Olet mitä todennäköisemmin huomannut, että lapset oppivat nopeasti aivan kuin itsestään. Pieni lapsi oppii ilman, että hän suuremmin ponnistelisi oppimisen eteen niin kuin taas me aikuiset joudumme tekemään. Oppiminen on lapselle luontaista; se on jokapäiväistä ja jatkuvaa siinä missä lepo ja syöminenkin.

Tienviittoja. (Image by Jason from Pixabay)

Lapsi oppii leikkimällä, mutta erityisesti havainnoimalla ympäristöään. Ei siis ihme, että hän oppii tavat ja käyttäytymismallit juuri niiltä ihmisiltä, joihin hän on kiintynyt ja joita hän tapaa päivittäin. Lapsi oppiikin valtavasti nimenomaan matkimalla vanhempiaan. Hän oppiikin hämmästyttävän helposti matkimaan aikuisia ja tekemään niin kuin he hänen mielestään tekevät.

Jos lapsi ymmärtää näkemänsä oikein, hän oppii matkimalla myös tekemään sen oikein. Aina lapset eivät kuitenkaan täysin ymmärrä näkemäänsä, ja siitä on yleensä tuloksena varsin omaperäisiä sovelluksia. Vanhemmat joutuvatkin kyselemään toisiltaan, että ”mistä hän on nyt tuommoistakin oppinut…”, vaikka opinlähde voi olla lähempänä kuin arvaisikaan.

Vaikka lapset matkivat esikuvaansa verraten hyvin, vieraassa tilanteessa he monesti soveltavat oppimaansa väärin, koska eivät alun pitäen ymmärtäneet syitä, mistä asiassa pohjimmiltaan on kyse. Pelkkä matkiminen ei siis vielä riitä syvällisempään oppimiseen. Tiellä syvempään oppimiseen tarvitaankin aikuisen apua. On aikuisen velvollisuus vastata lapsen tietämättömyyteen. Tarkkailemalla lapsi on oppinut jo matkimaan ’mitä ja miten’, mutta vastaukset kysymyksiin’ milloin, miksi ja minkä tähden’ puuttuvat ja ovat hänen ulottumattomissa ellei aikuinen häntä neuvo.

Lapsi on esimerkiksi voinut nähdä äidin laittavan pöydältä tyhjiä tölkkejä ja paperipusseja roskikseen. Avulias ja omatoiminen lapsi näkeekin tilaisuutensa ’auttaa’, kun äiti vaikkapa silittää pyykkejä toisessa huoneessa sen jälkeen, kun hän on kattanut astiat valmiiksi päivällistä varten. Reipas lapsi matkii äitiä ja laittaa lautaset roskikseen oppimansa mallin mukaan. Hän teki juuri niin kuin oli nähnyt äidin tehneen, mutta koska hän ei ollut ymmärtänyt asian ydintä, hänen sovelluksensa ei lopulta ollut äidille kovin suureksi avuksi… Tarvitaan siis vielä hitunen lisää ymmärrystä. Taitava äiti kääntää tapahtuneen voitoksi selittämällä lapselle, mistä hommassa on pohjimmiltaan kyse, minkä jälkeen vastaisuudessa lapsi voi olla ihan oikeasti avuksi.

Jumalaa matkimassa

Sama analogia soveltuu meihin aikuisiin hengellisellä alueella Jumalan lapsina. Ihminen oppii tuntemaan Jumalaa sen kautta, miten hän näkee hänen toimivan omassa tai jonkun muun elämässä. Useinkaan hän ei edes huomaa Jumalan toimintaa, mutta silloin kun hän sen huomaa, tekee hän lapsen tavoin havainnoidessaan Jumalaa. Tällä tavoin hän muodostaa kuvaa Jumalan toimintatavoista ja siitä, miten hänen itsensä tulee suhtautua Jumalaan. Mutta jos ihmisellä ei ole lainkaan lähtötietoja siitä, millainen Jumala on ja mikä on hänen tahtonsa ihmistä kohtaan, on hyvin todennäköistä, että hän lapsen tavoin tulkitsee Jumalan teot väärin. Monesti ihminen näkee Jumalan teot aivan liian yksioikoisesti, minkä tähden hän sitten yleistää Jumalan toimivan ’aina’ sillä tavoin, miten hän on näyttänyt toimivan jossain erityisessä tilanteessa.

