Minua on huolettanut pitkään ajatus siitä, että mitä tai ketä seurakunnat ja uskovat lopulta elämällään ja ponnistuksillaan kirkastavat. Seurakunnat ovat täynnä vaatimusta siitä, että jokainen tahtoo siunauksia osalleen, mutta samaan aikaan kovasydämisyys jäytää vaatijan omassa sydämessä. Aivan kuin sanoisimme, että Herran tulee ensiksi siunata juuri minua ja se, mitä yli jää, siitä voi jakaa muille. Ja on niinkin, että raamattupiirien keskustelut kääntyvät kerta toisensa jälkeen vain politiikan tekoon ja maailman uhkakuviin sen sijaan, että sydämet sykkisivät kiitosta ja kunniaa Herralle Jeesukselle.

Olenpa miettinyt sitäkin, että jos Jeesus tuntemattomana astuisi keskellemme, saisiko hän edes puheenvuoroa, kuuntelisimmeko häntä vai olisiko hänen paikkansa olla statisti. Etsin muutosta, ja muutos lähtee omasta sydämestä; sinun sydämeesi minulla ei ole käyttöoikeutta.

Haluan avata tätä ongelmaa ehkä kummalliselta kuulostavan esimerkin kautta, mutta uskon erilaisen lähestymistavan tekevän tutusta asiasta aavistuksen koskettavamman ja ehkä se puhuttelee meitä eri tavoin – jopa niin, että me kuulemme asian omien huutojemme läpi.

Olen arvioinut luonnollisesti myös omia arjen valintoja sekä sitä palvelutyötä, jota teen seurakunnassa. Käyttääkseni seurakuntakielen termiä – puhun tässä elämän ’hedelmästä’ ja rakkaudenteoista. Teemme paljon hyvää, jolla voi olla todellista merkitystä nykypäivän ihmiselämän kivun lievittämisessä, mutta perimmäinen kysymys kuuluu, mihin minut on kutsuttu?

Teemme seurakuntina paljon hyvää aina näännyksiin saakka, mutta teemmekö me sitä rakkaudesta Kristukseen vai onko vaikutin jokin muu? Lievitänkö tuskaa tehden itsestäni näkyvän, vai kirkastaako työni lähettäjän Jeesuksen Kristuksen nimeä?

Sulhasen ystävä

En voi jättää kysymättä miksi me teemme tämän kaiken ja vielä enemmän ja mitä se saa aikaan? Ketä rakkaudentekomme kirkastavat ja mitä hedelmää ne tuottavat Taivasten valtakuntaan? Kirkastaako puuhastelumme meitä itseämme, seurakuntaa vai Kristusta? Voimme kysyä itseltämme Johannes Kastajan sanoin, että olemmeko me ”sulhasen ystäviä”?

”Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: ’En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään.’ Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”” (Joh. 3:28-30)

”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”. Se on tuttu totuus, mutta aina yhtä vaikea. Kuvittele tilannetta, että olemme hääjuhlassa ja ”sulhasen ystävä” – ’bestman’ – kääntää kaiken huomion itseensä, niin että sulhanen jää auttamattomasti hänen varjoonsa.

”Sulhasen ystävä” voi viihdyttää hääväkeä mitä taidokkaimmin, ohjelma voi olla mitä nautittavinta kuin koskaan ja väki viihtyy juhlassa. Mutta täyttääkö ”sulhasen ystävä” enää tehtäväänsä sulhaseen nähden? Tekeekö hän hääjuhlasta sulhasen ja morsiamen juhlan vai varastaako hän juhlan itselleen? Onko siis paikalle astunut ’drama queen’, joka imee kaikki katseet ja huomion itseensä, kun hänen pitäisi ”vähetä” ja sulhasen ”enetä”?

