Vuonna 1994 Suomen aluevesillä upposi matkustajalaiva M/S Estonia. Estonian turmassa kuoli 852 henkilöä. Itselleni ehkä koskettavampi turma on Tampereen Näsijärvellä vuonna 1929 tapahtunut SS Kuru -sisävesilaivan turma, jossa kuoli 136 henkeä. Koskettavan siitä tekee se, että olen viettänyt aikaa niin turman muistomerkin kuin tapahtumapaikan läheisyydessä ja tutustunut tapahtuman historiaan.

Kumpaankin turmaan löytyi lopulta syyt siitä, ettei viisas ihminen osannut varautua rajuihin luonnonilmiöihin. Ja vähän samansuuntaisista virhearvioinnista oli kyse haastavissa olosuhteissa tapahtuneeseen Siilinjärven tasoristeysonnettomuuteen, jonka seurauksena keskuudestamme poistui kolme nuorta elämää.

Luetteloa onnettomuuksista voi jatkaa loputtomiin. Kuka vielä muistaa Haitin järistykset, tsunamin tuhot Thaimaan Phuketissa 1994 tai myöhemmin Japanissa 2011? Tälläkin hetkellä maailmassamme moni viaton joutuu kärsimään – sitä ei ole kiistäminen.

Aina kärsimyksen lähteen ei tarvitse olla näinkään massiivinen, mitä esittämissäni esimerkeissä. Otan vielä yhden esimerkin. Se tulee kaunokirjallisuudesta.

Se on James Clavellin reilun 700 sivun mittaisesta novellista nimeltä Tai-Pan. Sen ytimessä on rakkaustarina englantilaisen liikemiehen nimeltä Struan ja hänen rakastettunsa May-Mayn välillä. Muistan vieläkin, kun luin kirjaa, ja jossain kirjan puolivälin tietämissä kappaleen päättää lyhyt kolmen sanan virke: ”Hyttynen pisti häntä”.

Sanoista tuli kirjan kertomuksen kannalta käännöspiste, koska myöhemmin tulee ilmi, että May-May oli sairastunut malariaan, mihin ei tuolloin tunnettu parannuskeinoa. Kolme pientä sanaa ja kaikki kaunis ja onnellinen kääntyy kovin traagiseksi. Tämän fiktiivisen esimerkin otin esiin, koska siinä kolme pientä sanaa ja yksi pieni olento uhmaavat kokonaista jättieeposta ja kääntävät kirjan suunnan. Se kuvastaa elämän oikukkuutta, jossa vastaavia tosikertomuksia kirjoitetaan päivittäin.

Väitän, ettei kenenkään tarvitse lähteä kauaksi kodista tai paeta novellin tekstiin löytääkseen ihmiselle selittämätöntä kärsimystä. Pienessä mittakaavassa jokainen elämä on pieni tragedia – tai parhaimmillaan tragikomedia, jos ihminen on oppinut nauramaan vastoinkäymisille ja valinnoilleen.

Miksikö mainitsin nämä onnettomuudet ja novellin traagisen käännepisteen? Ehkä sen tähden, että jostain syystä meillä ihmisillä on taipumus selitellä silloin, kun selitystä ei ole. Muistan vieläkin ne rumat puheet, joita kuulin jopa uskoviksi itseään nimittävien ihmisten suusta vain päiviä sen jälkeen, kun Haitilla, Thaimaassa tai Japanissa oli tragedia sattunut.

Ennemmin kuin auttavat kädet ilmestyivät syyttävät sormet. Selityksiä löytyi siihen, miksi tuho tai tragedia oli kohdannut itse kutakin. Syitä katastrofeihin löytyi niin ihmisen ahneudesta, paikallisten ihmisten syntielämästä, Jumalan rangaistuksesta jne.

