Muistan, kun yli kymmenen vuotta sitten alkusyksystä 2013 alkoi tihkua tietoa, että Google Inc. oli käynnistämässä mullistavaa projektia, johon se aikoi sijoittaa merkittävän osan varallisuudestaan.

Tuonelan lautturi. (Image by u_0xqcqp9f6q from Pixabay)

Kun projekti tuolloin virallisesti julkistettiin ja Kauppalehti otsikoi sen tähän tapaan: ”Google aikoo selättää kuoleman arvoituksen”. Kyseessä oli hanke, jossa hakujätti etsii ratkaisua ikääntymisen voittamiseksi teknologian keinoin. Ajatus oli pysäyttää ihmisen ikääntyminen, jotta hän voi elää ikuisesti.

Googlen hanke, kuten myös myytit nuoruuden lähteistä, paljastavat jotain ihmisen suhtautumisesta ikuisuuteen ja toisaalta kuolemaan. Kuolema pitäisi voittaa ja elämän jatkuminen ikuisesti on haave monelle yltäkylläisyydessä tänä päivänä elävälle ihmiselle. Samoin tuskin ajattelevat tämän päivän nälkää näkevät ja sodan jaloissa elävät.

Ja tänä päivänä näemme ihmisen tavoittelevan yhä kuolemattomuutta monella sektorilla. Hyvinvointibisnes kukoistaa ja ihmiset ovat valmiit maksamaan valtavia summia ’nuoruudesta’.

Uusin yritys ikuisesti elämisen sektorilla on tietty keinoälyksi kutsuttu tietomalli, joka pyrkii luomaan ihmisen kaltaisen tavan jäsentää tietoa. Ei ole vaikea kuvitella, koska joku keksii tuotteistaa jo vuosikymmeniä sitten Star Trekissä lanseeratun idean tietoisuuden elämän jatkamisesta keinoälyssä, kun kehosta aika jättää.

Sinänsä ajatus tietoisuuden siirtämisestä sähköiseen verkkoon on houkutteleva ja näenpä siinä bisnesmahdollisuuden myydä sureville mahdollisuutta jatkaa keskustelua rakkaansa kanssa keinoälyn keinoin. Jos olisin perso rahalla, olisin hiljaa ja alkaisin työstämään konseptia, mutta olenpa kasvanut näkemään kuoleman pikemmin mahdollisuutena kuin uhkana.

Kuolemassa näet pääsen vihdoin irti itsekkään egoni rajoituksista ja saan tyhjentyä niin, että Luojani voi täyttää minut rakkaudellaan. Kun viimeinen itsekäs ajatus sammuu, Jumalallani, joka on rakkaus, on kaikki tila minussa tehdä minustakin oman rakkautensa täysi astia. Oi, ihanuutta.

Älä kuitenkaan tulkitse niin, että odottaisin liekkini sammumista. Ei se niin mene. Täällä ajassa saan kohdata vajavaisuuteni kautta Jumalan armon suuruuden, mikä kirkastaa minulle hänen rakkautensa suuruuden. Tämä aika on omiaan nautittavaksi, jotta sitten Jumalan määräämällä hetkellä elämästä kyllänsä saaneena voin siirtyä tuonpuoleiseen tietäen Jumalan rakkauden kantavan minua mahdottomuudestani huolimatta. Mutta palataanpa takaisin aiheeseen.

Kuolema opettaa rajat

Viimeistään kuoleman edellä ihminen näkee itsensä rajoissa, joiden sisällä hän on elämänsä tosi asiassa elänyt, vaikka on ehkä kuvitellut toisin. Kuolema on elämän viimeinen oppitunti ihmisyydestä.

Kuoleman kohtaaminen on ihmiselle uskonnosta ja maailmankatsomuksesta riippumatta askel tuntemattomaan, johon hän ei ole täysin valmistautunut – on kuolema sitten hänelle toivottu tai epätoivottu tila. Hän ei ole valmis antautumaan kuolemaan, vaikka kuolema on yhtä luonnollinen ja todennäköinen tapahtuma kuin syntymäkin. Toisaalta voidaan kysyä, kuka meistä tietää olleensa valmis sen enempää syntymäänkään. Vastasyntyneen ensireaktio elämään kertoo syntymänkin olevan melkoinen kriisikokemus.

