Kirkkopyhän toinen psalmin teksti luetaan psalmista 71, sen ensimmäinen säkeistö. Psalmi on otsikoitu kirkkoraamatuissa nimellä ”Vanhuksen rukous”. Siitä huokuu elämässään paljon nähneen kirjoittajan luottamus Jumalaan ja hänen apuunsa. Luetaanpa tuo psalmin ensimmäinen säkeistö.

”Herra, sinuun minä turvaan. Älä milloinkaan hylkää minua. Sinä olet vanhurskas, pelasta minut, vapahda minut! Kuule minun pyyntöni ja auta minua.
Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta. Sinä, joka tahdot pelastaa minut, sinä olet minun kallioni ja vuorilinnani. Jumala, pelasta minut pahojen käsistä, riistäjien ja sortajien vallasta.
Sinä olet minun toivoni, Herra, Herra, minun turvani nuoruudesta asti. Syntymästäni saakka olet ollut tukeni, siitä saakka kun kohdusta minut päästit. Sinulle minä aina laulan ylistystä.
Monelle olen ollut ihmetyksen aihe, mutta sinä olet luja turvani. Siksi minun suuni tulvii kiitosta ja alati ylistää ihanuuttasi.” (Ps. 71:1-8)

Psalmista puuttuu päällekirjoitus, joten psalmin kirjoittaja jää tuntemattomaksi. On tosin mahdollista, että psalmi kuuluu edellisen psalmin yhteyteen, jolloin kirjoittaja olisi kuningas Daavid vanhuutensa päivinä. Oletus Daavidista sopii myös ensimmäisen säkeistön lopun säkeeseen, jossa hän kirjoittaa, että

”Monelle olen ollut ihmetyksen aihe, mutta sinä olet luja turvani.”

Daavid – jos kuka – oli aikalaisilleen ”ihmetyksen aihe”. On varsin helppo kuvitella ihmisten puhuneen hänestä kiitolliseen ja ihailevaan sävyyn. Vanhuutensa päivillä hänellä riitti ihailijoita ja moni ajatteli, että niin kauan kuin Daavid istuu valtaistuimella, valtakunnalle ei ole hätää. Häneen luotettiin.

Eikä Daavidin ansioita hallitsijana käy kiistäminen, vaikka hänkin teki omat karkeat virheensä. Daavidin menestyksen salaisuus ei kuitenkaan ollut hänen etevyydessään eikä ylivertaisuudessaan. Se ei ollut hänen kyvyissään johtaa armeijaa eikä taidossa ympäröidä itsensä ylivertaisen taitavilla sotapäälliköillä ja neuvonantajilla.

Vaikka Daavidin hovissa oli aikansa parhaat strategit ja neuvonantajat, hänen menestyksensä ei perustunut edes heihin. Psalmi paljastaa Daavidin menestyksen olleen vieläkin ylemmällä taholla:

”Monelle olen ollut ihmetyksen aihe, mutta sinä olet luja turvani.”

On psalmin kirjoittaja sitten kuningas Daavid tai kuka tahansa muu, hän kykeni tekemään eron ihmisen ja Jumalan välillä. Hän ei kuvitellut olevansa itse kyvyiltään ylivertainen eikä ajatellut neuvonantajiensakaan olevan sitä.

Psalmistin ’menestyksen’ salaisuus oli yksinkertaisesti se, että hän luotti kaikessa Jumalaan. Vaikka häntä oli siunattu viisailla neuvonantajilla ja omalla viisaudella, niin hän ei luottanut kumpaankaan. Ainoastaan Jumala oli luottamuksen arvoinen. Niinpä hänen ”suunsa tulvi kiitosta ja alati ylisti Herran ihanuutta”.

Jumalassa on kestävän kiitollisuuden lähde

On väärin ajatella, että psalmistin sydämen ilo ja Jumalaa kunnioittava elämänasenne olisi ollut seuraus siitä, että Herra olisi siunannut häntä autuaan onnellisella elämällä. Psalmia ei pidä lukea niin, että jos ihminen luottaa Jumalaan, hänen elämänsä kääntyy poikkeuksetta koettelemuksessa voittoon.

