Tekstin otsikko puhuu rakkaudesta – tai oikeastaan sen puutteesta. On tilanteita, kun koemme olevamme ulkopuolisia tai ettei meitä hyväksytä joukkoon. Vieläkin kurjempaa on tuntea jääneensä kokonaan vaille rakkautta – toisin sanoen joko kokea olevansa torjuttu tai vain kokea, ettei kukaan rakasta. Kun puhutaan rakkaudesta ja rakkauden tuntemisesta, pitää tehdä ero rakkauden ja sen kokemisen välillä.

Rakkautta, säröjä, rakkauden virtaa (Image by Gerhard Litz from Pixabay)

Rakkaus ei ole tunne. Se on enemmän – sen määritteleminen kaikki syvyydet huomioiden on vaikeaa. Yksi tärkeä, tosin monesti unohtunut, näkökulma rakkauteen on sitoutuminen rakastetun parhaaksi olosuhteista huolimatta. Se tarkoittaa tahtoa rakastaa toista niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Se on tahtomista, missä persoona sitoutuu kokonaisvaltaisesti etsimään ja toteuttamaan rakkautensa kohteen parasta.

Edellä jo viittasin, että rakkauden ja sen kokemisen välillä pitää tehdä ero. Nimittäin voi olla niin, että henkilö on hyvinkin rakastettu, mutta hän ei syystä tai toisesta koe rakkautta. Rakkauden kokeminen on subjektiivista, mikä ei välttämättä liity varsinaisesti henkilöön kohdistuvaan rakkauteen. Voi näet olla, että vaikka toinen ihminen ilmaisisi rakkautensa mitä erilaisemmin tavoin, toinen ei vain koe olevansa rakastettu.

Inhimillinen rakkaus on aina vajavaista, joten rakkauden kokemiseen vaikuttaa rakkautta osoittavan kyky tehdä rakkautensa tiettäväksi rakastetulleen. Esimerkiksi monesti miehiä mollataan siitä, että he eivät osaa ilmaista rakkauttaan tavalla, että nainen kokee olevansa rakastettu. Kun taas puhutaan täydellisestä rakkaudesta, millä esimerkiksi Jumala meitä rakastaa, ei ’vika’ ole rakkauden lähteessä, vaan kyse on rakastetun vajavaisesta kyvystä vastaanottaa tai kokea rakkautta.

Tämän kertainen teksti Joonatanin rampautuneen pojan Mefibosetin ja kuningas Daavidin kohtaamisesta (2. Sam. 9:1-13) on tositarina Daavidin rakkauden ja armon teosta, mutta samalla se on myös vertauskuva Jumalan sitoutumisesta rakastamaan ihmistä oman liittolupauksensa nojalla. Tämä on siten teksti erityisesti sinulle, joka koet, ettei Jumalan armo ja rakkaus tavoita sinua.

Kohtaaminen Daavidin valtaistuinsalissa

Toisen Samuelin kirjan yhdeksäs luku avaa meille näkymän Daavidin valtaistuinsaliin, jossa hän kohtaa edesmenneen liittolaisensa Jonatanin jälkeläisen Mefibosetin. Lähtökohta kohtaamiselle ei ole Mefibosetin ansiossa tai Daavidin säälissä häntä kohtaan, vaan lähtökohta on kymmenien vuosien päässä menneisyydessä:

”Daavid kysyi: ’Mahtaako Saulin suvusta olla enää jäljellä ketään, jolle voisin Jonatanin tähden osoittaa ystävyyttä?’” (2. Sam. 9:1)

Kun siis kohta seuraavassa tilanteessa katsomme Mefibosetia, joka ehkä mielestämme säälistä ’ansaitsee’ Daavidin armon, muistutan, ettei tapahtuman lähtökohta ollut säälissä eikä ansiossa, vaan menneisyydessä solmitussa liitossa. Daavid ei näet tiennyt Mefibosetista – puhumattakaan hänen vammastaan – ennen kuin hän ilmaisi tahtonsa osoittaa hänelle ystävyyttä.