Langennut ihminen on siis Jumalan edessä kuin lapsi. Hän yrittää ymmärtää Jumalaa havainnoimalla ja matkimalla hänen tekojaan, mutta koska hän käsittää Jumalan itsessään olevan monesti jo lähtökohtaisesti turmeltuneen ja väärän käsityksen perusteella, tulkitsee hän Jumalan toiminnan täten väärin. Tästä on osoituksena tuhannet eri uskontojen käsitykset Jumalasta. Omin avuin havainnoimalla ja matkimalla ihminen ei siis kykene löytämään Jumalaa ja hänen tahtoaan. Hän siis tarvitsee Jumalan itsensä ilmoitusta ja apua, jotta hän oppii ymmärtämään oikein Jumalan teot ja niiden tarkoituksen. Samoin kuin lapsi tarvitsee aikuisen neuvoja matkimalla opitun tueksi, tarvitsee ihminen Jumalan ilmoituksen omien havaintojensa eli nk. yleisen ilmoituksen lisäksi.

Ihminen ei luonnostaan ’matki’ oikein

Jo alusta pitäen Jumala on tahtonut ihmisen tuntevan itsensä. Hän ei ole milloinkaan leikkinyt kuurupiiloa ihmisen kustannuksella, vaan päinvastoin hän on aina tahtonut ihmisen oppivan tuntemaan hänet ja elämään hänen yhteydessään. Jumala on ilmoittanut itsensä ensimmäiselle ihmiselle paratiisissa jo ennen syntiinlankeemusta heti ihmisen luomisen jälkeen. Alun perin Jumala siis teki itsensä tiettäväksi ihmiselle olemalla hänen kanssaan (1. Moos. 2:15-25), jolloin ihminen sai oppia hänestä aivan kuin lapsi oppii vanhemmistaan – havainnoimalla ja kysymällä.

Syntiinlankeemus kuitenkin erotti Jumalan ja ihmisen tiet toisistaan traagisella tavalla (1. Moos. 3:7-24): ihminen joutui pois Jumalan läsnäolosta. Syntiinlankeemuksessa ihminen kadotti viattomuuden ja vieraantui Jumalasta, minkä tähden myös häneen luomisessa asetettu jumalankuva (1. Moos. 1:27) turmeltui. Kuvan turmelluttua on langenneen ihmisen mahdoton nähdä Jumalaa sellaisena kuin hän todellisuudessa on, koska ihminen yrittää käsittää Jumalaa itsessään olevan kuvan kautta. Ja kun kuva ei enää heijasta alkuperäistä kuin heikosti savuisen usvan takaa, on sen perusteella äärettömän vaikea löytää tie ’kuvassa olevan’ luo.

Jumala ei jättänyt ihmistä jumalakaipuunsa kanssa vain sotkuisen kuvan varaan, vaan onneksemme Jumala on pystyttänyt tien etsijää helpottamaan joukon ’tienviittoja’, jotka opastavat ihmiselle tien takaisin Jumalan luo miljoonien ja taas miljoonien väärien teiden ja harhaluulojen keskeltä.

Seuraavaksi tarkastellaan kolmea ’tienviittaa’, jotka Jumala on sanansa ja käytännön elämän kautta antanut opastukseksi ihmiselle. ’Tienviitat’ siis opastavat ihmisen Jumalan yhteyteen. Ne neuvovat oikean reitin elämän poluilla niin, että totuuden etsijä voi löytää Jumalan. Tienviitat siis neuvovat ihmistä oikeaan suuntaan siinä, missä pelkkä havainnointi ja matkiminen ei enää yksin riitä.

Mainitsemani tienviitat on mainittu yllä siteeratuissa teksteissä. Ne ovat: 1) saarna (julistus), 2) todistus ja 3) kutsu. Tieviitat edustavat kolmea Jumalan ilmoituksen välikappaletta, joiden välityksellä ihminen löytää tien Jumalan, Herran, luo. Kaikki kolme viittaa ovat yhtä tarpeellisia tiellä Jumalan luo.

