo näkökulma on poistunut.

Kuva ei olekaan väärässä perspektiivissä, koska kuva kutsuu katsojan mukaan aterialle. Näkökulma on oikea, kun uskallan astua itse mukaan kuvaan yhteiselle aterialle Jumalan kolminaisuuden pöytään. Niin kauan, kun yritän tarkastella kuvaa ulkopuolisena, jää ikoni teoksena vajaaksi. Mutta sillä hetkellä, kun uskaltaudun Kristuksen uhrin perusteella käydä liittoaterialle Pyhän kolminaisuuden pöytään, tulee taideteoksesta valmis ja täydellinen koettavaksi.

Yhteenvetona kaikesta sanotusta

Tämä on kuva siitä yhteydestä ja osallisuudesta, johon meidät on Jumalan sovitustyön kautta kutsuttu. Kertomus alkaa jo paratiisin illan viileydestä, kun Jumala itkee rikkoutunutta yhteyttä ja huutaa varjoihin piiloutuneelle ihmiselle ”Missä sinä olet?”

Kertomus jatkuu valkeuden voitolla ristillä, missä on annettu uhri, jonka turvin me saamme tulla Kristuksen kirkkauden kutsumina Herran pyhään yhteyteen – liiton pöytään, jokapäiväiseen osallisuuteen hänessä – ”osallisuuteen jumalallisesta luonnosta”.

Ja mitä tuo osallisuus tarkoittaa meidän kannaltamme? Se merkitsee pysyvää osallisuutta, jonka piirissä me saamme Jumalan lapsina tänään elää. Ja edelleen tuo osallisuus Herran pöydässä hänen yhteydessään ei voi olla vaikuttamatta meihin. Me emme enää elä Jumalan pöydän ulkopuolella maailmassa, vaan saamme Herran armosta olla osalliset hänen valtakuntansa ’pöydästä’.

Emme siis enää elä tämän maailman himojen alaisena, vaan saamme kilvoitella Herramme valtakunnan arvojen mukaista hyveellistä elämää. Ei niin kuin me sen tekisimme, vaan niin kuin sananlaskukin sen sanoo: ”seura tekee kaltaisekseen”. Katsahdapa vielä kerran Rublevin ”Pyhän kolminaisuuden” -ikonia ja muistuta näin itseäsi siitä, kenen seurassa ja osallisuudessa sinä tänään elät. Se on Hänen seuransa, joka tekee sinut kaltaisekseen – yhdellä sanalla sanottuna ’teosis’.

Pohdittavaa

Miten ”osallisuus jumalallisesta luonnosta” rikastuttaa elämääni?
”Missä sinä olet?”