Kuoleman läheisyydessä ihminen puntaroi, jos jotain on mahdollisesti jäänyt tekemättä tai jotain olisi voinut tehdä toisin. Vaikka kuolevalla olisi vankka vakaumuksellinen käsitys siitä, mitä hänelle kuolemassa tapahtuu, ei hänellä ole valmiutta kuolemaa seuraavan hetken kohtaamiseksi. Se on tuntematon.

Kuolema opettaa rajat. Kuoleman edellä ihminen kohtaa rajallisuuden ajan suhteen. Arjessa hän kuvittelee tuntevansa tulevaa pitkällekin eteenpäin. Olemme kovin tietoisia siitä, mitä tapahtuu tänään, huomenna tai jopa seuraavana kesänä, vaikka varmuus tietomme laadusta on jotain aivan muuta.

– Emme tunne edes seuraavaa hetkeä emmekä tiedä mitään varmaa siitä. Jokainen sekunti nykyhetkestä eteenpäin on kätketty mysteeri. Tuleva on ihmiselle ääretön joukko todennäköisyyksiä, jotka hän ottaa uskossa vastaan.

Emme tahdo kohdata seuraavan hetkeä salattuna, vaikka sen kohtaaminen reilusti uskon varaisesti olisikin tervettä. Meille tuleva on jotain, mikä jatkuu jatkumistaan ja vieläpä siten, että olemme muka tietoiset siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Harhan ’mukamas tulevan tuntemisesta’ kuolema onneksi ottaa ihmiseltä pois. Kuoleman edessä ihminen on alaston; hän joutuu konkreettisesti kohtaamaan rajallisuutensa. Omavoipaisuuden kukkuloilla itsensä lähes jumalaksi korottava ihminen kohtaa kuolemassa faktan, että hän ei tunne kohta koittavaa hetkeä.

Kuolema pakottaa ihmisen kohtaamaan rajansa ajassa; kun hän ei voi ’ennustaa’ enää hetkeäkään eteenpäin. Seuraava askel tuntemattomaan on pakko ottaa ’silmät kiinni ’ parasta toivoen uskon varassa.

Voisi jopa väittää, että elämän tarkoitus on valmistautua kohtaamaan oma rajallisuus. Ihminen on kasvanut ja valmistautunut koko elämänsä ajan kohtaamaan kuolemaan. Kuoleman edessä tunnustamme, että tämän valmiimmiksi emme tässä ajassa enää tule. On aika punnita oma vakaumus ja usko.

Kuolemasta ikuisuuteen kristityn näkökulmasta

Kristillisen vakaumuksen näkökulmasta ajan rajan ylitys merkitsee ihmisen ajallisen valinnan vahvistamista. Askel ajan rajan tuolle puolen on kuin vastaus ”kyllä” vanhassa tv-visailussa ”Haluatko miljonääriksi?”, kun juontaja esittää painokkaasti kysymyksen: ”Haluatko todella lukita tämän vastauksen?”

Kuolemassa ihminen lukitsee ajallisen vastauksensa perimmäiseen kysymykseen. Se on se tuttu kysymys, jonka Jeesus esitti opetuslapsille Filippoksen Kesareassa:

”’Entä te?’ kysyi Jeesus. ’Kuka minä teidän mielestänne olen?’” (Mark. 8:29a)

Ennen kuin Jeesus tiedusteli opetuslasten mielipidettä, hän oli hetkeä aiemmin kysynyt opetuslapsilta: ”Kuka minä ihmisten mielestä olen?” (Mark. 8:27b).

Tätä melko usein aprikoidaan seurakunnissa, mutta kuolemassa silläkään ei enää ole merkitystä. Kuolevan kannalta ei ole merkitystä sillä, mitä naapurin Pentti ajattelee Kristuksesta tai millainen näkemys seurakunnan pastorilla asiasta on. Merkitystä on vain sillä, kuka minä ajattelen Jeesuksen olevan.

Ei ole merkitystä sillä, mitä Jeesuksesta ajattelin viime vuosikymmenellä eikä sillä, mikä mielipiteeni oli sekunti sitten. Usko on ikuinen preesens. Se kantaa aina vain tässä hetkessä. Eihän ihmisellä muuta aikaa edes ole.

Kysymys Jeesuksen persoonasta ei siis ole tietokilpailukysymys, johon etsitään ajan matkalla vastausta. Samalla tavalla kuin aikanaan Pietarin antamaan vastaukseen Jeesukselle, myös meidän vastaukseemme sisältyy oma itsemme. Kysymys ei testaa tietämystä, vaan uskoa ja luottamusta.