Psalmistin kiitos tuskin nousi ’helposta elämästä’ – etenkään jos kirjoittaja oli vanhoilla päivillään sairauden heikentämä kuningas Daavid. Hänen elämänsä ei ollut siunausten ja mukavien päivien jatkumoa. Hän eli juonittelun ja valtapelin keskellä ja joutui maksamaan virheistä kovan hinnan. Daavid näki lapsensa kuoleman ja joutuipa kukistamaan verisesti poikansa Absalomin kapinankin. Eikä pidä unohtaa sisäpiirin ja perheen sisäisestä juonittelua, jota käytiin kruununperillisyydestä hänen vanhuutensa päivinä. Hänen elämäänsä mahtui yltäkyllin pettymyksen hetkiä, kun hän oikeamielisistä valinnoista huolimatta sai palkaksi vääryyden tai pilkan.

Daavidilla olisi ollut kaikki syy kyyniseen elämänasenteeseen, sillä hän oli joutunut näkemään, mistä ihminen on tehty. Mutta hänen tekstinsä ei kerrokaan ihmisen epäonnistumisista tai onnistumisista, vaan yksin Jumalan huolenpidosta. Hän oli kiinnittänyt katseensa Herraan, minkä vuoksi elämän kolhut jäivät ylistyksensä taka-alalle.

”Monelle olen ollut ihmetyksen aihe, mutta sinä olet luja turvani. Siksi minun suuni tulvii kiitosta ja alati ylistää ihanuuttasi.” (Ps. 71:7-8)

Psalmista huokuu kiitollisuus. Se herättää väkisin kysymyksen, että minne tekstistä on pudonnut kaikki se kyynisyys ja epäluottamus ihmisiin, jonka luulisi psalmistiin tarttuneen? Missä ovat kootut selitykset? Unohtuiko luettelo pettymyksistä ja niistä ihmisistä, ketkä osoittautuivat epäluotettaviksi suurista odotuksista huolimatta? Lieneekö kustannustoimittaja tai toimitussihteeri editoinut ne pois tekstistä?

Uskon, että psalmin elämänmyönteisyys tulvii kirjoittajan lähtökohdasta luottaa elämänsä Jumalan käsiin. Kirjoittaja elää Jumalaan luottamisen ihmeestä. Tällä tarkoitan ihmettä, mikä tapahtuu silloin, kun ihminen luottaa elämänsä Herran varaan eikä laske elämän perustaa ihmisten luotettavuudelle.

Matka on sama – tulos vaihtelee

Jumalaan luottava ihminen saa armon säästyä kyyniseltä asenteelta ja katkeralta sydämeltä siitä huolimatta, että elämäntapahtumien perusteella hänellä ’olisi kaikki syy’ olla kyyninen ja katkera. Jos ei ole perusta elämäänsä näkyvän varaan eikä etsi luottamuksen perustaa itsestään tai ihmisistä vaan Jumalasta, ihminen saa armon säästyä katkeruuden ja kyynisyyden hedelmältä.

Ken luottaa elämän tuulien ja myrskyn keskellä Herran armoon ja huolenpitoon eikä ihmisiin, hän ei joudu pettymään turvaansa, vaikka elämä kohtelisi häntä epäoikeudenmukaisesti ja ihmiset pettäisivät.

Epävarmassa ja pettävässä maailmassa elämistä voi verrata suojuoksuun. Joka lähtee suolle kulkemaan ajatuksin, että hän aikoo ylittää suon kuivin jaloin mättäältä toiselle hypellen, on tuomittu pettymään. Joka taas käy ylittämään suota piittaamatta jalkojen kastumisesta, löytää itsensä suon toiselta laidalta samoin jalat märkinä, mutta kiitollisena siitä, että pääsi upottavan suon yli perille. Kumpikin ylittää saman suon ja kasteli itsensä, mutta toinen on perillä pettynyt mättäisiin, jotka eivät kantaneet, kun taas toinen iloitsee matkan onnistumisesta märästä ja raskaasta maastosta huolimatta.

Samoin hän, joka kulkee elämänsä matkan Jumalaan luottaen, saa käydä lepoon iloiten Herran suojelusta ja avusta vaativalla matkalla. Jos taas elämän tie on kuljettu ihmisiin luottaen, voi levon hetkessä mielen täyttää pettymys ihmisiin, katkeruus ja kyyninen asenne. Kyse on vain siitä, keneen luotit, kun matkasi kuljit.