Lähtökohta liitossa Jonatanin kanssa

Ymmärtääksemme Daavidin motiivia armon ja ystävyyden osoittamiseen, meidän pitää palata kymmenien vuosia menneisyyteen tästä tilanteesta – aina aikaan kohta Goljatin kaatamisen jälkeen, jolloin Daavid ja Mefibosetin isä Joonatan ystävystyivät:

”Daavidin ja Saulin keskustelun jälkeen Jonatan kiintyi Daavidiin ja rakasti häntä tästä lähtien kuin omaa henkeään. Saul otti tuona päivänä Daavidin luokseen eikä päästänyt häntä enää palaamaan isänsä luo. Jonatan solmi Daavidin kanssa ystävyysliiton, sillä hän rakasti tätä kuin omaa henkeään. Hän riisui viittansa ja antoi sen Daavidille, samoin sotapaitansa, miekkansa, jousensa ja vyönsäkin.” (1. Sam. 18:1-4)

Teksti kertoo kuinka Daavidin ja Jonatanin välille syntyi syvä ystävyyssuhde, joka kesti läpi heidän elämänsä siitä huolimatta, että Jonatan joutui myöhemmin useat kerrat vaikeaan välikäteen rakkaan ystävänsä ja Daavidia sydämestään vihanneen isänsä kanssa (1. Sam. 19:1-2; 1. Sam. 20:4).

Daavidin ja Jonatanin ystävyys oli enemmän kuin kaverusten päätös hengata yhdessä. Ystävyyden perusta ei levännyt heidän tunteidensa tai yhteisen edun varassa, vaan he solmivat ystävyytensä perustalle liiton.

Muinaiset liitot solmittiin ’tositarkoituksella’ kestämään – heprealaisessa liittoperinteessä Jumala kutsuttiin todistamaan liittoa, mikä sitoi kumpaakin osapuolta sekä heidän jälkeläisiään. Koska liiton todistajaksi kutsuttiin itse Jumala, oli liiton rikkominen rikos paitsi toista osapuolta kohtaan, myös Jumalaa kohtaan, jonka nimi tuli häväistyksi jos hänen nimessään tehty liitto rikottiin.

Daavidin ja Joonatanin solmima liitto sitoi ystävyksiä täten niin ihmisten kuin Jumalan edessä. Tekstissä mainittu viitan, aseiden ja vyön luovuttaminen (1. Sam. 18:4) on osa muinaisen liiton solmimisen rituaalia. Aseiden luovuttaminen symboloi Jonatanin sitoutumista kaikin tavoin puolustamaan Daavidia, kun taas viitan ja takin luovuttaminen symboloi sitä, miten Joonatan antoi itsensä kokonaan Daavidille. Solmittu liitto sai aikaan sen, ettei mikään valta maailmassa olisi saanut sen enempää Joonatania kuin Daavidiakaan rikkomaan liittoa. Ja kuten muistat, Daavidin ura oli melkoisen myrskyinen Jonatanin isän, Saulin, ollessa kuninkaana. Täten erityisesti Jonatanin puolelta liitto tuli koeteltua useita kertoja. Hän kuitenkin pysyi solmitussa liitossa; hän oli sitoutunut suojelemaan Daavidia – jopa omalta isältään (1. Sam. 20:12-23).

Jonatan ei kertaakaan elämänsä aikana kyseenalaistanut liittoaan Daavidin kanssa, vaan päinvastoin Samuelin kirjat muistuttavat lukijaa useassa käänteessä, että kerran solmittu liitto pysyi ja se uudistettiin kerta toisensa jälkeen, vaikka olosuhteet muuttuivat uhkaavammiksi (1. Sam. 23:16-18).

Daavidin vuoro osoittaa liittouskollisuutta

Myöhemmin Jonatan kaatui sodassa isänsä kuningas Saulin rinnalla (2. Sam. 1:4-5), minkä jälkeen Israelissa alkoi ristiriitojen ja sisällissotien repimä yli seitsemän vuotta kestänyt aika Daavidille uskollisten Juudan joukkojen ja Saulin kuningassuvun välillä. Ristiriitojen aikana Daavid joutui käymään monet veriset taistelut Saulin sukua vastaan – samaa sukua, jota Jonatan oli ollut.

Edellä mainitsin ohimennen, että heprealaisille liitolle oli tunnusomaista, että Jumala kutsuttiin sen todistajaksi, että liitto laajeni koskemaan myös tulevia sukupolvia. Jonatan oli kuollut, mutta liittolaisuus velvoitti edelleen Daavidia – vielä vuosia Jonatanin kuoleman jälkeenkin (2. Sam. 2:11).

Osat olivat vaihtuneet. Nyt aikaisemmin vainotusta Daavidista oli tullut kuningas, kun taas monet Saulin suvusta oli tullut hyljeksitty ja jopa vainottu (vrt. 2. Sam. 21:1-14). Oli Daavidin vuoro osoittaa liittouskollisuutta Jonatanin sukua kohtaan. Liitto sitoi Daavidia, joten hän luonnollisesti kunnioitti edelleen solmimaansa liittoa ja osoitti liittouskollisuutta ainoalle henkiinjääneelle Jonatanin pojalle, rammalle Mefibosetille (2. Sam. 9:6-13).