Kaikilla oli mukavaa – sulhasesta nyt en tiedä, kun häntä ei oikeastaan kukaan noteerannut – muilla kuitenkin oli kivaa. Mitä paikalle kutsuttu juhlaväki sitten muistaa juhlan päätyttyä? He ovat viihtyneet, mutta tuliko kirkastetuksi ’sulhanen’ vai oliko lopulta täysin yhdentekevää, kuka siellä hääpöydän takana istui?

Tätä minä kysyn tänään seurakunnan – Kristuksen morsiamen – edessä? Olemmeko me Johannes Kastajan tavoin ”sulhasen ystävät” vai olemmeko me vieneet hänen paikkansa juhlassa, koska varastimme kaiken huomion vain itsellemme. Tämä on se kysymys, jonka edessä olemme hyvin aralla paikalla.

Ketä ”Kristuksen morsian” – seurakunta tänään kirkastaa? Kohti käyvästi saman voisi kysyä, että onko kenties ”Kristuksen morsiamella” ’toinen mies’? Ketä minä elämäni valinnoilla kirkastan? Onko minun palvelutyöni Kristuksen korottamista ja hänen nimensä kirkastamista vai säteilenkö minä itse niin kirkkaasti, ettei ”sulhaselle” jää enää tilaa?

On aiheellista pysähtyä miettimään tätä kysymystä etenkin, jos huomaat, että olet tullut jonkun muun ihmisen elämässä korvaamattomaksi. Oletko ottanut ”sulhasen” paikan? Tullut ratkaisuksi elämän ongelmiin Kristuksen sijaan? Jumalan palvelijana sinun vastuusi on olla ”sulhasen ystävä” – korottaa ja kirkastaa Kristusta – ei itseäsi tai seurakuntaa.

Jos siis tapaat ihmisen, joka on elämässään tullut etsijän paikalle, tehtäväsi ”sulhasen ystävänä” on näyttää hänelle Kristus – ei peittää Kristusta taidollisella avullasi ja astua näin Kristuksen eteen. Sama pätee seurakuntaan; jos seurakunta ei tuo ihmistä Kristuksen ristin juureen, vaan se sammuttaa janon omalla taidollisuudellaan, tekee tunnetuksi vain ’omaa rakkaudellista ilmapiiriään’ – se varastaa juhlan itselleen ja ottaa Kristuksen paikan.

Esimerkkejä voisi ottaa vaikka kuinka paljon, mutta se ei liene tarpeellista. Perustava kysymys on: ketä seurakunta ja minä uskova ”sulhasen ystävänä” kirkastan?

Otan Raamatusta kolme lyhyttä esimerkkiä siitä, mitä tarkoitan käytännössä. Asia on isompi ja esimerkit avaavat vain pieniä kaistaleita siitä. Anna niiden silti puhua omaa kieltänsä Kristuksen nimen kirkastamisesta oman elämäsi tilanteessa. Esimerkit puhuvat tinkimättömästä sydämen asenteesta Herran sanan kirkastamiseksi.

Kaksi esimerkkiä tulee Apostolien teoista – ne ovat oikeastaan samaa tarinaa ja kaksi peräkkäistä näytöstä siinä. Kolmas esimerkki puolestaan on Danielin kirjasta.

Apostolit oikeudessa: Jumala vai ihminen?

Poimin ajatusten pohjaksi kaksi lyhyttä otetta Luukkaan tekstistä Jerusalemin alkuseurakunnan ajalta. Kumpikin tekstiote kertootilanteesta, jossa juutalainen uskonnollinen johto kuulee apostoleja oikeuden edessä. Johtajat yrittävät uskonnollisen ja yhteiskunnallisen vaikutusvaltaan vedoten uhkaillen kurinpidollisin toimin tehdä lopun kristillisestä julistuksesta. Luetaanpa ensimmäinen teksti.