Jeesuksen esimerkki

Jumalaan luottamisesta ja katseen kiinnittämisestä yksin Herraan paras esimerkki on tietty Herramme Jeesus Kristus. Näytäpä minulle evankeliumeista sellainen kohta, missä tapaat ihmisiin pettyneen tai kyynisen Jeesuksen. Eikö hänellä olisi ollut viimeistään ristillä hyvä syy moittia ihmisten häilyvää mieltä tai seuraajiensa uskon heikkoutta? Eikö hän jos kuka, joutunut kerta toisensa jälkeen hämmästelemään ihmisten epäluotettavuutta, juonittelun määrää ja mielen häilyvyyttä?

Voimme tietty aina selittää Jeesuksen olleen Jumalan Poikana tässä suhteessa poikkeus, mitä hän varmasti olikin. Uskon silti, että me voimme ottaa opiksi hänen esimerkistään luottaa aina ensin Jumalaan.

Luetaanpa lyhyt teksti Jeesuksen toimintakauden alkupuolelta, kun hän vieraili Jerusalemissa pääsiäisjuhlilla tiettävästi ensimmäistä kertaa varsinaisen toimintansa aloittamisen jälkeen.

”Kun Jeesus oli Jerusalemissa pääsiäisjuhlan aikana, monet uskoivat hänen nimeensä nähdessään ne tunnusteot, jotka hän teki. Mutta Jeesus itse ei uskonut itseään heille, koska hän tunsi heidät kaikki eikä tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on.” (Joh. 2:23-25)

Evankelista Johannes mainitsee tämän kuin ohimennen temppelin puhdistamisen ja Nikodemoksen tapaamisen välissä. Voit kuvitella, miten ihmiset etsivät Jeesuksen suosiota vielä tässä vaiheessa, kun hän oli suosion huipulla.

Tekstin mukaan monet uskoivat hänen olevan se, joka hän sanoi olevansa. Valitettavasti heidän uskonsa ei kuitenkaan ulottunut pidemmälle kuin siihen, mitä he näkivät. Mutta Jeesus ei pettynyt ihmisiin, koska Jeesus tiesi, mitä tekoa ihminen on.

Jeesus tunsi kaikki. Hän tunsi ihmissydämen läpikotaisin. Hän tiesi, että vallitsevat tunnelmat ja tunteet eivät olleet luotettava perusta, jolle kannattaisi rakentaa. Hän ei etsinyt ihmistä, jonka varaan hän olisi rakentanut työnsä, koska ”hän tunsi ihmisen” ja tiesi joutuvansa pettymään, jos hän rakentaisi ihmisten aivoitusten varaan.

”Mutta Jeesus itse ei uskonut itseään heille, koska hän tunsi heidät kaikki eikä tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on.” (Joh. 2:24-25)

Sanat eivät tarkoita, että Jeesus olisi torjunut ihmiset loitolle tai että hän olisi suhtautunut heihin epäluuloisesti. Kumpikin ajatus on väärin. Se, että Jeesus luotti koko elämänsä Isän käsiin, päinvastoin vapautti hänet olemaan lähellä ihmistä, koska hänellä ei ollut vääriä odotuksia ihmisten varalle.

Hänen ei tarvinnut puntaroida heidän luotettavuuttaan tai kykyjään, koska hänen elämäntyönsä oli rakennettu Jumalan eikä ihmisten varaan. Hänen missionsa olivat ihmiset ja perusta oli luotettu Jumalaan – ei päinvastoin.

Jeesus ei esimerkiksi valinnut opetuslapsia sen tähden, että hän olisi rakentanut elämäntyönsä heidän varaansa. Hän ei ottanut opetuslapsia lähelleen siksi, että hänen työnsä olisi jäänyt vajaaksi ilman heidän apuaan. Jeesus saattoi olla lähempänä opetuslapsiaan kuin kukaan muu ihminen, koska hän ei kohdistanut heihin vääriä odotuksia.

Jeesus ei koonnut opetuslapsia ympärilleen sen vuoksi, että hän tarvitsi heitä tai odotti heiltä täyttä panosta missiolleen. Opetuslapset olivat hänen missionsa. Opetuslapset tarvitsivat Jeesusta. He olivat oppimassa Jeesukselta sitä, mitä on elää ja vaeltaa uskossa Jumalaan. Sama koskee meitä nykypäivän opetuslapsia. Herra Jeesus ei tänäänkään rakenna valtakuntaansa meidän varaamme, vaan meidät on kutsuttu palvelemaan, jotta me voisimme oppia luottamaan häneen ja rakentamaan elämää hänen varaansa!

