Nykypäivän ihmisen elämä liittyy monessa suhteessa rahaan. Elämme yhteiskunnassa, jossa enää harvat päivittäiset tarpeet täytetään omavaraisesti. Olemme tottuneet ostamaan hyödykkeet ja palvelut sen sijaan, että tekisimme asiat itse puhdetöinä tai ne syntyisivät oman talouden tuotantona.

Koska mieluummin täytämme tarpeemme ostamalla niihin ratkaisut, on vaihdannan väline raha saanut varsin keskeisen aseman elämässämme. Etenkin kaupungissa käytännössä lähes kaikkeen lopulta liittyy raha. Maksamme ravinnosta, vaatteista, asuintilasta, kulkuvälineistä, terveydenhuollosta jne. Ja ainakin epäsuorasti ostaapa nykyihminen rahalla myös terveyden ja hyvinvoinnin.

Emme maksa ainoastaan hyödykkeistä, vaan maksamme jopa elintilasta: asuminen, parkkimaksut, leirintämaksut ja erilaiset sisäänpääsymaksut. Maksamme jopa vapaa-ajastamme, puhumattakaan siitä, että maksamme kiltisti siitäkin, että saamme maksaa laskuja tai nostaa ja tallettaa rahaa…

Rahan keskeinen asema päivittäisessä elämässä on harhauttanut monen ajattelemaan, että kaikki on ostettavissa ja että ihmiselämän laatu lopulta mitattaisiin rahassa. Tästä syntyy se harha, että jos Herra siunaa omiaan rahallisesti, niin se olisi riittävää huolenpitoa. Aivan kuin Taivaallisen Isän huolenpidoksi riittäisi se, että hän kiireisen isän tavoin ostaisi itsensä vapaaksi viettämästä aikaa kanssamme. Pöljä ajatus!

Tämän rahaksi kutsutun vaihdantavälineen keskeisyyden vuoksi on seurakunnan rukouselämä sekin kytköksissä tavalla tai toisella rahaan. Herran läheisyyden sijaan rukoilemme häneltä rahaa ja taloudellista ihmettä seurakunnalle. Mitä virkaa on seurakunnalla, joka etsii Jumalaltaan vain taloudellista tukea sen sijaan, että se nauttisi Herran läsnäolon päivittäisestä kokemuksesta.

Jos kuitenkin katsoo vähän pidemmälle, huomaa ettei ihmiselämän tarpeet lopulta ratkea rahalla, vaikka se monessa välissä hyppääkin esiin. Edelleen ihminen on riippuvainen monista samoista perusasioista kuin ’vanhan ajan’ ihmisetkin, vaikka ne onkin kätketty kauemmaksi ulottuviltamme.

Esimerkiksi sinä päivänä, kun terveys pettää, huomaamme olevamme kyvyttömät ostamaan terveyttä, vaikka terveyspalveluja voimme ostaakin. Samoin rauhan rikkoutuessa – on kyse yhteiskuntarauhasta tai kotirauhasta – rauhaa ei voi sitäkään ostaa, vaikka aseita, viranomais- tai turvapalveluja voikin ostaa. Ja on vielä niinkin, että jos kohtaamme kuivuuden tai tulvan kaltaisia mittavia luonnonkatastrofeja, loppuu ruoka pöydästä, vaikka euroja olisi kuinka paljon käytettävissä.

Yritän vain sanoa, että samat lainalaisuudet pätevät yhä tänään, mitkä ovat vallinneet ihmiskuntaa jo vuosituhannet. Raha ei ole sen enempää ongelman aiheuttaja kuin ratkaisu ongelmiin. Ongelmat ovat syvemmällä meidän asenteissamme. Vaikka elämän perustarpeiden täyttäminen on yhteiskunnassamme siirtynyt kauemmaksi arkipäivän elämästä, olemme samalla tavalla riippuvaiset Jumalan armosta kuin maatalousyhteiskunnan ihmiset olivat. Edelleen emme voi ostaa mitään, jos Jumala ei armossaan sitä meille suo.