”He kutsuivat apostolit sisään ja kielsivät heitä enää puhumasta tai opettamasta yhtään mitään Jeesuksen nimessä. Mutta Pietari ja Johannes vastasivat heille: ”Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? Ratkaiskaa itse. Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet. Silloin neuvoston jäsenet uhkailivat heitä entistä ankarammin, mutta päästivät heidät sitten vapaaksi kansan tähden. He katsoivat mahdottomaksi rangaista miehiä, sillä kaikki ylistivät Jumalaa sen johdosta, mitä oli tapahtunut.” (Ap. t. 4:18-21)

Jälkimmäinen teksti on kuin toisinto ensimmäisestä. Tekstin ’neuvosto’ on muuten sama taho, jonka edessä Jeesus todettiin syylliseksi Jumalan pilkkaan ja tuomittiin kuolemaan (Matt. 26:57-68; Mark. 14:53-54; Luuk. 22:66-71). Apostolit olivat Herransa tavoin konkreettisessa hengenvaarassa.

Tekstien väliin mahtuu joukko ihmetekoja ja julistustyötä, minkä tuloksena apostolit tuotiin oikeuden eteen vielä uudemman kerran. Ja tälläkin kertaa keskustelu kulkee tuttuun tapaan:

”Apostolit tuotiin neuvoston eteen, ja ylipappi alkoi kuulustella heitä. Hän sanoi: ’Me kielsimme jyrkästi teitä opettamasta sen miehen nimessä. Mutta nyt koko Jerusalem on täynnä teidän oppianne ja te yritätte panna sen miehen kuoleman meidän syyksemme.’ Tähän Pietari ja muut apostolit vastasivat: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. Meidän isiemme Jumala on herättänyt kuolleista Jeesuksen, jonka te ripustitte ristinpuulle ja murhasitte. Jumala on korottanut hänet oikealle puolelleen Ruhtinaaksi ja Pelastajaksi johdattaakseen Israelin kääntymykseen ja antaakseen sille synnit anteeksi. Me olemme kaiken tämän todistajat – samoin Pyhä Henki, jonka Jumala on antanut niille jotka häntä tottelevat.’ Tämän kuullessaan neuvoston jäsenet olivat pakahtua raivosta ja aikoivat tappaa heidät.” (Ap. t. 5:27-33)

Kumpikin tekstisitaatti toistaa samaa kaavaa. Ensin neuvosto kieltää jyrkästi apostoleja julistamasta sanomaa ylösnousseesta nasaretilaisesta. Apostolit vastaavat kieltoon jyrkän kieltävästi vedoten henkensä uhallakin siihen, että he tiesivät julistuksensa olevan Herrasta.

Ensimmäisessä sitaatissa Pietari ja Johannes esittävät juutalaisten neuvostolle retorisen kysymyksen: ”Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa?”

Toisella kerralla neuvoston edessä puolustautuessaan he eivät enää kysy. He argumentoivat kieltäytymistään samoin perustein kuin ensimmäiselläkin kerralla, mutta nyt he vastaavat itse ensimmäisellä kerralla esittämäänsä retoriseen kysymykseen: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” Kuin todisteeksi perusteensa paikkansapitävyydestä, he julistavat heti perään evankeliumin ydinsanoman lyhyenä tietopakettina (kreikan kielellä noin 25 sanan mitassa) neuvoston edessä.

Apostolit mieluummin ”tottelivat Jumalaa kuin ihmisiä” jopa äärimmäisessä tilanteessa, kun he joutuivat vastakkain juutalaisen itsehallinnon ja uskonnon korkeimman hallintoelimen kanssa. Teksti antaa oppitunnin siitä, mitä tarkoittaa ’totella’ ja mitä tarkoittaa olla äärimmäisessä tilanteessa ”sulhasen ystävä”.