Ja samaan langetaan kovin helposti myös silloin, kun jonkun elämässä tapahtuu ”hyttynen pisti häntä”. Ehkä tämä tarve selittää tapahtunutta on jokin syntiinlankeemuksen jättämä trauma leikkiä kaikkivaltiasta ja kaikkitietävää silloinkin, kun emme tiedä yhtään mitään. Langennut ihminen mieluummin ’tietää’ ja selittää kuin jättää tuomiot ja syyt Kaikkivaltiaan Herran tehtäväksi.

Ongelma ei tosiaan ole uusi, koska siitä Jeesuskin puhuu tekstissämme, joka tulee Luukkaan evankeliumista, sen 13 luvun alusta.

Galilealaiset juutalaismarttyyrit

Ihminen ei ole paljoa muuttunut, vaikka me ehkä tänään olemme aavistuksen häveliäämpiä sormella osoittamisessa, mitä Jeesuksen aikalaiset. Muinaisina aikoina henkilön kuolema luonnonmullistuksen tai katastrofin seurauksena tulkittiin olevan seuraus joko suuresta synnistä tai rikkomuksesta Jumalaa kohtaan.

Katastrofin kohdatessa kokonaista kaupunkia, kaupungin asukkaiden ajateltiin harjoittaneen yleisesti syntiä, minkä tähden kaupunki tuhoutui kollektiivisen rangaistuksen muodossa.

Eipä meidän oma aikamme ole sekään täysin vapautunut tällaisesta ajattelusta. Ihminen edelleen mieluusti järkeilee vääjäämättömän ja väistää oman vastuunsa etsimällä syyllisen sivusta tai jopa taivaista saakka.

Luukkaan evankeliumin 13. luvun alussa (Luuk. 13:1-5) Jeesus käsittelee kahta oman aikansa suurta paikallista onnettomuutta: galilealaisten veristä kuolemaa ja Siloan tornin onnettomuutta.

”Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: ’Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan – samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (Luuk. 13:1-3)

Tekstin tilanne saa alkunsa, kun paikalle tulleet ihmiset kertoivat Pilatuksen toimeenpanemasta verityöstä, joka oli tapahtunut Jerusalemissa juhlapyhien aikaan. Kuvaus verityön julmuudesta sopii historian kerrontaan Pilatuksen häikäilemättömän julmasta tavasta hallita maakuntaa.

Jeesuksen edellisen luvun opetus (Luuk. 12:49-59) keskeytyy, kun kuulijoiden huomio siirtyi oman itsen tutkinnasta pois päivän polttavaan uutiseen. Tämä on tuttua seurakunnastakin; on enemmän sääntö kuin poikkeus, että raamattupiirin tai muun keskustelupiirin aihe kääntyy päivän uutisiin. Jeesuksen tavoin hyvä opettaja hyödyntää tilanteen tuoman kiinnostuksen opetuksessaan.

Galilealaisten kuolema oli juutalaisille kauhistus paitsi siksi, että se häpäisi temppelin, myös siksi että ihmisten ja eläinten veri oli sekoittunut keskenään. Veri ja sen puhtauden vaaliminen oli erityinen tabu juutalaisessa kulttuurissa. Tapahtunut oli täten kauhistus; kukaan ei tahtonut kuolla tuolla tavalla!

Kuulijat todennäköisesti odottivat Jeesuksen tuomitsevan häpeällisellä tavalla kuolleet galilealaiset erityisen syntisiksi, koska he olivat saaneet osakseen näin häpeällisen kuoleman. Jeesuksen odotettiin edelleen tuomitsevan Pilatuksen äärimmäisen törkeän veriteon temppelissä, koska se loukkasi syvästi juutalaiskansaa ja häpäisi temppelipalveluksen.

Jeesus ei kuitenkaan nähnyt aiheelliseksi lähteä mukaan politikointiin tai tuomita enempää galilealaisia kuin Pilatustakaan. Jeesus esitti retorisen kysymyksen ja käänsi huomioin kärjen kysyjiin itseensä:

”Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan – samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (Luuk. 13:3)

Jeesus käänsi kuulijoiden huomion pois onnettomuudesta takaisin omaan itseen. Hän tehosti sanomaa käyttämällä sanoissa Vanhan testamentin profeettojen teksteistä kuulijoille tuttua kehotusta ”samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny” (Jer. 18:11; Jer. 25:5; Hes. 14:6).