Elian ja lesken yhteinen taival Sarpatissa

Raamatun tekstinä minulla on profeetta Elian ja Sarpatissa asuneen leskiäidin kohtaaminen. Se on teksti, jossa puhutaan juurikin elämän perustarpeista ja niiden täyttämisestä. Siinä on kyse varsin arkisista asioista: toimeentulosta ja terveydestä. Ne ovat kummatkin asioita, joita ihmiset väärin kuvittelevat hallitsevansa itse silloin, kun ne ovat kunnossa. Kun taas toimeentulo tai terveys on uhattu, heräämme mekin tunnustamaan voimattomuutemme niiden edessä.

Meidän aikaamme sovitettuna profeetan ja lesken kohtaamisessa varmaan puhuttaisiin rahasta jauhojen ja veden sijaan. Leski pyytäisi rahaa ruoan ostamiseen tai poikansa sairastuttua hän pyytäisi rahaa, jotta saisi kelvollista hoitoa lapselleen. Mutta tarve on lopulta täsmälleen sama ollut silloin kuin se on tänäänkin. Niin profeetta kuin leskinainen tarvitsivat ravintoa – eli ruokaa – elääkseen ja terveys oli sekin yksin elämän antajan Herran käsissä niin kuin se on tänäkin päivänä.

Ja miksikö käytän kohtuuttomasti aikaa tämän yksinkertaisen asian sanomiseen? Ihan vain sen tähden, että osaamme asettaa itsemme tähän Raamatun kertomukseen. Nimittäin meidän päivittäiset tarpeemme ovat täsmälleen samat ja väitän, että reaktiomme niihin vastaavat nekin pitkälti sitä, miten tekstissä leskiäiti toimii.

Luetaanpa siis teksti ajatuksella ja mietitään sen jälkeen, mistä siinä on kyse ’isossa mittakaavassa’ sekä konkreettisesti pienen ihmisen näkökulmasta. Poimin tähän pitkästä tekstistä näkökulmani kannalta oleelliset osuudet, mutta teksti kannattaa omasta Raamatusta lukea kokonaan (1. Kun. 17:7-24).

Tekstissä Herra tekee profeetta Elian kautta kaksi ihmettä, jotka meidän kielellä voidaan nimetä vaikka näin: Herra antaa toimeentulon (1. Kun. 17:7-16) ja Herra antaa terveyden (1. Kun. 17:17-24). Katsotaanpa ensiksi mainittua ihmettä:

”Elia lähti Sarpatiin. Tullessaan kaupungin portille hän näki leskivaimon keräämässä polttopuita. Elia huusi hänelle: ”Toisitko minulle vähän vettä, että saisin juoda.” Nainen lähti hakemaan vettä, ja Elia huusi hänelle vielä: ”Toisitko minulle myös palan leipää.”

Mutta nainen vastasi: ”Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi, elää, minulla ei ole jäljellä kuin kourallinen jauhoja ruukussa ja vähän ruokaöljyä pullossa. Kun saan kerätyksi vähän puita, menen kotiin ja teen jauhoista ja öljystä ruokaa itselleni ja pojalleni. Syömme sen ja sitten kuolemme.”

Elia sanoi hänelle: ”Älä pelkää! Mene kotiisi ja tee niin kuin sanoit. Tee kuitenkin ensin minulle pieni leipä ja tuo se tänne. Leivo vasta sitten itsellesi ja pojallesi. Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo, ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle.”