Totteleminen tarkoittaa Herran tahdon kuulemista, sen ottamista todesta ja ojentautumista sen mukaan. Totteleminen on Herran tahdon laittamista ykkössijalle, vapaaehtoista alistumista Herran auktoriteettiin. Tästä kaikesta on siis kyse, kun päätämme ”totella ennemmin Jumalaa kuin ihmisiä”. Se on Jumalan kuulemista ja hänen tahtonsa laittamista ensisijalle sen sijaan, että kuuntelisimme ihmisiä ja ojentautuisimme heidän tahtonsa mukaan. Tämä on sitä, kun Herran palvelija valitsee ”sulhasen ystävän” roolin ja tekee kaikkensa hänen nimensä kirkastamiseksi omasta edustaan huolimatta.

Jumalan tahto on, että me kirkastamme Kristuksen nimeä ja teemme kaikkemme sen tunnetuksi tekemiseksi. Enkä tarkoita tällä puhetta ja viestintää, vaan sydämen asennetta. Apostolit olisivat voineet hoitaa asiansa olematta ’pahennukseksi’, mutta koska heidän sydämensä paloi Jumalalle, he eivät suostuneet edes pienimpään kompromissiin, koska se olisi vaarantanut heidän tehtävänsä ”sulhasen ystävinä”.

He tietenkin olisivat voineet keskittyä ’julistuksessa’ johonkin vähemmän loukkaavaan teemaan tai tehneet hyvää kansan parissa ilman, että Kristuksen nimeä olisi pitänyt tuoda niin näkyvästi esiin. He olisivat näin olleet paljon pidetympiä myös uskonnollisten ihmisten ja johtajien silmissä, mutta olisivatko he olleet enää ”sulhasen ystäviä”? Kenet me tänään muistaisimme: Kristuksen vai apostolit?

Daniel: Jumala vai ihminen?

”Sulhasen ystävän” asenteesta puhutaan edelleen Vanhan testamentin puolella Danielin kirjassa, johon muuten keskiaikaiset kirkkoisät edellisen Apostolien tekojen tekstin alaviitteissä viittaavat hekin.

Daniel oli varsin erilaisessa tilanteessa. Hän ei ollut syytettynä uskonsa julkisesta julistamisesta. Danielin tilannetta lähentää ajatus, että hänen selkkauksensa tapahtui työpaikalla. Voit siis ajatella omaa työpaikkaasi ja miettiä, miten sinä toimisit Danielin tilanteessa.

Daniel oli korkea-arvoinen neuvonantaja Babylonian hovissa, mutta ’erilainen’ muihin neuvonantajiin verrattuna, koska hän palveli Raamatun Jumalaa. Danielin työtoverit olivat pakanakulttuurista. Daniel puolestaan oli tehtäväänsä tullut pakolla ensimmäisten vankien ryhmässä Jerusalemista. Silti Daniel menestyi tehtävässään ’vapaaehtoisia’ kollegoitaan paremmin, koska Jumala siunasi häntä ja oli hänet asemaan omaa tarkoitustaan varten asettanut. Danielin menestys sai aikaa tietty kateutta ja ’vanha kunnon’ kateus sai Danielin kollegat juonittelemaan Danielia vastaan.

He päätyivät houkuttelemaan pahaa aavistamattoman kuninkaan kieltämään Danielin hartaushetket ja jumalanpalveluksen. He virittivät näin Danielille ansan, koska tiesivät, ettei Daniel ”sulhasen ystävänä” luopuisi Herransa rukoilemisesta. Kertomus menee näin:

”Valvojat ja satraapit riensivät yhdessä kuninkaan luo ja sanoivat hänelle näin: ’Ikuisesti eläköön kuningas Dareios! Kaikki valtakunnan valvojat, käskynhaltijat ja satraapit, hovimiehet ja maaherrat ovat yksimielisiä siitä, että tulisi antaa seuraava kuninkaallinen asetus ja vahvistaa tällainen määräys: Jos joku kolmenkymmenen päivän aikana tästä lähtien rukoilee jotakin keneltä tahansa jumalalta tai ihmiseltä paitsi sinulta, kuningas, hänet heitettäköön leijonien luolaan. Julista nyt, kuningas, tämä määräys ja anna laatia se kirjallisena, niin että se on Meedian ja Persian ikuisen lain mukaan peruuttamaton.’ Niin kuningas Dareios antoi laatia kirjallisen määräyksen. Kun Daniel sai tietää, että tällainen määräys oli annettu, hän meni taloonsa. Sen kattohuoneen ikkunat olivat Jerusalemiin päin, ja kolme kertaa päivässä Daniel polvistui siellä ja rukoili ja kiitti Jumalaansa, niin kuin hänellä ennenkin oli ollut tapana. Kun nuo miehet riensivät yhdessä paikalle, he tapasivat Danielin hartaasti rukoilemassa Jumalaansa.” (Dan. 6:7-12)

Daniel ei tinkinyt Jumalansa rukoilemisesta. Kyse ei ollut pelkästään Danielin rukoustottumuksista, vaan sydämen arvojärjestyksestä ja tunnustautumisesta ”sulhasen ystäväksi”. Danielin kannalta ei ollut ollenkaan yhdentekevää, mitä säädöksessä sanottiin, koska hän tiesi sen koskevan vallan hyvin myös itseään. Hän ei ollut korkean asemansa puolesta suojassa kuninkaan mahtikäskyltä.

Jos kyse olisi ollut ’vain’ oman selustan turvaamisesta, Daniel olisi varsin hyvin voinut muuttaa käytäntöjään ja palvoa Jumalaa salassa. Hän olisi voinut kätkeä Jumalan nimen ja ulkoisesti luopua Herransa palvonnasta silti luopumatta rukoushetkistään. Hän olisi voinut siirtää rukouspaikkansa tai hetkensä toisaalle eikä hän tällöinkään olisi jäänyt kiinni.

Kyse ei kuitenkaan ollut edes kiinnijäämisestä. Lain edessä on yhdentekevää jääkö rikkomuksesta kiinni vai ei, koska rikkomus pysyy samana siitä huolimatta, että joutuu rikkoja maksamaan seuraamuksista tai ei.

Kyse ei ollut Danielin henkilökohtaisesta hartauselämästä eikä kiinnijäämisestä, vaan siitä, mitä hänen valintansa palvoa Jumalaa viestitti muille. Olisiko hän ollut enää ”sulhasen ystävä”, jos hän olisi tinkinyt periaatteistaan kuninkaan mahtisäädöksen vuoksi? Olisiko hän korottanut Herraa vai olisiko hänen valintansa kertonut kaikille, että lopulta maallinen kuningas olikin Danielin Jumalaa suurempi?

Daniel on täten loistava kuva ”sulhasen ystävästä”. Hän ei tinkinyt Jumalan kunniasta. Daniel piti kiinni mieluummin Jumalansa sanasta ja hartaushetkistään kuin, että olisi tehnyt pienintäkään kompromissia muuttuneen tilanteen vuoksi.

Daniel ja apostolit – ”sulhasen ystävinä”

Ajattelepa vielä kerran kuvaa ”sulhasen ystävästä”, joka varastaa juhlan varastamalla kaiken huomion pois sulhaselta. Jos hän vie huomion itselleen tai suuntaa hän sen johonkin muuhun, toimiiko hän oikein?

Ajattelepa edelleen seurakuntaa eli morsianta, joka on unohtanut ”sulhasensa” – onko hän häikäissyt sulhasensa taustalle? Eikö sulhanen olekaan hänen rakkautensa hehku? Entä mitäpä tehdään jos rakastetulla seurakunta morsiamella on ’toinen mies’?