Oikea liittouskollisuus

Ja kuten edellä todettiin Daavid ei tiennyt Mefibosetista ennen kuin hän oli itse Jonatanin tähden ryhtynyt etsimään Jonatanin jälkeläisiä, joille hän voisi osoittaa nyt itse vuorostaan liittouskollisuutta:

”Saulin talossa oli ollut Siba-niminen palvelija. Hänet kutsuttiin Daavidin luo, ja kuningas kysyi: ’Oletko sinä Siba?’ Hän vastasi: ’Olen, herrani.’ Kuningas kysyi: ’Eikö Saulin suvusta ole enää jäljellä ketään, jolle voisin osoittaa ystävyyttä, niin kuin Jumala vaatii?’ Siba vastasi kuninkaalle: ’On yksi, Jonatanin rampa poika.’ Kuningas kysyi: ’Missä hän on?’ Siba sanoi: ’Hän on Ammielin pojan Makirin talossa Lo-Dabarissa.’ ” (2. Sam. 9:2-4)

Daavid ei täten unohtanut liittoaan, vaan aktiivisesti vaali sitä. Tämä on kaunis kuva ystävyydestä ja rakkaudesta, mutta ennen kaikkea kerran solmitun liiton kunnioittamisesta. Daavid ei vain todennut liiton tarpeen tullen sitovan häntä, jos joku liiton perillinen tulisi sattumalta vaatimaan oikeuksiaan liiton perusteella, vaan hän etsi itse aktiivisesti heitä, ketkä olivat oikeutetut nauttimaan solmitun liiton lupauksista.

Daavid teki kaikkensa, jotta liitto tulee täytetyksi hänen puoleltaan. Kun hän siis kuuli, että Jonatanilta oli jäänyt yksi jälkeläinen, hän ryhtyi toimiin osoittaakseen liittouskollisuutta käytännössä tässä tapauksessa tälle rampautuneelle Mefibosetille. Daavidin teko on samalla kuva rakkaudesta ja armosta – Daavidin sydämessä vaikuttanut rakkaus ja armo eivät jääneet sydämen kätköjen piiloon, vaan se tuli näkyviin laupeuden tekoina:

”Kuningas lähetti palvelijansa hakemaan hänet sieltä. Tultuaan kuninkaan luo Mefiboset, Saulin pojan Jonatanin poika, heittäytyi kunnioittavasti maahan hänen eteensä. Daavid sanoi: ’Mefiboset!’ Hän vastasi: ’Olen palvelijasi.’ Daavid sanoi hänelle: ’Älä pelkää. Minä haluan osoittaa sinulle ystävyyttä isäsi Jonatanin tähden. Minä annan sinulle isoisäsi Saulin koko maaomaisuuden, ja saat aina syödä minun pöydässäni.’” (2. Sam. 9:5-7)

Luvun päättävät jakeet (2. Sam. 9:11, 13) vielä vahvistavat kertojan äänellä, että Daavid oli sanojensa mittainen ja piti lupauksensa.

”. . .mutta Mefiboset itse asui Jerusalemissa, koska hän sai aina syödä kuninkaan pöydässä; ja hän ontui kumpaakin jalkaansa.” (2. Sam. 9:13)

Ja vieläpä vuosia tämän tapauksen jälkeen Jonatanin kanssa solmittu liitto pelasti Mefibosetin hengen, kun gibealaiset vaativat Saulin sukua tilille heidän tekemistään hirmuteoista:

”He vastasivat kuninkaalle: ’Tuo mies tahtoi tehdä meistä lopun ja aikoi hävittää meidät tyystin koko Israelista. Annettakoon meille seitsemän hänen jälkeläistään, niin teloitamme heidät Herran lepyttämiseksi Gibeassa, hänen valittunsa Saulin kaupungissa.’ Daavid sanoi: ’Minä annan heidät teille.’ Sen valan vuoksi, jonka Daavid ja Saulin poika Jonatan olivat keskenään Herran nimeen vannoneet, kuningas säästi Jonatanin pojan Mefibosetin, Saulin pojanpojan.” (2. Sam. 9:5-7)

Jälleen kerran siis Mefibosetin isän vuosikymmeniä sitten solmima liitto pelasti hänet isoisänsä vihamiesten käsistä. Tämä olkoon esimerkki kerran solmitun liiton pysyvyydestä ja todellisesta voimasta pelastaa pelkästään sen tähden, että liittolaiset ovat velvoitetut uskollisuuteen solmitulle liitolle.