Leski meni ja teki niin kuin Elia oli sanonut, ja heillä kaikilla riitti syötävää pitkät ajat. Jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt, sillä näin oli Herra sanonut Elian suulla.” (1. Kun. 17:10-16)

Sarpatin leski taisteli nälänhädän keskellä perheensä olemassaolosta. Tuona aikana leskellä ei ollut perintöoikeutta maahan, joten ainoa tapa ravinnon hankkimiseen hänellä oli tähteiden kerääminen pelloilta (vrt. Ruut ja Noomi). Ja kun maassa vallitsi kuivuus ja nälänhätä, ei pelloille juuri tähkäpäitä jäänyt kerättäväksi. Lesken sanat Elialle kertoivat asioiden huonon tilan:

”Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi, elää, minulla ei ole jäljellä kuin kourallinen jauhoja ruukussa ja vähän ruokaöljyä pullossa. Kun saan kerätyksi vähän puita, menen kotiin ja teen jauhoista ja öljystä ruokaa itselleni ja pojalleni. Syömme sen ja sitten kuolemme.” (1. Kun. 17:12)

Ja kun maassa vallitsi nälänhätä, ensimmäiseksi siitä joutuivat kärsimään juuri lesken kaltaiset ihmiset, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta varastoida ruokaa pahan päivän varalle tai ostaa sitä kalliilla hinnalla ulkomailta.

Tekstin mielenkiintoisia yksityiskohtia voisi nostaa esiin useampia, mutta tähän alkuun riittää yksi. Se on sanoissa ”heillä kaikilla riitti syötävää pitkät ajat”. Ihmeessä ei ollut kyse vain ’yhden illan ihmeestä’. Päinvastoin puhutaan siitä, että Jumala antoi toimeentulon perheelle pidemmäksi aikaa. Ja kuinka pitkää aikaa se koski? Arvioisin ihmeen kestoksi noin 2 – 3 vuotta.

Nimittäin Elian aikana kuivakausi koetteli Israelin ympärysalueita tekstin mukaan suunnilleen kolme vuotta:

”Pitkän ajan kuluttua, kolmantena sateettomana vuotena,” (1. Kun. 18:1)

Tästä ajasta osan Elia vietti Keritin puron äärellä korppien ruokittavana (1. Kun. 17:1-7) ennen kuin Herra lähetti profeetan Sarpatiin leskiäidin luo kuivuuden loppuajaksi. Eli ajan jakson kesto riippuu siitä, kauanko Elia oli purolla ennen Sarpatiin tulemista.

Tätä tulkintaa tukee sekin, että tekstissä mainitaan Elian asuneen lesken luona tämän ’kattohuoneistossa’ (1. Kun. 17:19).

Jumalan yliluonnollinen huolenpito ei siis ollut mikään ’yhden illan’ ateria, vaan todella todennäköisesti vuosia kestänyt valtava toimeentulon ihme. Se on näin ollen kestoltaan rinnasteinen Israelin erämaassa kokemaan mannaihmeeseen. Tätäkin siis voi tarkoittaa sanat ’elämää ihmeessä’.

”Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo, ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle.” (1. Kun. 17:14)

Leskinainen sai näin ollen elää profeetta Elian kanssa Israelin mannaihmeen toisinnossa. Se oli ihme, joka kesti vuodesta toiseen.

Ajan mittaan toki jatkuvasti läsnä olevasta ihmeestä tulee ihmisen silmissä vähitellen arkinen tapahtuma, vaikka ihme pysyy ihmeenä kestävyydestä huolimatta, mutta palataan tähän vielä myöhemmin.

Suuret linjat

Teksti siis kertoo, kuinka Jumala huolehti kuivuuden aiheuttaman nälänhädän aikana profeetasta sekä Sarpatissa asuneesta leskivaimosta perheineen. Mutta katsotaanpa tekstiä hetki ’isosta näkökulmasta’ eli puhutaan vähän suurista linjoista.

Kuivuus ei tullut sattumalta, vaan se oli Jumalan erityistä puhetta kansalleen (1. Kun. 17:1,7). Herra tahtoi herättää kansansa hylkäämään Baalin palvonnan ja kääntymään takaisin puoleensa.

Kuivakausi johti luonnollisesti nälänhätään. On muuten typerää ajatella, että me nykypäivän ihmiset olisimme jotenkin vapaat vastaavista luonnon lainalaisuuksista. Aivan yhtä hyvin mekin voimme kohdata vastaavan katastrofin, joten ehkä olisi aihetta olla kiitolliset siitä leivästä, mitä meillä on yltäkyllin maassamme.