Seurakunta, joka on rakastanut omaan kirkkauteensa, on morsiamen tai ”sulhasen ystävän” irvikuva. Kirkastaako sellainen seurakunta ”sulhasta”? Onko ”sulhanen” – Jeesus Kristus – seurakunnan sydämen aarre, josta seurakunta lakkaamatta puhuu ja todistaa? Tekevätkö he kaikkensa, jotta sulhasen nimi ja kunnia tulee kirkastetuksi? Vai asettuvatko he itse etualalle ja sulhanen onkin vain ’väline’ heidän oman kunniansa kiillottamiseksi?

Jos ”sulhasella” on hänelle kuuluva asema, siitä seuraa vääjäämättä sama, mitä luimme apostolien ja Danielin elämästä. Se tarkoittaa tinkimättömyyttä Kristuksen nimen ja kunnian tähden. Se on kaikki tai ei mitään ”sulhasen” kunniaksi. Daniel ei luopunut rukoushetkistään kuolemankaan uhalla, koska hän janosi elää Jumalansa nimen kirkastamiseksi. Hänen oma elämänsä oli vähäpätöinen sen rinnalla, että hän ”sulhasen ystävänä” sai tehdä tiettäväksi sulhasen kunnian ja näyttää hänen nimensä suuruuden.

Herra Jumala ja yhteys häneen oli Danielin aarre; hän mieluummin luopui ajallisesta elämästä ja asemastaan neuvonantajana kuin rukousyhteydestä rakkaaseen Herraan – puhumattakaan, että hän olisi tinkinyt Jumalan nimen kunniasta. Oletko sinä valmis uhraamaan asemasi ja maallisen onnesi Herrasi nimen tähden?

Sama tinkimättömyys näkyy apostolien otteessa. He olivat löytäneet elämäänsä sen, mitä he eivät tahtoneet pitää vain itsellään. He julistivat ylösnoussutta Kristusta uskonnollisten ihmisten painostuksesta huolimatta antautumatta pienimpäänkään kompromissiin. He olivat ”sulhasen ystäviä” eivätkä täten suostuneet vaikenemaan hänen valtakuntansa julistamisesta. Omaa kunniaa, menestystä ja hyvinvointia tärkeämpää oli Kristuksen nimen kirkastaminen.

Tätä kaikkea merkitsee käytännössä se, mitä on olla ”sulhasen ystävä”. Se on Kristuksen nimen korottamista samalla, kun itse jää ihailemaan hänen kirkkauttaan taka-alalle. ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”.

Minä ”sulhasen ystävänä”

Daniel ei tinkinyt Jumalan käskyistä, vaikka keisarin säädös kuoleman uhalla häneltä sitä edellytti. Samoin Pietari ja apostolit pysyivät Jumalan totuudessa, koska he tiesivät, mistä on kyse. He olisivat voineet valita kompromissin uskonnollisten johtajien kanssa. Samoin vaikutusvaltainen Daniel olisi voinut muuttaa hartauskäytäntöään siten, että hän olisi tehnyt kaiken salassa ja hiljaa.

He olisivat selvinneet helpommalla. Kyse oli kuitenkin suuremmasta. Vastustus avasi heille mahdollisuuden olla ”sulhasen ystäviä”. Kyse ei ollut siitä, mitä henkilökohtainen usko Danielilta tai apostoleilta vaati, vaan siitä, että heidän aarteensa oli tarkoitettu pidettäväksi esillä muiden saatavilla.

Ja tiedätkö mitä? Yleensä tosi ”sulhasen ystävä” maksaa ensimmäiseksi hintaa niiden kustannuksella, jotka edustavat uskonnollista valtaa ja rakenteita. Minä olen ollut tämän asian kanssa paljon Jumalan puhuttelussa viimeiset kuukaudet.

