Leo Tolstoi etsi teoksessaan usein kadotetuksikin luultua pyyteetöntä rakkautta. Hänen ajattelussaan ihmisen korkein hyve on täyttää rakkauden käsky niin juurta jaksain kun hän sen vaatimukset vain käsittää. Hänen on määrä jakaa koko omaisuutensa köyhille. Sellaista elämää Tolstoi kehottaa ihmistä tavoittelemaan kirjoitelmassaan ”Rakastakaa toinen toistanne”.

Kirjoitus vaikuttaa langenneen ihmisen maailmaan idealistiselta, mutta silti se tavoittaa jotain siitä, mitä moni meistä tänäkin päivänä kaipaa mutta etsii väärästä paikasta ja tahraantunein motiivein. Rakkaus on sen maan nimi, jonka ranta näkyi Tolstoin silmään ja jota kohti hän lähti vaeltamaan elämänsä uudessa nuoruudessa jättäen kaikki, mistä olisi meidän mielestämme ollut ehkä apua rannattomalla ajan aavikolla. Hän lähti etsimään rakkautta.

Luepa ajatuksella oheinen vanha suomennos Tolstoin kirjoitelmasta ”Rakastakaa toinen toistanne”. Kirjailijan ääni kaikuu kaukaa 1800-luvulta tsaarin Venäjältä, mutta siitä huolimatta tekstin ’viimeistä käyttöpäivää’ eikä ’parasta ennen päiväystä’ ole vielä ohitettu.

– Jori

Suuren hiljaisuuden miehiä, suomennettuja mietekirjoitelmia johdantoineen ja selityksineen. Toimittanut Yrjö Karilas WSOY, Porvoo, 1919.

Rakastakaa toinen toistanne

Minun tekee mieleni jäähyväisiksi (minun iässäni ihmisten tapaaminen aina merkitsee hyvästijättöä) lyhyesti lausua teille käsitykseni siitä, kuinka ihmisten tulee elää, ett’ei elämämme olisi paha ja murheellinen, jommoinen se nyt on useimmista ihmisistä, vaan Jumalan ja kaikkien meidän toivomusten mukainen, nimittäin iloinen ja onnellinen, jommoisen sen tuleekin olla.

On vain kysymys siitä, kuinka ihminen käsittää elämänsä. Jos käsittää elämän niin, että tämä elämä sykkii minulla, Juholla, Pekalla ja Marialla, vain ruumiissa ja että elämän koko tarkoitus on hankkia niin viljalti kuin suinkin kaikenlaisia iloja, nautintoja ja menestystä tälle omalle minälle, Juholle, Pekalle ja Marialle, niin muodostuu elämä aina ja kaikille onnettomaksi ja katkeraksi.

Onnettomaksi ja katkeraksi tulee elämä sen tähden, että kaikkea sitä, mitä yksi ihminen mielii itselleen, mielivät kaikki muutkin. Ja kun jokainen tahtoo itselleen kaikkea hyvää niin paljon kuin suinkin ja kun tämä samainen hyvä on hyvää kaikista näistä ihmisistä, niin ei tätä hyvää koskaan riitä kaikille. Ja sen tähden, kun ihmiset elävät kukin itseään varten, he eivät voi olla ottamatta toinen toiseltaan sekä taistelematta ja vihoittelematta keskenään, mistä heidän elämänsä ei tule onnelliseksi. Vaikkapa ihmiset aika ajoittain saavatkin mitä haluavat, niin ei se koskaan tunnu riittävän heille, ja he koettavat hankkia itselleen yhä enemmän ja enemmän ja sitä paitsi he vielä pelkäävät, että heiltä otetaan pois se, mitä he ovat saaneet hankituksi ja kadehtivat niitä, jotka ovat saaneet sellaista, mitä heillä ei ole.