Onko Jeesus Herramme – olemmeko tosiaan valinneet luottaa elämämme ja ikuisuustoivomme hänen varaansa? Vai olemmeko päättäneet pärjätä ilman häntä? Kyse on yksinkertaisesti siitä, minkä varaan elämäni luotan. Ja luottamus tai usko ei kysy oikeaa oppia tai tietoa, vaan elämänviisaus – se on luottamus – merkitsee. Jos seison tukevasti kalliolla, se kantaa, vaikka en edes tiedä, mikä kallio on.

Kuolema ’lukitsee’ vastauksen siten, että emme enää horju kahtaalle uskon ja epäuskon välissä, mitä maallisen elämämme aikana ehkä olemme joutuneet tekemään, kun punnitsimme elämämme arvoja. Kuoleman hetkellä harkinta-aika päättyy ja lukitsemme vastauksemme.

Peli on reilu; Jumala ei pakota ihmistä viettämään ikuisuutta yhteydessään, jos ihminen ei sitä tahdo. Ja kuka taas tahtoo viettää ikuisuuden Jumalan läsnäolossa, niin se hänelle tapahtuu. Yksinkertaista, eikö totta?

Vastaus kysymykseen ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” ei ole vaikea, mutta tarkkaan harkittava vastaus se toki on. Meille on varattu koko ajallinen elämä vastauksen muodostamiseksi. Se kaikki, mitä elämässä koetaan ja opitaan, valmistaa ihmisen vastaamaan perimmäiseen kysymykseen.

Yksilön näkökulmasta tähän yhteen kysymykseen kulminoituu kaikki, mitä varten me ajassa matkaamme. Periaatteessa kysymys Jeesuksen persoonasta on kaikki, mitä kuolemasta ja iankaikkisuudesta tarvitsee tietää.

Ikuisuus – synkkä ja peruuttamaton?

Mutta ehkä vielä jotain voi ikuisuudesta on paikallaan sanoa – ainakin ajallisen ’lanseerauksen’ ja markkinoinnin näkökulmasta. Väitän, että lännen kristillisyyden tarjoilema mielikuva kuolemasta ja sen jälkeen odottavasta ikuisuudesta kaipaa pientä ehostusta.

Koska kuolemassa on kyse jostain peruuttamatonta, ei ole ihme, että ihminen kokee olonsa epämukavaksi tai turvattomaksi, kun puhutaan tuonpuoleisesta. Jos henkilöllä ei uskonvarmuutta osastaan ajan rajan tuolla puolen, kuolema mieluusti piilotetaan näkyviltä.

Jostain syystä lännessä on perinteisesti kuolema on koettu uhkana – siitäkin huolimatta, että uskomme valoisaan ikuisuuteen. Länsimaisessa kulttuurissa kuolemaa kuvaa viikatemies, joka on yleinen kuoleman henkilöitymä. Viikatemies on luuranko, joka on pukeutunut kaapuun, ja kantaa kädessään viikatetta. Viikate symboloi kuoleman valtaa, kuolema leikkaa eläviä kuin viikate heinää, eikä elämä mahda mitään sille.

Viikatemies pohjautuu kreikkalaisen mytologian manalan lautturi Kharoniin, jonka juuret ovat sumerilaisessa tarustossa. Mytologiassa Kharon on Haadeksen lautturi. Hän vei kuolleiden sielut Akheron-joen yli jos näillä oli antaa kolikko maksuksi. Jos ei maksanut, joutui vaeltamaan joen rannalla sata vuotta.

Viikatemieheen ja Kharoniin liittyvästä tarustosta voisin jatkaa pidempäänkin, mutta nyt riittää, että toteamme tämän kuoleman vertauskuvan olevan sangen synkkä. Viikatemies ei vain ole kovinkaan iloinen ja puoleensavetävä hahmo.

Päinvastoin kuva kuoleman jälkeisestä ikuisuudesta on maalattu kovin synkin sävyin. Ovi ikuisuuteen tuntuu jollain tapaa pelottavalta ja luotaantyöntävältä. Kun näkymä ikuisuuteen on näin synkkä, ei ole ihme, ettei siitä tahdota puhua ja ajatus ikuisuudesta työnnetään mieluusti taka-alalle.

Tahdommeko tosiaan, että ajatus ikuisuudesta unohdetaan ja että ihmiset elävät mieluummin niin kuin aika ajassa jatkuisi loputtomiin? – Eikö olisi parempi, jos ikuisuus olisi luonnollinen osa ihmisen elämää, koska sitähän se reaalisesti on?