Siloan tornin sortuminen

Jeesus jatkoi ajatusta ottamalla toisen esimerkin tunnetusta tapaturmasta, joka oli tapahtunut Jerusalemin muurilla Siloan altaan lähettyvillä, kun kaatunut torni surmasi 18 Jerusalemin asukasta.

”Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan – yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (Luuk. 13:4-5)

Mainittu turma ilmeisesti liittyi Pilatuksen käynnistämiin rakennustöihin Jerusalemin ’vesijohtojärjestelmän’ parantamiseksi. Huomaa, että Jeesus valitsi esimerkin myös sen tähden, että tässä onnettomuudessa uhrit olivat paikallisia eivätkä ’pahoja’ vieraita galilealaisia. Samoin Pilatuksen aikomus oli tässä tapauksessa hyvä. Kyseessä oli kaupungin infrastruktuurin kehittäminen ja hanke, joka oli asukkaiden mieleen.

Tapaus oli ilmeisen tunnettu kuulijoiden keskuudessa, ja ehkä sitäkin oli aikanaan vatvottu samaan tyyliin kuin nyt tapahtunutta veritekoa. Turma ei kuitenkaan ollut luonteeltaan niin helposti moraalisesti hyväksikäytettävissä kuin galilealaismarttyyrien kohtalo. Ja kuin rinnastaen Siloan turman ’päivän uutiseen’ Jeesus sivuutti tämänkin tapauksen kuulijoiden hämmästykseksi vastaamalla itse retoriseen kysymykseen samoin sanoin kuin edellä:

”Eivät suinkaan – yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (Luuk. 13:5)

Jeesus vetoaa toistamiseen Vanhan testamentin profeettojen sanoin. Hän kaivoi esiin mieluummin kuulijoiden oman syyllisyyden, mikä oli itse kullekin kuulijoista merkittävämpää kuin katastrofit tai niiden ’moraalin’ arvioiminen.

Luonnonkatastrofi ei tee sen välittömistä uhreista sen enempää syyllisiä kuin ne turmalta säästyneet, jotka eivät ole kääntyneet Jumalan puoleen (Room. 3:22-23). On elämää suurempi mysteeri, miksi tällaisissa tapahtumissa toinen saa vielä armon aikaa, kun toiselta se loppuu. Oli siis varsin hedelmätöntä pohtia kahden onnettomuuden uhrien syntien suuruutta niin kauan, kun työsarkaa löytyi lähempää omasta sydämestä.

Jokaisen oma sydän on monta kertaa hedelmällisempi työmaa kuin kaukaiset katastrofit, koska se on sentään kokonaan ihmisen itsensä työstettävissä. Ketään muuta me emme voi pakottaa katumaan sydämessään, mutta itse voimme katua ja tehdä parannusta, kun löydämme siihen aiheen. Ja monesti aihetta toki löytyy, jos vain viitsii katsoa tarkemmin.

Viikunapuun opetus

On mukavampaa pohtia syntyjä syviä ja etsiä syitä suuronnettomuuksiin tai luonnonkatastrofeihin kuin katsoa oman sydämen sopukoihin. Kuinka helppo on syyttää Jumalaa ihmisen käsityskyvyn ja hallintavallan ylittävistä onnettomuuksista! Tai kuinka mukava on löytää syy toisen ihmisen elämästä tai valinnoista ihmisen pahuuden tai ahneuden synnyttämiin katastrofeihin!