Opetuslapset kulkivat Jeesuksen mukana ja olivat hänen lähellään, jotta he oppivat vähän kerrassaan, mitä tarkoitti elää Jumalaan luottaen ja mitä oli rakentaa elämä Jumalan eikä ihmisen varaan. Jeesus ei siis perustanut elämäntyötään tai edes pientä osaa siitä, edes läheisimmän opetuslapsensa varaan, ”sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on.”

Jeesuksen valinta olla laittamatta luottamusta opetuslasten varaan ei ollut epäluottamuslause heitä kohtaan; se oli elämän realismia, ”sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on.” Jumala yksinkertaisesti on kestävämpi perusta elämän rakentamiselle kuin joukko ihmisiä.

Johannes ja kumppanit olivat oppimissa Jeesuksen esimerkistä Jumalan tuntemisen tien ihmettä. Elämän luottaminen Jumalan käsiin vapauttaa ihmisen vääristä odotuksista ja harhakuvitelmista lähimmäistään kohtaan. Ja kun lähimmäinen saa edessäsi olla juuri se, kuka hän on – ei sinun odotuksesi hänestä – sinäkin saat kohdata hänet uudella tavalla.

”Jeesus tiesi mitä ihmisessä on” ja juuri se vapautti hänet olemaan lähellä ihmistä. Hänellä ei ollut vääriä odotuksia yhdestäkään ihmisestä. Hän saattoi olla lähellä, koska hänen elämänsä ei rakentunut ihmisten varaan, vaan se lepäsi kokonaan Taivaallisen Isän tahdon varassa. Hän oli siis vapaa näistä pettymyksistä ja harhakuvitelmista, mitkä monesti hiertävät nykyään Herran seuraajien keskinäisiä välejä.

Jeesuksen ja Daavidin ’salaisuus’ oli luottaa Jumalaan, mikä vapautti heidät laskemasta perustaa harhakuvitelmien varaan. He eivät pettyneet ihmisiin, koska he eivät rakentaneet elämäänsä heidän varaansa. Milloin ihminen pettää pahuuttaan, milloin heikkouttaan ja milloin osaamattomuuttaan, jne.

Vain Jumala on kestävä kumppani ’elämän suon’ ylitykseen. Hän ohjaa suon yli, vaikka jalat matkalla kastuvat, kun tukevalta vaikuttaneet ’mättäät’ pettivät sittenkin. Jeesus tiesi mitä tekoa ’elämän suon’ mättäät ovat, ja juuri sen vuoksi hän kiinnitti toivon yksin Herraan.

Hylkää harhakuvitelmat ja katso Jumalaan

Kerrataanpa vielä. Mietipä suomenkielen sanaa ’pettymys’. Pohjimmiltaan pettymys seuraa siitä, että ihminen elää harhakuvitelmissa, mutta tilanteen pakosta hän joutuu päästämään niistä irti. Pettymys on rankka kokemus.

Pettymyksen positiivinen puoli on kuitenkin siinä, että se vapauttaa ihmisen harhakuvitelmista. Vaikka pettymys merkitsee takaiskua, sillä on vapauttava puolensa. Pettymys merkitsee vapautta vääristä pettävistä virhekuvitelmista, joiden varaan ihminen on elämäänsä rakentanut.

Pettymykset ovat yksinkertaisesti seurausta siitä, kun ihminen huomaa arvioineensa väärin elämän tilanteet tai ihmiset. Pettymys siis paljastaa väärinkäsitykset, väärät vaikutelmat ja väärät arviot.

Mitä lujemmin ihminen on pannut toivonsa ja luottamuksensa vääräksi paljastuneeseen harhakuvitelmaan, sitä rajummat ovat seuraukset. Sen vuoksi elämän suuret pettymykset tekevät monista ihmisistä kyynisiä ja ylikriittisiä toinen toistaan kohtaan. Pettymys on siis seuraus virhearviosta – siitä, että rakentaa toivonsa pettävälle perustalle.