Jos siis ihmiset käsittävät elämän vain ruumiissa olevaksi, ei sellaisten ihmisten elämä voi olla tulematta onnettomaksi. Sellainen se onkin nyt kaikista näin ajattelevista ihmisistä. Mutta sellainen, nimittäin onneton, elämä ei saisi olla. Elämä on annettu meille onneksemme ja sellaiseksi me kaikki käsitämme elämän. Jotta nyt elämä olisi sellainen, täytyy ihmisten oivaltaa, että tämä meidän nykyinen elämämme ei toki perustu ruumiiseemme, vaan siihen henkeen, joka ruumiissamme asuu, ja että onnemme ei vaadi, että olemme mieliksi sille ja teemme sitä, mitä ruumis tahtoo, vaan mitä tämä sama henki tahtoo, joka asuu meissä samoin kuin kaikissa muissakin ihmisissä. Tämä henki se sitten halajaa itselleen, hengelle, onnea. Ja koska tämä henki on sama kaikissa ihmisissä, tahtoo se myös onnea kaikille ihmisille. Onnen toivominen kaikille ihmisille merkitsee ihmisten rakastamista. Eipä kukaan eikä mikään saata estää rakastamasta ihmisiä ja kuta enemmän ihminen rakastaa, sitä vapaammaksi ja riemukkaammaksi käy hänen elämänsä

On siis niin, ettei ihminen kaikista ponnistuksistaan huolimatta koskaan kykene täysin noudattamaan ruumiin mieltä, sen tähden, ettei aina voi hankkia kaikkea sitä, mitä ruumis tarvitsee, tai jos voisi sen tehdä, niin täytyisi sitä varten taistella toisia vastaan. Sielun tarpeet taas ihminen voi aina täyttää, sillä sielu tarvitsee vain rakkautta eikä rakkauden takia tarvitse taistella ketään vastaan; ihminen ei ainoastaan pääse taistelemasta toisia vastaan, vaan päinvastoin, kuta enemmän rakastaa, sitä lähemmäksi tulee toisia ihmisiä. Rakkautta näet ei voi mikään estää, ja kuta enemmän jokainen ihminen rakastaa, sitä vapaammaksi ja iloisemmaksi hän itse tulee ja tekee toisetkin vapaiksi ja iloisiksi.

Tämän nimittäin, rakkaat veljet, olen tahtonut sanoa teille jäähyväisiksi, tämän, jota kaikki pyhät ja älykkäät ihmiset ja Kristus sekä kaikki maailman viisaat ovat opettaneet teille, nimittäin että elämämme onnettomuus johtuu meistä itsestämme, että se voima, joka lähetti meidät elämään ja jota nimitämme Jumalaksi, ei lähettänyt meitä kärsimään, vaan omistamaan juuri sitä onnea, jota me kaikki kaipaamme, ja että emme tätä meille aiottua onnea saa suinkaan silloin, kun käsitämme elämän toisin kuin pitäisi, emmekä tee tehtäväämme.

Nyt me syytämme sitä, että elämämme on huonosti järjestetty emmekä ajattele, ettei elämämme ole huonosti järjestetty, vaan me emme tee sitä, mitä pitäisi tehdä. Mutta se on aivan sama kuin jos juomari sanoisi, että hänestä on tullut juoppo siksi, että on perustettu niin paljon ravintoloita ja kapakoita, vaikka paljon ravintoloita ja kapakoita on perustettu juuri siksi, että on paljon sellaisia juomareita kuin hän.

Elämä on annettu ihmisille heidän onnekseen, kun he vain osaisivat käyttää sitä niin kuin sitä tulisi käyttää. Kunpa eivät ihmiset eläisi kadehtien toinen toistaan, vaan rakastaen, niin olisi elämä kaikista herkeämätöntä onnekkuutta.

Nyt teroitetaan kaikilta tahoilta vain yhtä ainoata seikkaa: elämämme on, sanotaan, paha ja onneton siksi, että se on huonosti järjestetty, — käykäämme ja muuttakaamme huono järjestys hyväksi, niin tulee elämämme hyväksi.

Rakkaat veljet, älkää uskoko tätä, älkää uskoko sitä, että siitä tai siitä järjestelystä elämänne voi tulla huonommaksi tai paremmaksi. Puhumattakaan siitä, että kaikki parempaa elämänjärjestystä suunnittelevat ihmiset ovat erimielisiä ja kiistelevät keskenään: toiset ehdottavat toista järjestelyä pitäen sitä parempana ja toiset taas sanovat sitä järjestelyä kaikkein huonoimmaksi ja että hyvä on vain se, mitä he itse ehdottavat ja jotkut vielä tuomitsevat tämänkin kelpaamattomaksi ja suosittelevat omaa ehdotustaan parhaimpana. Entä vaikkapa keksittäisiinkin sellainen järjestely, joka yksimielisesti tunnustettaisiin parhaaksi, niin mitähän olisi silloin tehtävä, ennen kuin ihmiset rupeaisivat elämään tämän järjestelyn mukaan ja kuinka tämä hyvä järjestely sitten olisi säilytettävissä, kun ihmiset tahtovat elää huonosti ja ovat siihen tottuneet? Mutta siihen, että me nyt tahdomme elää huonosti ja olemme sellaiseen elämäntapaan tottuneet, meillä ei ole halua kajota, ja me elämme edelleen konnamaisesti sanoen, että alamme elää hyvin vasta silloin, kun elämä järjestetään paremmaksi. Mutta kuinka käy hyvän järjestelyn, kun ihmiset ovat pahoja?