Edellä Jeesus käänsi kuulijoiden katseen pois sieltä, minne ihmisen oma hallinta- ja päätösvalta ei ulottunut. Hän olisi varmasti tiennyt sanoa, mistä Siloan tornin tai Jerusalemin verilöylyn taustalla oli kyse. Silti hän ei lähtenyt mukaan kuulijoiden oman elämän kannalta tyhjään spekulointiin, koska se ei johtanut mihinkään. Oli oleellisempaa katsoa omaa vaellusta ja arvioida sen hedelmää:

”Eivät suinkaan – yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (Luuk. 13:5)

Entä mistäkö Jeesus tiesi, että työsarkaa oli lähempänä kuin vain Jerusalemin onnettomuuksissa? Eipä hänen varmaan tarvinnut tehdä muuta kuin kuunnella hetki ihmisten puhetta onnettomuuksista. Eivätköhän he siinä paljastaneet melkoisesti myös heidän oman sydämensä hedelmästä, mistä Jeesuksen oli helppo tehdä omat päätelmänsä. Niinpä Jeesus jatkaa puhetta vertauksella viikunapuusta. Vertauksella hän selittää kehotuksensa kääntymiseen.

”Jeesus esitti vielä vertauksen: ’Eräällä miehellä oli viinitarhassaan kasvamassa viikunapuu. Hän meni etsimään siitä hedelmiä, mutta ei löytänyt. Silloin hän sanoi puutarhurille: ’Jo kolmena vuotena olen käynyt etsimässä hedelmiä tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt. Kaada se, sehän vain vie voiman maasta.’ Mutta puutarhuri vastasi: ’Herra, anna sen olla vielä yksi vuosi. Minä muokkaan ja lannoitan maan sen ympäriltä. Jospa se ensi vuonna tekee hedelmää. Jollei niin käy, käske sitten kaataa se.’” (Luuk. 13:6-9)

Jos katsomme hetken omaa elämää ja pohdimme hedelmää, mitä se tuottaa, voimme nähdä olevamme omin tekoinemme ’kelvottoman viikunapuun’ asemassa. Vertauksen viikunapuusta Jeesus liitti tekstissä selittämään puhettaan turmista opetussarjan lopuksi (Luuk. 13:6-9).

Vertaus ei ole irrallinen. Toki vertauksen voi tulkita pelkästään Jeesuksen omasta ajasta käsin messiaanisena vertauskuvana Jumalan ja Israel -viikunapuun suhteesta ja siitä, miten Jumalan pitkämielisyys sai hänet lähettämään oman Poikansa pelastamaan hedelmättömäksi jääneen viikunapuun, jonka Herra oli puutarhaansa varta vasten istuttanut. Näin tulkittuna vertaus on kaunis vuoropuhelu Isän (puutarhan omistaja) ja Pojan (puutarhuri) välillä.

Tulkinta ei kuitenkaan jättänyt kuulijoita tekstin ulkopuolelle. Heidän keskuudessaan vaikutti ’puutarhuri’, jolla oli kaikki keinot tehdä viikunapuusta jälleen hedelmällinen. Sanoma ei siis tällaisenakaan ollut kuulijalle irrallinen ja ulkoinen. Se oli päinvastoin kohti käyvä.

Vertaus viikunapuusta siirsi kuulijoiden huomion ’kaukaisten’ ihmisten kohtaloista heidän omaan elämäänsä. Enää ei ollut kyse siitä, olivatko turmien uhrit ’hedelmällisiä’, vaan nyt katsottiin omaan elämään. Olivatko kuulijat itse valmiit kääntymään ja omistautumaan ’puutarhurin’ laatimaan uuteen kasvuohjelmaan? Rehellinen vilkaisu omaan sydämeen ja sen tuottamaan hedelmään paljasti heidän oman tarpeensa päästä ’puutarhurin’ uuteen kasvuohjelmaan.

Vertaus olisi perin vaikeatulkintainen ja etäinen, ellei sitä liitetä tekstiyhteydessä edelliseen puheeseen ja kuulijoiden tilanteeseen. Käytyyn keskusteluun liittäen se sen sijaan on sangen helppotulkintainen, mutta tietty ikävän kohti käyvä verrattuna ’uutisten’ analysointiin.