Pettymys ei siis varsinaisesti johdu varsinaisesti siitä, että elämä kohtelee ihmistä erityisen kaltoin. Se on pikemmin seuraus siitä, että hän on rakentanut toivonsa jonkin sellaisen varaan, mikä ei sitten kestäkään. Kun sitten harhakuvitelmat romahtavat, me petymme. Se on hetki, kun kohtaamme joko itsemme tai toiset ihmiset sellaisina vajavaisina olentoina kuin he todella ovat. Tällöin meitä uhkaa kyynisyys ja katkeroituminen.

Mikä sitten voi pelastaa ihmisen pettymykseltä, kyynisyydeltä ja katkeruudelta? Yksin se, että Daavidin tai Jeesuksen esimerkin tavoin rakennamme elämän katse ja luottamus Jumalassa. Jumalan varaan rakentaminen antaa meille itsellemme tilaa olla vajavaiset ilman, että kerta toisensa jälkeen pettyisimme itseemme. Samoin ihmiset ympärillämme saavat hekin luvan olla vajavaisia ilman, että petymme heihin, koska emme ole maalanneet harhakuvia heidän varalleen.

Jeesus ei rakentanut elämäänsä edes rakastamiensa opetuslasten varaan, ”koska hän tunsi heidät kaikki eikä tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on”.

Hän eli opetuslasten lähellä, mutta hänen elämänsä perusta ei ollut laskettu näiden kahdentoista varaan. Kun sitten opetuslapset ihmisyyttään osoittautuivat vajavaisiksi, se ei murtanut Jeesusta tai kolhinut hänen rakkauttaan opetuslapsia kohtaan. Opetuslapset olivat hänen missionsa, mutta hänen turvansa oli Herra. Hänen lähellään ihmisillä oli siis tilaa olla ihmisiä.

Toisin sanoen, kun ’mätäs’ ’elämän suolla’ pettää jalan alla, se kuuluu vain matkan luonteeseen ilman, että siitä tarvitsi suuremmin pettyä. Tuki ja turva ei ole ihmisissä, vaan Jumalassa. Yksin hän on täyden luottamuksen arvoinen.

Jos kieltäydymme näkemästä toisemme sellaisena kuin olemme, rakennamme valheellisia mielikuvia ja ajatuksia toisistamme. Ja mitä enemmän elämme ylisuurten odotusten ja väärien mielikuvien varassa, sitä todennäköisemmin joudumme pettymään.

Mutta entäpä jos rakennamme elämämme mieluummin kestävälle pohjalle Jeesuksessa Kristuksessa? Tällöin annamme itsellemme ja toinen toisellemme tilaa olla ihmisiä – vajavaisia sellaisia. Eikö tällöin kaikkien ole helpompi hengittää? Sinä saat olla vajavainen sinä ja minä saan olla vajavainen minä! Voimme kohdata toinen toisemme kaikessa heikkoudessa ilman pelkoa pettymyksestä.

Jumalan tahto on, että me olisimme elämässämme kuin Jeesuksen vertauksen viisas mies, joka rakensi talonsa kalliolle (Matt. 7:24-27). Ihminen, joka rakentaa elämänsä Herran Jeesuksen varaan rakentaa elämäänsä kestävälle pohjalle. Se taas, joka rakentaa elämän ihmisten – itsensä ja muiden – varaan on kuin mies, joka rakentaa talonsa hiekalle.

Kumpikin mies kohtaa samat elämän myrskyt, mutta hän, jonka turva on Kristuksessa selviää myrskyn yli ilman, että hänen pitää pettyä ja rakentaa taloaan kerta toisensa jälkeen huteralle pohjalle.

Luottakaamme siis elämämme kestävälle pohjalle Jumalan varaan, ”sillä kyllähän me tiedämme itsekin, mitä ihmisessä on”. Vapauttakaamme siis toinen toisemme harhakuvitelmista ja vääristä odotuksista toistemme etevyyttä ja mahdollisuuksia kohtaan.

Siirtäkäämme katse yksin Jumalan apuun ja turvaan. Hän vapauttaa meidät edelleen kohtaamaan toinen toisemme tavallisina ihmisinä ilman pelkoa pettymyksestä.

Pohdittavaa

Miten luottamus Jumalaan vapauttaa meidät myös suhteessa lähimmäisiimme?