Vaikka löytyisikin jokin paras elämänjärjestely, täytyy siis ihmisten tulla paremmiksi, ennen kuin sitä voidaan toteuttaa. Mutta teille lupaillaan hyvää elämää vasta sen jälkeen kuin te nykyisen huonon elämänne lisäksi olette vielä taistelleet ihmisiä vastaan ja tehneet heille väkivaltaa, vieläpä tappaneetkin heitä saadaksenne toteutetuksi tämän hyvän järjestelyn, s.o. teille lupaillaan hyvää elämää vasta sitten, kun te itse olette tulleet pahemmiksi kuin nyt olette.

Älkää uskoko, älkää uskoko sitä, rakkaat veljet! On olemassa vain yksi ainoa keino elämän parantamiseksi: ihmisten itsensä on tultava paremmiksi. Ja kun ihmiset tulevat paremmiksi, järjestyy itsestään se elämä, jonka tulee vallita hyvien ihmisten kesken.

Ei teidän eikä muidenkaan ihmisten pelastus voi mitenkään perustua synnilliseen ja väkivaltaiseen elämänjärjestelyyn, vaan oman sielunne muodosteluun. Vain siten, tällä sielun muodostelulla, saavuttaa jokainen ihminen sekä itselleen että toisille ihmisille suurimman onnen ja parhaimmat elämänehdot, mitä ihmiset koskaan voivat toivoa. Tosi onni, se jota jokainen ihmissydän etsii, ei ole varattu meille missään väkivallan kannattamassa tulevaisuuden elämänjärjestelyssä, vaan rakkauden nyt heti meille kaikille kaikkialla, jokaisella elämän, vieläpä kuolemankin hetkellä tarjoamassa elämänjärjestelyssä.

Se onni on annettu meille ammoisista ajoista, mutta ihmiset eivät ole ymmärtäneet sitä eivätkä ole ottaneet sitä vastaan. Nyt on koittanut se aika, jolloin emme enää voi olla sitä omaksumatta — emme voi olla omaksumatta ensiksikin siksi, että elämämme mielettömyys ja sen kärsimykset ovat johtaneet siihen, että tämä meidän elämämme alkaa tuntua meistä sietämättömän tuskalliselta. Toiseksi siksi, että eteemme avautumistaan avautuva Kristuksen todellinen oppi on käynyt nyt niin selkeäksi, ettemme enää voi olla sitä tunnustamatta ja vastaanottamatta löytääksemme pelastuksen. Pelastuksemme on vain sen varassa, tunnustammeko, että todellinen elämämme ei ole ruumiissamme, vaan meissä asuvassa Jumalan hengessä ja että sen tähden kaikki ponnistukset jotka aikaisemmin olemme panneet ruumiillisen elämämme, niin yksityisen kuin yhteisen, parantamiseen, me voimme ja meidän täytyy suunnata tämän ainoan ihmiselle tarpeellisen ja tärkeän seikan hyväksi, sen hyväksi nimittäin, että jokainen itsessään kasvattaisi ja voimistuttaisi rakkautta ei vain meitä rakastavia kohtaan, vaan Kristuksen sanojen mukaan kaikkia ihmisiä kohtaan ja eritoten meille vieraita ja meitä vihaavia ihmisiä kohtaan.

Elämämme on nyt tästä niin kaukana, että kaikkien ponnistusten suuntaaminen monista maallisia asioita tarkoittavista huolista tähän yhteen näkymättömään ja meille outoon asiaan — rakkauteen kaikkia ihmisiä kohtaan — ensi silmäyksellä näyttää mahdottomalta.

Mutta se vain näyttää siltä: rakkaus kaikkia ihmisiä ja meitä vihaavia kohtaan on paljon ominaisempaa ihmissielulle kuin taistelu lähimmäisiä vastaan ja heidän vihaaminen. Muutos elämäntarkoituksen käsittämisessä on meidän aikanamme täysin mahdollinen, mutta mikä on mahdotonta, se on juuri sellainen kaikkien kaikkia vastaan katkeroituneen elämän jatkaminen, jota me nyt elämme. Tämä muutos on siis mahdollinen ja se yksin voikin kirvoittaa ihmiset niistä vaivoista, jotka heitä rasittavat, ja siksi täytyy tämän muutoksen ennemmin tai myöhemmin tapahtua.