Vertauksen kärki osoittaa siihen tosiasiaan, että hedelmätönkin viikunapuu voi tulla taas hedelmälliseksi, jos maaperä sen ympärillä tehdään hyväksi kasvaa. Vertaus on täten kuvaus siitä, mitä työtä Jeesus tekee Isän ’puutarhassa’. Se on yksin hänen työnsä. Viikunapuu on kykenemätön itsestään kasvua tuottamaa. Se tarvitsee siihen ulkopuolista apua puutarhurilta, joka voi tehdä siitä jälleen hedelmällisen. Kun vertaukseen liitetään Jeesuksen kahdesti toistama profeettojen kutsu

”Eivät suinkaan – yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.”

huomaat, että vertaus on samalla kutsu meille ’viikunapuille’ kääntyä tämän eläväksi tekevän puutarhurin puoleen. Vain ja ainoastaan tällä puutarhurilla on käsissään elämän ja kuoleman avaimet. Jeesus Kristus kutsuu sinua tänään.

Elämään!

Herra tahtoo sinun ja minun kääntävän katseemme pois kaukaa ja keskittyvän ensin siihen, mikä on lähellä. Hän kutsuu sinua kääntymään ja etsimään hänen valtakuntaansa. Et ole etsimässä sitä ’periaatteellisella tasolla’ etkä selitykseksi ’toisten elämään tai kuolemaan’. Puutarhuri on tänäänkin sinun puusi juurella ja pyytää sinulta lupaa ”muokata ja lannoittaa maan ympäriltäsi”. Puutarhan omistajan – Taivaallisen Isän – lupa hänellä on, mutta nyt hän on sinun ’puusi’ juurella ja pyytää sinun lupaasi. Hän on valmis antamaan apunsa sinun elämäsi maaperän muokkaamiseksi, mutta hän odottaa vielä sinunkin lupaasi sen tekemiseen.

Jeesus Kristus on puutarhuri, joka kykenee antamaan sinulle elämän – ja se on elämä, joka tuottaa sitä hedelmää, mitä ’omistaja’ Taivaallinen Isä odottaa. Se hedelmä, jota itsestäsi yrität puristaa ei vastaa laadultaan sitä, mitä Isä tahtoo tarhassaan nähdä. Hänelle kelpaa vain ja ainoastaan Poikansa ’puutarhurin’ jalostama hedelmä. Se on hedelmä, joka kumpuaa yksin ristin juurelta maasta, jonka kastelee Herramme Jeesuksen Kristuksen vuodattama sovintoveri.

Me olemme jokainen samaan aikaan sekä viikunapuun asemassa – turvaten Jumalan pitkämielisyyteen meidän kasvattajanamme, mutta myös maaperän asemassa siinä, että se mitä elämässämme kylvämme vaikuttaa maaperän laatuun, jossa tämä meidän omakin ’viikunapuu’ kasvaa. Kasvu ei ole meissä, mutta ehkä maaperän laadulle saatamme mekin tehdä jotain siinä, että luotamme elämämme maaperän kokonaan ’puutarhurin’ käsiin. Hän kyllä tekee tehtävänsä.

Olkoon tämä teksti näin ollen kutsu sinulle ja minulle käydä yhdessä Jeesuksen ristin juurelle etsimään elämäämme Jumalan valtakunnan hedelmällistä kasvualustaa. Älkäämme keskittykö elämässämme vain ’ajan merkkeihin’ tai katastrofien selittämiseen, vaan lähtekäämme liikkeelle sieltä, mikä on aavistuksen lähempänä.

Katsokaamme, että olemmeko todella luovuttaneet elämme koko kasvualustan Herran Jeesuksen käsiin? Yksin hän on voimallinen tekemään elämämme hedelmästä Herran laatuvaatimuksen täyttävää. Ystäväni, omistautukaamme Jumalan kasvojen etsimiseen. Tämä maailma ei muutu selityksin, se muuttuu ainoastaan puutarhurimme Herran Jeesuksen käsissä.

Pohdittavaa

Kumpaa päivittelen: maailman tapahtumia vai oman sydämeni tahraisuutta?
Mihin Jeesus puheessaan tahtoi minun katsovan?