Ikuisuus – mahdollisuuksien maa

Mielestäni olisi parempi lähestyä ikuisuutta ja kuolemaa myönteisempien mielikuvien kautta. Miksei kuolemaa voisi esittää mieluummin voittona’? Konstantinopolin patriarkka Fotios totesi 800-luvulla:

”Ei Jumala kuolemaa luonut, vaan hän loi ihmisen yhteyteen ikuisuuden kanssa”

Jos ajattelemme pidemmälle, eikö kuolema tule nähdä rakkauden täydellistymänä? Ei liene sattumaa, että Kristus antoi meille oppitunnin Jumalan rakkauden suuruudesta ristinkuolemassa? Ja eikö täydellinen rakkaus ole juurikin itsensä tyhjentämistä, jotta rakkauden kohde voi täyttää itsellään tuon tilan? Kuolemassa ihminen vihdoin luopuu viimeisestäkin vaateestaan ja rakkaus voi tulla hänessä täydelliseksi. Onhan kuolema siis rakkauden suurta juhlaa?

Emmekö siis voisi markkinoida kuolemaa vaikka ovena, jonka kautta jokainen vuorollaan pääsee siirtymään tunnetusta ajallisesta maailmasta ikuisen rakkauden syleilyyn? – Ja niin kuin mikä tahansa ovi tai portti, niin kuolemakin avaa tien eteenpäin. Sen takana on tuore näköala uuteen, mahdollisuus ennen kokemattomaan, jne. Ikuisuuden voi kokea yhtä hyvin mahdollisuutena kuin uhkana.

Miksei siis oven takana odottaisi mieluummin ’mahdollisuuksien maa’ kuin ’epätietoisuuden synkkä varjo’? Emmekö voisi kristittyinä maalata ihmisille mieluummin kuvan taivaasta – ’mahdollisuuksien maasta’ kuin keskittää voimavarat päivittelemään elämänlangan epävarmuutta ja kuoleman peruuttamattomuutta.

Minusta on mukavampi markkinoida ’wellness matkaa’ ’ikuisen rakkauden läsnäoloon’ kuin yrittää saada ihmiset liikkeelle hakemaan vakuutusta epävarman ja peruuttamattoman varalle. Kyse on periaatteessa samasta asiasta, mutta näkökulma on toinen.

Mieluummin kuin synkkään sävyyn kysyn, että ”missä aiot viettää ikuisuutesi?”, voisin tokaista, että ”ajattele, mikä siunaus meitä Kristuksessa kuolleita odottaa ajan verhon tuolla puolen. Pääsen vihdoin eroon minän oikuista ja yhteys Luojaani on palautunut täyteen rakkauteen.”

Ja koska en oikein tiedä, mitä kaikkea siellä odottaa, niin voisinpa vaikka pieneksi myyntipuheeksi lukea pätkän Ilmestyskirjan viimeisestä luvusta:

”Kaupungin valtakadulla, virran haarojen keskellä kasvoi elämän puu. Puu antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden. Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa. Kaupungissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä. Yötä ei enää ole, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. He hallitsevat kuninkaina aina ja ikuisesti.” (Ilm. 22:2-5)

Tai ehkä kaltaiselleni hiljaisuuteen taipuvalle ihmiselle vieläkin parempi myyntipuhe olisi Paavalin upea lupaus ikuisuudesta, joka on jo ajoittain tavoitettavissa täällä ajassakin. Kuuntele, miten Paavali kuvaa tätä autuuden tilaa:

”Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
. . .
Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:8-10, 12)

Ikuisuudessa on luvassa kestävä rakkauden elämys, jonka vertaista ei tässä ajassa kukaan voi kokea. En tosin osaa kertoa, mitä kaikkea tuo elämys pitää sisällään, mutta sen tiedän, että hintalaatusuhde on paikallaan. Ikuisen ’elämyspuiston’ on suunnitellut Kaikkivaltias Jumala ja Luoja, ja kun hän sitä myös ylläpitää, on lupa odottaa elämyksiä, joita ei kukaan meistä osaa edes odottaa.

Mikset siis varaisi paikkaa tästä ikuisuudesta jo tänään? Varauksia otetaan vastaan koko ajan. Ja kysymyshän paikan saamiseksi kuului jotenkin näin:

”’Entä te?’ kysyi Jeesus. ’Kuka minä teidän mielestänne olen?’” (Mark. 8:29a)