Huomaa, että teksti sijoittuu Sidonin maahan Sarpatin rannikkokylään. Eliaa ei johdatettu sattumalta Sarpatiin, vaan paikka oli Herran valitsema. Alue oli pahamaineisen Isebelin isän hallintoaluetta. Isebel puolestaan oli Israelin kuningas Ahabin vaimo, joka henkeen ja vereen vastusti profeetta Eliaa ja kaikkia muita Herran profeettoja.

Ennen kaikkea on hyvä huomata, että Sarpat ja Sidon olivat siis Baalin palvonnan ydinaluetta. Baal ei ollut mikä tahansa epäjumala, vaan se oli kansalleen nimenomaan hedelmällisyyden jumala. Baal ei kyennyt kuivuuden aikaan antamaan kansalleen satoa. Sen sijaan Herra kykeni ruokkimaan profeettansa ja Sarpatissa asuvan leskivaimon siinä, missä Baal epäonnistui. Herra voitti tämän taistelun selvästi.

Ei siis ollut sattumaa, että Herra vei profeettansa tässä päävastustajansa Baalin kotimaahan(1. Kun. 17:7-9). Siellä profeetta oli vastustajiensa tavoittamattomissa aina siihen päivään saakka, kunnes Herra käskisi häntä palaamaan omaan kotimaahansa.

Kertomus on täten vertailukohta Israelin kuningas Ahabin valinnalle suosia Baalin palvontaa Herran sijaan. Teksti siis vertailee Israelin kuningas Ahabin epäuskoa, köyhän pakanamaassa asuvan leskiäidin uskoon. Kuninkaalle tarjottiin useita tilaisuuksia kääntymykseen, mutta hän ei niihin tahtonut tarttua. Siinä missä ihmeet eivät onnistuneet herättämään uskoa Israelin kuninkaassa, ne avasivat pakanamaalla asuneen alhaisen lesken näkemään Israelin Jumalan suuruuden.

Teksti on edelleen vastakkainasettelu Baalin ja Israelin Jumalan välillä. Oikeastaan kertomus profeetta Elian elämästä on kokonaisuudessaan kertomus Israelin Jumalan mahdista Baalin ’mahdin’ yli.

Profeetan ’siirtäminen’ omalta maan näyttämöltä ’Baalin’ kotimaahan alleviivaa myös sitä, että hedelmällisyyden jumala ’Baal’ ei kyennyt huolehtimaan edes ’omasta kansastaan’, koska nälänhätä ja kuivuus koskettivat myös Sidonin maata ja siellä Sarpatin kaupunkia. Kuivuus ei siis ollut yksin Israelin ongelma, vaan myös ympäryskansat kärsivät siitä.

Jos nyt ajattelet, että Israelin Jumala kykeni huolehtimaan profeetastaan ja leskiäidistä ’Baalin’ kotimaassa, missä Baal epäonnistui antamaan hedelmällisyyden omilleen, huomaat, että teksti oikein ilkkuu Baalin voimattomuutta. Siellä missä ’Baal’ asui ja petti omansa, Herra piti huolta omastaan ja vieläpä ’Baalin maan’ asukkaista.

Paluu arjen mittakaavaan

Nämä ovat kertomuksen ’suuret linjat’ eli se, mistä aluetta koetelleessa kuivuudessa oli isossa mittakaavassa kyse Jumalan näkökulmasta. Ison mittakaavan asiat eivät kuitenkaan kiinnosta meitä pieniä ihmisiä silloin, kun kohtaamme hädän omassa pienessä mittakaavassa niin kuin tekstimme Sarpatissa asuva leski kohtasi. Nälkä vieraili hänen kodissaan ja sitä ei yhtään helpottaisi tietämys siitä, että näin Herra oli tarkoittanut tapahtuvan ’isossa mittakaavassa’

Leskeä tuskin olisi nälänhädän ja kuivuuden keskellä paljoa lohduttanut, jos Herra olisi lähettänyt profeetta Elian hänen luokseen kertomaan, mistä nälänhädässä oli ’isossa mittakaavassa’ kyse. Kun nälkä vierailee omalla keittiön pöydällä, tuntuu sangen merkityksettömältä ymmärtää suuret linjat, jos ne eivät mitenkään vaikuta omaan henkilökohtaiseen hätään.