Liitto pysyy – tunsi edunsaaja mitä tahansa

Jätin tietoisesti edellä käsittelemättä yhden tekstimme jakeista. Tuossa jakeessa Mefiboset – armosta isänsä solmiman liiton perusteella laupeuden osakseen saanut – kuvaa tuntemuksiaan:

”Mefiboset kumarsi kunnioittavasti ja sanoi: ’Mikä olen minä, sinun palvelijasi, kun käännyt tällaisen koiranraadon puoleen?’” (2. Sam. 9:8)

Daavidin laupeuden edessä Mefiboset kokee olevansa arvoton vastaanottamaan armon peljättävän karskin soturikuninkaan edessä. Me ehkä säälimme Mefibosetia ja olemme houkutuksessa tulkita Daavidin armon työt säälin motivoimiksi, mutta siitähän ei ollut kyse. Mefibosetin armon perusta oli hänen isänsä solmimassa liitossa – ja hän oli tässä mielessä kerran solmitun liiton lapsi.

Liittoa ei voinut tehdä tyhjäksi mikään – toki Mefiboset itse olisi voinut kieltäytyä liitosta ja rikkoa sen, mutta ei Daavid eikä mikään muu voima voinut vaikuttaa liittoon. Vaikka siis Mefiboset – ehkä oikeinkin – tunsi itsensä arvottomaksi Daavidin armoa vastaanottamaan, armo kuului hänelle liiton perusteella. Tämä on kaunis vertauskuva meistä Jumalan armon ja rakkauden vastaanottajina. Koemme sitten olevamme arvottomat hänen laupeutensa vastaanottajina tai emme koe mitään, Jumalan armo on sama meitä kohtaan.

Samoin kuin Daavidin armo ei ollut sidoksissa Mefibosetin tekoihin tai sääliä herättävään olemukseen, ei Jumalan armo sekään katso sinun tai minun arvollisuuteen tai arvottomuuteen hänen edessään. Jos koen, etten ole rakastettu Herrani edessä tai etten ansaitse hänen rakkauttaan, voin olla täysin varma, että tuntemukseni on väärä eikä se ole millään tavalla oikeutettu, koska Jumalan armo ei perustu minuun, vaan liittoon, jonka Jumala on solminut minun edukseni historiassa.

Uusi liitto Kristuksessa

Jumalan ja minun välisen kohtaamisen perusta ei ole minun teoissani eikä se ole sen enempää siinä, että Jumala kokisi sääliä vuokseni – mitä hän tosin varmasti kokeekin – vaan se on Kristuksen Jeesuksen solmimassa liitossa. Se on liitto, johon jokaisen uskovan pelastusvarmuus viime kädessä perustuu. Tuon liiton asettamisen sanat kaikuvat korviimme joka kerran, kun Herran seurakunta kokoontuu viettämään yhteistä ehtoollista:

”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.” (Luuk. 22:20)

Kyseessä on ainutlaatuinen liitto, jossa Jumala on yksipuolisesti sitoutunut uhraamaan itsensä ihmisten puolesta. Tämä liitto Kristuksen veressä ei katso ihmisen arvollisuuteen tai arvottomuuteen, vaan se on solmittu Kristuksen sovintoveressä. Se on armon ja lupauksen liitto, jossa Jumala itse toimii armon ja rakkauden nimissä ihmisen eduksi. Ajattele – tuntui sinusta arvolliselta, arvottomalta tai ei miltään, se ei muuta miksikään Herran Jeesuksen armotekoa sinun kohdallasi, koska tässä liitossa sinun nimesi on kirjoitettu ainoastaan edunsaajan paikalle!

Jeesuksen Kristuksen sovintoveressä tehdyssä liitossa näet itsesi Mefibosetin paikalla hämmästelemässä ansaitsematonta armoa kohdallasi. Siinä menneisyydessä tapahtunut armoteko ja Kristuksen veressä solmittu liitto toteutuu sinun eduksesi tässä ja nyt.

Mefiboset sai kokea pienessä mittakaavassa jotain samaa, kun hän aterioi Daavidin valtaistuinsalissa lopun elämäänsä tietäen, että hänen siunattu osansa ei riipu millään muotoa hänen omasta arvollisuudestaan. Hän vain vastaanotti sen liiton siunauksen, mikä hänen isänsä solmiman liiton perusteella hänelle kuului.