Rakkaat veljet, miksi, mitä varten te kiusaatte itseänne? Muistakaa toki, että teille on edeltä käsin varattu mitä ihanin onni, ja ottakaa se! Kaikki on teissä itsessänne! Se on niin helppoa, niin yksinkertaista ja niin iloista

Mutta kärsivät, köyhät ja sorretut ihmiset sanovat ehkä: »Niin, se lienee hyvä rikkaille ja vallanpitäjille; helppo on rikkaitten ja vallanpitäjien rakastaa vihollisiaan, kun nämä viholliset ovat heidän vallassaan. Mutta se on vaikeaa meille, kärsiville ja sorretuille.» Mutta se ei ole totta. Rakkaat veljet, elämänkäsityksen muuttaminen on yhtä tarpeellinen vallanpitäjille ja rikkaille kuin vallanalaisille ja köyhille. Ja vallanalaisille ja köyhille se on helpompaa kuin rikkaille. Vallanalaisten ja köyhien tarvitsee vain asemaansa muuttamatta olla tekemättä rakkauden vastaisia tekoja ja myöskin olla ottamatta osaa näihin tekoihin mikäli ne ovat väkivallan töitä, niin koko tämä rakkaudelle vihamielinen järjestelmä kukistuu itsestään. Vallanpitäjien taas on paljon vaikeampi vastaanottaa ja noudattaa rakkauden oppia. Voidakseen noudattaa sitä heidän täytyy kieltäytyä rahan ja rikkauden houkutuksista, jotka hallitsevat heitä; ja se on heille vaikeaa; köyhien ja vallanalaisten taas tulee vain pidättäytyä uusista väkivaltaisuuksista, ja mikä on tärkeintä, olla ottamatta osaa vanhaan.

Samoin kuin ihminen, kasvaa ihmiskuntakin. Rakkauden tietoisuus on kasvanut, kasvaa siinä ja on meidän aikanamme saavuttanut sellaisen kasvun, ettemme voi olla huomaamatta, että sen täytyy pelastaa meidät ja tulla elämämme pohjaksi. Onhan kaikki se mitä nyt tapahtuu, väkivaltaisen, ilkeän ja rakkaudettoman elämän kuolinkamppailua.

Ei nyt enää voi jäädä kenellekään epäselväksi, että kaikki nämä taistelut, kaikki tämä viha, kaikki nämä väkivaltaiset järjestelmät, kaikki tämä on järjetöntä, vain yltymistään yltyviin onnettomuuksiin johtavaa harhaa. Eikä voi jäädä epäselväksi, että ainoa, yksinkertaisin ja helpoin pelastus kaikesta tästä on tietoisuus kaikkien ihmisten elämän alkuperusteesta — rakkaudesta — tästä perusteesta, joka välttämättömästi ilman vähintäkään ponnistusta, muuttaa suurimman pahan suurimmaksi onneksi.

Perintätaru kertoo, että apostoli Johannes saavutettuaan korkean iän oli kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa ja ilmaisi sen aina vain näillä sanoilla: »Lapset, rakastakaa toinen toistanne». Näin ilmaisi ajatuksensa vanhuus, s.o. määrättyyn elämän rajaan eläneen yhden ihmisen elämä. Aivan samoin täytyy ihmiskunnan elämän määrättyyn rajaan ehtineenä lausua perussisältönsä julki.

Onhan tämä niin yksinkertaista ja niin selvää: sinä elät, s.o. olet syntynyt, kasvat, miehistyt, vanhenet ja tuossa tuokiossa kuolet Tokkopa elämäsi päämäärä voi olla sinussa? — Varmaankaan el. Mitä tämä tämmöinen on — kysyy silloin ihminen itseltään, — mikä minä olen? Ja siihen on vain yks? vastaus: minä olen jonkinlainen rakastava — kuten ensi alussa näyttää, — todellisuudessa kuitenkin vain itseään rakastava olento, mutta kun elää hiukan ja miettii hiukan, käy ilmi, ettei saa eikä kannata rakastaa itseään, elämän kautta kulkevaa ja kuolevaa olentoa. Tunnen, että minun täytyy rakastaa ja rakastan itseäni. Mutta rakastaessani itseäni en voi olla tuntematta, että rakkauteni kohde ei ansaitse rakkauttani; mutta rakastamatta en voi olla. Rakkaudessa on elämä. Mikä neuvoksi? Rakastaako toisia, läheisiä, ystäviä ja niitä, jotka rakastavat? Alussa näyttää se tyydyttävän rakkauden tarvetta, mutta kaikki nämä ihmiset ovat ensinnäkin epätäydellisiä ja toiseksi muuttuvat ja ennen kaikkea kuolevat.