Kun siis Elian kautta tapahtui jo edellä lukemamme ’pienen mittakaavan suuri ihme’, se oli todellinen ratkaisu lesken elämäntilanteen toimeentulon ongelmaan. Näin siitäkin huolimatta, että edelleen ’isossa mittakaavassa’ köyhiä ihmisiä kuoli nälkään ja janoon varmasti lesken lähiympäristössä – jopa Sarpatin kaupungissa.

Voit asettua itse leskinaisen asemaan ja miettiä, miltä elämä mahtoi tuntua ja näyttää, kun elämässä tapahtui täysin odottamaton käänne profeetan ilmestyttyä heidän elämäänsä täysin tyhjästä.

Tämä nainen tuskin osasi rukoilla tällaista ihmettä osakseen, tuskin hän osasi pyytää Herraa lähettämään luokseen edes ketään Elian kaltaista henkilöä. Nainen oli pakanataustainen Sidonissa elämänsä Baalin palvonnan keskellä elänyt tuiki tavallinen köyhä leskeksi jäänyt nainen toimeentulorajan alapuolella. Silti hän sai kohdata valtavan Jumalan ihmeen omassa kodissaan keskellä kuivuutta ja nälänhätää, joka vaati päivittäin omat uhrinsa niin läheltä kuin kaukaa.

Ja niin kuin totesimme Elian kautta tapahtunut ihme ei ollut ’yhden illan’ juttu, vaan se kesti ehkä jopa lähemmäs kolme vuotta. Joka päivä leskiäiti sai leipoa ruoan yliluonnollisen ’toimeentulon’ lähteiltä itselleen, pojalleen ja tälle Jumalan miehelle.

Jumalan ihmeen arkipäiväistyminen

Herra siis antoi leskiäidin perhekunnalle toimeentulon, kuten teksti meille opetti:

”Leski meni ja teki niin kuin Elia oli sanonut, ja heillä kaikilla riitti syötävää pitkät ajat. Jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt, sillä näin oli Herra sanonut Elian suulla.” (1. Kun. 17:15-16)

Jumalan jatkuva ihme palveli ihmisen ja Jumalan välisen luottamussuhteen rakentamista. Ihme kasvatti luottamussuhdetta Herraan samaan tapaan, mitä Isä meidän -rukouksen pyyntö ”Anna meille jokapäiväinen leipämme”. Siinäkin me pyydämme päivittäistä ruoka-annosta emmekä varastoa täyteen ruokaa.

Jokapäiväinen uusi ihme vahvisti ihmisten uskoa. Se myös muistutti heitä ihmeen tekijästä. Leskivaimo sai kokea päivittäin uskonsa luottamuksen arvoiseksi nähdessään jauhojen ja öljyn yliluonnollisesti riittävän jälleen päivän tarpeisiin. Tällä tavoin Herra opettaa omiaan luottamaan mieluummin ihmeen antajaan kuin itse ihmeeseen!

Me ihmiset emme kuitenkaan ole aina aivan näin oppivaisia. Ajan mittaan jatkuvasti läsnä olevasta ihmeestä tulee ihmisen silmissä vähitellen arkinen tapahtuma, vaikka ihme pysyy ihmeenä kestävyydestä huolimatta, mutta palataan tähän vielä myöhemmin. Ajattelepa vaikka nyt tätä leskinaisen kohtaamaan toimeentulon ihmettä.