Jos nyt ajattelet henkilökohtaista liittoasi Kristuksen veressä, niin näetkö sen arvon, kuten Mefiboset näki Daavidin ja Jonatanin solmiman liiton? Kristus on vuodattanut verensä sinun puolestasi, hän on solminut kanssasi ikuisen liiton, jonka perusteella sinulla on hänen veressään syntien anteeksianto ja ikuinen elämä hänen yhteydessään. Eikä se ole vain matkalippu tulevaisuutta varten, vaan se on todellisuus tässä ja nyt.

Kristuksen veressä solmittu liitto takaa sinulle sen, että Jumala on ’tosissaan’; hän ei voi kevytkenkäisesti muuttaa liiton ehtoja, vaan liitto, minkä hän on kerran tehnyt, pysyy aina sukupolvesta sukupolveen. Ehtoollisen asetussanat täten muistuttavat meitä

• pelastuksen vankasta perustasta liitossa,

• Jumalan itsensä vapaaehtoisesti solmimasta liitosta,

• meistä liiton edunsaajina

• ja siitä, ettei mikään voima, edes Jumala itse, voi tehdä sitä tyhjäksi.

Jos siis Mefibosetin eduksi luettu Jonatanin ja Daavidin liitto perustui osapuolten syvään ystävyyteen ja rakkauteen, Jumalan ja ihmisen liitto perustuu yksin Jumalan rakkauteen ja armoon; hänen vankkumattomaan tahtoonsa pelastaa ihminen synnin orjuudesta. Se on liitto Jumalan persoonien välillä – liitto, jossa Isä ja Poika solmivat ’veriliiton’ niin, että ihminen on määrätty tuon liiton edunsaajaksi. Kristuksen veren liitto on täten absoluuttisen varma tae pelastuksesta ja ikuisesta elämästä – ihmisen epäilyt eivät sitä murra.

Kertomusta Daavidin ja Joonatanin liitosta sekä Uuden testamentin liiton voi nähdä vertauskuvallisesti rinnakkain tähän tapaan:

• liitto: Daavid + Joonatan => edunsaaja: Mefiboset

• liitto Isä + Poika => edunsaaja: ihminen

Miten vielä kuvaisin ihmisen autuasta osaa Kristuksessa perustetussa uudessa liitossa? – Vertaan osaamme pelastuksessa Mefibosetin siunattuun osaan. Mefiboset kutsuttiin kuninkaan hoviin paikasta nimeltä Lo-Dabar (2. Sam. 9:4). Se on paikkakunta Jordanin itäpuolella Gileadissa, minkä hepreankielinen nimi tarkoittaa suomeksi ”ilman laidunta” eli kyseessä oli laitumeton ja hedelmätön paikka. Sieltä Daavid kutsui Mefibosetin kuninkaan pöydän ääreen – asumaan hovin loistoon.

Samoin sinut on kutsuttu pois synnin orjuudesta – hedelmättömästä maasta – Herran pöytään aterioimaan. Miksikö? – Ihan vain armosta, siksi, että sinun hyväksesi luetaan Jumalan armo Jeesuksen veressä solmitun liiton tähden. Aivan kuin Mefiboset sai armon isänsä ja Daavidin liiton perusteella, samoin sinä saat armon Jeesuksen liiton veren perusteella. Nautimme täten Mefibosetin tavoin Herramme Jeesuksen Kristuksen hyvyydestä ja armosta jokaisena elämämme päivänä.

Sinun ei tarvitse hätäillä pelastuksesi tähden, koska pelastuksen perusta on Jeesuksen veren liitossa. Jos et päätä hylätä Jumalan liittoa, on pelastuksesi turvattu Kristuksen liittoveressä. Kukaan ei voi horjuttaa pelastuksesi perustaa, koska se perustuu Jumalan liittolupaukseen.

Jos siis olet kerran vastaanottanut Jeesuksen Herranasi, on sinun autuas osasi tänäänkin käydä Herran pöytään aterioimaan ilman pelkoa ikuisesta kuolemasta:

”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.” (Luuk. 22:20)

Pohdittavaa

Mihin perustui Mefibosetin osakseen saama hyvä kohtelu?
Miten heprealainen liiton käsite korostaa uuden liiton luonnetta?
Voisimmeko mekin oppia jotain Daavidin ja Jonatanin liittouskollisuudesta?