Ketä sitten rakastaa? Ja siihen on olemassa vain yksi vastaus: rakastaa kaikkia, rakastaa rakkauden alkulähdettä, rakastaa rakkautta ja rakastaa Jumalaa. Ei rakastaa sen takia, jota rakastaa eikä oman itsensä takia, vaan rakkauden takia. Mikäli ymmärretään tämä, sikäli häviää heti kaikki paha ihmiselämästä ja sen tarkoitus tulee selkeäksi ja iloiseksi.

»Niin, kyllä se olisi hyvä. Sen parempaa ei voi ajatella,» — sanovat ihmiset. »Hyvä olisi rakastaa ja elää rakkautta varten, jos kaikki eläisivät niin. Mutta kun minä elän rakkautta varten ja annan pois kaikkeni toisille, mutta toiset elävät itseään ja ruumistaan varten, niin miten käy minun, eikä vain minun, vaan perheeni ja niiden, joita rakastan voimatta olla rakastamatta? Kauan aikaa on jo lakkaamatta puhuttu rakkaudesta, mutta kukaan ei ole ruvennut noudattamaan sitä. Eikä sitä voikaan noudattaa. Elämän voi uhrata rakkaudelle vain silloin, kun kaikki ihmiset yhdellä kertaa jonkin ihmeen kautta muuttavat maailmallisen, ruumiillisen elämän henkiseksi ja jumaliseksi. Mutta sitä ihmettä ei tapahdu ja siksi on tämä kaikki vain sanoja eikä töitä.» Niin puhuvat ihmiset rauhoittaen itseään valheellisessa ja totutussa elämässään. He puhuvat niin, mutta sielunsa syvyydessä he tuntevat, etteivät he ole oikeassa. He tietävät, että nämä päätelmät ovat vääriä. Ne ovat vääriä siksi, että vain maailmallisen, ruumiillisen elämän edut vaativat kaikkia ihmisiä yhtä aikaa muuttamaan elämänsä; mutta niin ei ole henkisen elämän laita: rakkauden ja rakkauden Jumalaan ja ihmisiin. Rakkaus ei suo ihmiselle onnea seurauksissaan, vaan itsessään, rakkaudessa, se antaa hänelle onnea täydelleen riippumatta siitä kuinka toiset ihmiset menettelevät ja mitä yleensä ulkonaisessa maailmassa tapahtuu. Rakkaus suo onnea siten, että ihminen rakastaessaan liittyy Jumalaan ja mitään halajamatta itselleen tahtoo lisäksi antaa pois kaiken omaisuutensa ja elämänsä toisille, ja tässä antaumuksessa Jumalalle löytää onnen. Ja siksi se, mitä muut ihmiset tekevät ja mitä maailmassa tapahtuu, ei voi laisinkaan vaikuttaa hänen menettelyynsä. Rakastaminen on Jumalalle antautumista ja Jumalan tahdon täyttämistä. Mutta Jumala on rakkaus ja tahtoo kaikkien parasta eikä sen tähden voi tahtoa sitä, että ihminen joutuu perikatoon täyttäessään Hänen lakiansa.

Vaikka rakastava ihminen olisikin yksin rakkaudettomien ihmisten keskellä, ei hän kuitenkaan joutuisi hukkaan. Ja vaikkapa hän menehtyisi ihmisten keskellä, kuten Kristus ristillä, niin olisi hänen kuolemansakin sekä iloinen hänelle itselleen että merkityksellinen muille eikä suinkaan epätoivoinen ja arvoton, jommoinen on maailman ihmisten kuolema.

Niin ollen veruke, etten antaudu rakkaudelle siksi, että jään yksin, kun eivät kaikki tee samoin, on sekä väärä että paha. Se on aivan sama, kuin että ihminen, jonka pitää tehdä työtä elättääkseen itseään ja lapsiaan, olisi ryhtymättä työhön siksi, etteivät muut tee työtä.