Kuinka moni meistä on ensin kohdannut Jumalan ihmeen ja saanut sen kautta vaikkapa pysyvän avun elämäänsä? On erityisen kummallista, että vaikka jauhoruukku ihmeen kaltainen toimeentulon ihme olisi esimerkiksi toimeentulon muodossa jatkuvasti läsnä meidän elämässämme – niin kuin leskiäidin elämässä oli jauhoruukun ihme – niin ihme arkipäiväistyy ja sen myötä katoaa myös meidän kiitollisuutemme.

Omasta elämästäni voin poimia tästä heti kaksi esimerkkiä. Aikanaan 90-luvun alussa vakavan laman aikaan sain työpaikan aivan Jumalan ihmeestä. Sain jopa profetian, että nyt ei tarvitse enempää hakemuksia lähettää, että rukous on kuultu. Ja niin se oli kuultu. Sain työpaikan ja olin kiitollinen Herralle siitä. Se oli tuolloin nuoren perheemme taloudellinen pelastus. Vietin tuossa työpaikassa noin 15 vuotta, mutta eipä kiitollisuuteni kantanut varmaan ensimmäistä puoltakaan vuotta. Kiitollisuuden sijaan löysin itseni nurisemasta työn ongelmallisuutta tai sitä, kuinka joku sai vähemmällä vaivalla enemmän rahaa tai kunniaa, mitä minä sain. Niin on lyhyt kiitollisen muisti…

Toinen esimerkki koskee ihmeparantumista, jonka sain kokea vuonna 1996, kun sain terveyden kuolinvuoteella ankaran keuhkokuumeen runtelemana. Toipuessani sairaudesta olin kiitollinen ja olin sitä melko pitkään monella tapaa. Aika ajoin muistutan itseäni siitä, että olen jatkoajalla. Silti huomaan aivan liian usein kiittämättömänä nurisevani elämäni laatua tai vertailevani sitä toisten osaan. Milloin olen uupunut, milloin tympääntynyt, jne. Herra anna anteeksi minulle!

Sama kiitollisuuden unohdus tapahtui myös tekstimme leskiäidille. Hän eli joka päivä kirjaimellisessa toimeentulon ihmeessä. Ihmeestä tuli arkipäivää ja näin vähän kerrassaan Jumala ’katosi’ ihmeestä. Jos hän alkuun ottikin ihmeen Jumalan kädestä armon siunauksena, vähän kerrassaan Jumalan suuruus jäi ajatuksissa taka-alalle. Ja miten tämän perustelen?

Se käy ilmi leskiäidin reaktiosta seuraavan ihmeen kohdalla, kun hänen poikansa sairastui vakavasti. Poikansa sairaudenkin aikaan he söivät Jumalan ihmeestä leivottua ruokaa – ja ihme oli heidän keskellään silloinkin joka päivä!

Äidin reaktio tilanteessa on varsin ymmärrettävä, mutta silti se kertoo jotain meidän ihmisten uskon – tai sen heikkouden – luonteesta. Toki poika oli leskiäidin koko elämä ja enemmän. Poika oli rakas ja poika oli myös leskiäidin ’eläkevakuutus’ vanhoille päivilleen. Reaktio oli ymmärrettävä, mutta silti jään miettimään, että hänenkin muistinsa oli varsin lyhyt. Luetaanpa tämäkin teksti vielä lyhyesti.

”Jonkin ajan kuluttua kävi niin, että talon emännän poika sairastui. Hänen tautinsa yltyi niin pahaksi, ettei hänessä lopulta ollut elonmerkkiä. Leski sanoi silloin Elialle: ”Pitikö sinun sekaantua minun elämääni, Jumalan mies! Pitikö sinun tulla tänne vetämään minun syntini esiin ja tappamaan poikani!”

Elia sanoi: ”Anna poika minulle.” Hän otti pojan lesken sylistä, kantoi hänet huoneeseensa talon katolle ja laski hänet vuoteelleen. Hän rukoili Herraa sanoen: ”Herra, minun Jumalani! Tahdotko todella tuottaa onnettomuuden tälle leskelle, jonka luona asun, ja surmata hänen poikansa?”