Annanko periksi ja etsin mieluummin mukavan ratkaisun, jonka kanssa voin elää kasvojani menettämättä, vai taistelenko ”sulhasen ystävänä” Kristuksen nimen ja kirkkauden puolesta? Tyydynkö helpottamaan ihmisen tuskaa itse vai ohjaanko hänet Jumalan eteen siitä huolimatta, että hinta on todennäköisesti minulle korkeampi? Käynkö hänen kanssaan yhdessä Herran eteen vai autanko heitä itse omin apuineni, että he tulevat riippuvaiseksi minusta ja minun hyvyydestäni sen sijaan, että he oppisivat löytämään avun Herralta Jeesukselta? Ketä minä tällöin kirkastan: itseäni vai Herraa?

Sinä päivänä, kun erehdyn tekemään ihmisistä riippuvaisia omasta hyvyydestäni kirkastamatta Kristuksen nimeä, olen asettunut Kristuksen eteen esteeksi ihmisille löytää hänen todellisia kasvojaan. Tällöin minusta on tullut se ”sulhasen ystävä”, joka varastaa isäntänsä juhlan omiin nimiinsä.

Mihin minut ja sinut on siis kutsuttu? Tekemään hyvää omissa nimissä ja antamaan janoiselle juotavaa omaa nimeä kantavasta puolityhjästä pullosta? Vai olisinko enemmän ”sulhasen ystävä”, jos otan tuon puolityhjän pulloni matkaan ja käyn häävieraan rinnalle yhdessä kulkemaan matkaa Kristus-keitaalle, josta ikuisen veden virrat pulppuavat?

Mitä siis tarkoittaa meille eläminen ”sulhasen ystävinä”. Älä ota ”sulhasen” paikkaa. Se on vakava sanoma sinulle ja minulle – tämän ajan seurakunnalle. Sinä päivänä, kun seurakunta tulee tavalla tai toisella esteeksi Jumalan evankeliumin vastaanottamiselle, se on ”sulhasen ystävänä” astunut ”sulhasen” paikalle.

Kyse ei ole ainoastaan siitä, mitä me teemme. On kyse siitä, mitä me valitsemme, kun tulee vastakkainasettelun hetki. Voimme olla ”sulhasen ystäviä”, kun näytämme Kristuksen pitävän elämässämme arvovaltaisinta asemaa. Älkäämme varastako Kristuksen paikkaa itsellemme tai antako sitä kenellekään muulle.

En tarkoita, etteikö meitä ole kutsuttu rakastamaan ihmisiä Kristuksen rakkaudella ja helpottamaan heidän tuskaansa niillä kaloilla ja leivillä, joita Herra on antanut meille jaettavaksi. Kyse on vain siitä, mihin puuhamme johtaa; korottaako se Kristusta, seurakuntaa tai itseämme.

Jään itse pohtimaan näitä kysymyksiä niin suurien päätösten kohdalla kuin ihan arkipäiväisissä valinnoissakin. Toivon, että apostolien neuvo ja esimerkki Jumalan tottelemisesta pysäytti sinutkin miettimään suhdettasi Jumalan tahdon kunnioittamiseen jokapäiväisissä valinnoissa. Päinvastoin oman elämän alistaminen Jumalan tahtoon on tie yltäkylläiseen elämään Jumalan lupauksissa. Tartu tilaisuuteesi, ”sulhasen ystävä”.

Herra ei viimeisenä päivänä kysy sinulta, että teitkö elämässäsi hyviä tekoja? Olitko kiltti poika tai tyttö? Hän kysyy sinulta, että miten kävi sille tehtävälle, jonka hän sinulle luotti? Olitko tosi ”sulhasen ystävä”? Jeesus ei tullut itsekään tekemään maanpäälle hyvää ja kivaa niin kuin ihmiset tahtoivat, vaan hänellä oli missio ja se oli Jumalan antama. Sama koski apostoleja; he eivät olleet vain lievittämässä ihmisten sensaatiohakuisuutta ja ihmeiden nälkää, vaan he tekivät sitä, mihin Jumala on heidät kutsunut.

Pohdittavaa

Ketä sinä saarnaat ja ketä sinä kirkastat?
Kuka on sulhanen ja kuka on hänen ystävänsä?