Niin, rakkaat veljet, käyttäkäämme elämämme rakkauden kartuttamiseen itsessämme ja sallikaamme maailman kulkea, niin kuin se tahtoo, s.o. niin kuin sen on ylhäältä määrätty. Kun menettelette siten, niin, — uskoo minua, — silloin saavutamme suurimman onnen itsellemme ja teemme kaiken sen hyvän ihmisille, mitä suinkin voimme tehdä.

Onhan tämä niin yksinkertaista, niin helppoa ja niin iloista. Rakasta vain jokaista ihmistä äläkä rakasta vain niitä, jotka rakastavat, vaan kaikkia ihmisiä, erittäinkin vihollisiasi, kuten Kristus on opettanut, niin on elämä loppumatonta iloa, ja kaikki kysymykset, joita harhaantuneet ihmiset turhaan koettavat väkivallalla ratkaista, eivät ainoastaan tule ratkaistuiksi, vaan myöskin katoavat. »Ja me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, jos rakastamme veljiämme. Joka ei rakasta veljeään, hänellä ei ole iäistä elämää. Vain veljeään rakastavalla on iäinen elämä, joka asuu hänessä.»

Vielä yksi sana, rakkaat veljet.

Yhdestäkään asiasta ei voi tietää, onko se hyvä vai paha, enne nkuin on koettanut toteuttaa sitä elämässä. Jos maanviljelijälle sanotaan, että on hyvä kylvää ruis riveihin, tai mehiläishoitajalle, että on hyvä kehystää kennot, niin järkevä maanviljelijä ja mehiläishoitaja saadakseen täyden varmuuden siitä, onko totta, mitä heille sanotaan, tekee kokeen ja seuraa tai on seuraamatta tehtyjä ehdotuksia, sen mukaan, mihin tulokseen koe on johtanut.

Sama pitää paikkansa kaikissa elämän asioissa. Saadaksenne täyden varmuuden siitä, missä määrin rakkauden opit ovat sovellutettavissa elämään, on teidän koetettava niitä toteuttaa.

Koettakaa: ottakaa määrättynä aikana seurataksenne kaikessa rakkauden vaatimuksia: elääksenne niin, että kaikissa asioissa ennen muuta muistatte, ettette suhteissanne kaikenlaisiin ihmisiin, varkaaseen, juomariin ja raakaan päällysmieheen tai alustalaiseen, poikkea rakkaudesta, s.o. ollessanne hänen kanssaan tekemisissä muistatte sitä, mitä hän tarvitsee, ettekä itseänne. Ja siten elettyänne asettamanne määräajan, kysykää itseltänne: oliko teidän raskasta ja turmelitteko vai paransitteko omaa elämäänne, ja katsoen siihen, mitä kokemus teille osoittaa, päättäkää vihdoin, onko totta, että rakkauden täyttäminen antaa elämässä onnea vai onko se vain tyhjää puhetta. Koetelkaa tätä, yrittäkää sen asemesta, että kostaisitte loukkaajalle pahan pahalla, sen sijaan, että tuomitsisitte takanapäin ihmistä, joka elää huonosti j.n.e. — yrittäkää sen sijaan vastata pahaan hyvällä, olla sanomatta mitään pahaa ihmisestä, olla kohtelematta raa’asti edes luontokappaletta, koiraa, vaan hyvästi ja hellyydellä. Eläkää niin päivä, kaksi tai enemmänkin (kokeen vuoksi) ja verratkaa henkistä tilaanne tänä aikana siihen, millainen se oli sitä ennen. Koetelkaa tätä, niin saatte nähdä, kuinka synkkä, vihainen ja raskas mielentilanne vaihtuu valoisaksi, iloiseksi ja riemukkaaksi. Ja eläkää niin toinenkin ja kolmas viikko, niin saatte nähdä, kuinka sielunne ilo yhä kasvamistaan kasvaa, ja pyrintönne herkeävät käymästä ristiin ja alkavat päinvastoin yhä enemmän ja enemmän menestyä. Koetelkaa toki tätä, rakkaat veljet, niin saatte nähdä, että oppi rakkaudesta — ei ole sanoja, vaan tehtävä, läheisimmistä läheisin, kaikille ymmärrettävä ja tarpeellinen tehtävä.

Suuren hiljaisuuden miehiä, suomennettuja mietekirjoitelmia johdantoineen ja selityksineen. Toimittanut Yrjö Karilas WSOY, Porvoo, 1919.