Hän ojentautui kolmesti pojan ylle ja rukoili: ”Herra, minun Jumalani! Anna hengen palata tähän poikaan!” Herra kuuli Elian pyynnön. Henki palasi poikaan, ja hän virkosi eloon.

Elia nosti pojan vuoteelta ja vei hänet kattohuoneesta alas taloon. Hän antoi pojan tämän äidille ja sanoi: ”Katso, poikasi elää.” Nainen sanoi Elialle: ”Nyt minä tiedän, että sinä olet Jumalan mies. Se, mitä sinä puhut, on todella Herran sanaa.” (1. Kun. 17:17-24)

Nainen kohtasi elämässään uuden koetuksen siinä, kun hän joutui kohtaamaan oman poikansa kuoleman. Naisen reaktio oli voimakas ja oikeutettu.En millään muotoa tahdo moittia naista tästä, koska noin me kaikki mitä todennäköisemmin reagoisimme.

Tahdon silti herättää ajatuksen siitä, että Jumalan ’toimeentulon ihme’ oli tuollakin hetkellä läsnä aivan konkreettisesti leskinaisen ja Elian elämässä. He olivat tuonakin päivänä syöneet sitä leipää, joka oli valmistettu Jumalan ihmeen kautta annetuista jauhoista! He elivät joka hetki Herran jauhoruukun kautta antamassa ruokkimisihmeessä, mutta silti hänen mielensä täyttyi syytöksistä tuossa tilanteessa.

Uuden koettelemuksen tähden nainen ei nähnyt Jumalan läsnäoloa elämässään. Hän katsoi vain menetystä sen sijaan, että olisi nähnyt päivittäisessä ihmeessä Herran Jumalan läsnäolon!

Eikö hän enää kyennyt näkemään arkipäivän koetuksen läpi enää Jumalan läsnäoloa elämässään? Ensimmäinen ajatus ei ollutkaan, että sama Herra, joka oli jo pidemmän aikaa ruokkinut heidät, olisi samalla tavalla kykenevä auttamaan häntä uudessa koetuksessa.

Minun elämäni ihmeessä

Asetupa nyt itse lesken paikalle omassa elämässä silloin, kun Jumala ilmestyy väkevästi. Näetkö kuinka vaikeaa meille ihmisille on irrottautua näkyvästä, vaikka me eläisimme jo sillä hetkellä jatkuvassa Jumalan ihmeessä.

Uusi koetus voitetun koetuksen keskellä sokaisee meidät näkemästä Jumalan auttavaa kättä arjessa. Kuinka helposti me uuden koetuksen edessä heittäydymme katkeruuden tai voimattomuuden vietäväksi sen sijaan, että luottaisimme uudetkin koetukset Herran käteen?

Jos mietin taas omaa elämääni, niin kuinka monet kerrat olen valittanut ’puutetta’ Herralle silloinkin, kun oli vielä siinä työpaikassa, jonka Herra oli minulle aikaan osoittanut ja kiistatta antanut? Kuinka siitä jokapäiväisestä toimeentulon ihmeestä tulikin arkipäivää ja ansaittua? Ja kuinka ilolaulu muuttui uusissa koetuksissa valitusvirreksi sen sijaan, että olisin uskaltanut luottaa Herraan uusissakin vaikeuksissa?

Ja kuinka monet kerrat olen kapinoinut Herraani vastaan koetuksissa ja väsyneenä, vaikka tiedän tänäänkin eläväni jatkoaikaa? Miten terveyden lahjasta tuli itsestään selvä tai jopa ansaittu, kun kuitenkin tiedän eläväni tänäänkin ihmeessä?

Mitä voin enää sanoa? Voin vain pyytää anteeksi sinulta – Herra Jeesus – kiittämättömyyttäni ja sitä, että olen antanut sinun jatkuvan ihmeesi elämäni yllä ’arkipäiväistyä’ ja väljähtyä. Anna minulle anteeksi, minä olen niin kiittämätön ja kovin huonomuistinen.

Pohdittavaa

Mitä tästä opimme?