Seuraavaksi tarkastellaan tienviittoja hieman tarkemmin – kutakin vuorollaan. Katsotaan, mikä tehtävä kullakin viitalla on, ja voimmeko kenties me niiden avulla totuuden löytäneet edelleen viitoittaa samalla tavoin tietä niille, jotka vielä etsivät Jumalaa.

Samalla, kun katsomme viittoja tarkemmin, haluan erityisesti sinun, joka olet jo löytänyt tiesi perille Herran luo, miettivän itseäsi pelastuksesta osattomien joukossa ’tienviittana’. Pohdi millainen viitta sinä olet, kun arkipäivän etsijä katselee sinua tai puhuu kanssasi. Ovatko edustamasi ’viitat’ kirkkaan selkeät? Vai ovatko ne kenties epäselvät lukea niihin kertyneen tomun tai kuran tähden?

Ensimmäinen viitta: saarna ja julistus

Ihmisen epätoivoinen tila ei jättänyt Jumalaa toimettomaksi, vaan auttaakseen ihmistä löytämään tien takaisin yhteyteensä Herra ilmoitti itsensä ihmisille sanassaan. Hän antoi ihmiskunnalle tiedon itsestään Raamatussa, jotta tietämys hänestä ei katoaisi maan päältä ja ettei hänen oikea ’kuvansa’ hukkuisi täysin ihmisten keksimien väärien kuvien joukkoon.

Jumala ei jättänyt ihmistä pelkän kirjoitetun ilmoituksen armoille, vaan hän antoi vieläkin kirkkaamman ilmoituksen, elävän esimerkin. Elävä esimerkki oli tietenkin Jeesus Kristus, jonka varsinainen tehtävä oli sovittaa ihmiskunnan syntivelka, mikä on samalla myös Uuden testamentin julistuksen ydin.

Maanpäällisen toimintakautensa aikana Jeesus eli keskellämme esimerkkinä Jumalan tahdossa elämisestä. Häntä havainnoimalla ja matkimalla opetuslapset (ja samoin me heidän välittämänsä kirjoitetun todistuksen kautta) saattoivat oppia Jumalan tahdossa elämisestä. Mutta Jeesus tiesi, ettei pelkkä esimerkistä oppiminen ollut riittävää, vaan tarvittiin opetusta, joka selitti esimerkkiä ja kertoi hänen tehtävänsä luonteesta.

Kun luet evankeliumeja, huomaatkin Jeesuksen maanpäälliseen toimintaan kuuluneen keskeisesti Jumalan valtakunnan evankeliumin julistamisen (Mark. 1:14-15; Matt. 4:17), minkä hän edelleen antoi edelleen tehtäväksi myös seuraajilleen:

”Hän käski meidän saarnata kansalle…”. Sama kehotus toistuu Markuksen evankeliumin lähetyskäskyssä: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille” (Mark. 16:15)

Ei siis ihme, että juuri evankeliumin julistaminen oli mitä keskeisin elementti myös apostolien toiminnassa. Evankeliumi tarkoittaa ”ilosanomaa Jeesuksesta Kristuksesta”; se on sanoma pelastuksesta, joka vapauttaa ihmisen synnistä tänäkin päivänä (1. Kor. 15:3b-6). Kun luet Uutta testamenttia, huomaa siellä toistuvan sanan ”julistaa” tai ”saarnata” yhä uudestaan ja uudestaan

• julistettuna sanana: Luuk. 8:39; Luuk. 9:6; Luuk. 20:1; Ap. t. 5:42; Ap. t. 8:4; Ap. t. 8:15

• ja kehotuksena: Matt. 10:7; Matt. 24:14; Mark. 16:15; Luuk. 24:47; Ap. t. 10:42.

Apostolit julistivat, jotta kuulijat oppisivat tietämään, kuka heidät on lähettänyt, ja mitä tarkoittaa Jumalan hyvä tahto ihmistä kohtaan. He julistivat, jotta ihmiset oppisivat tuntemaan Jumalan, näkemään hänet oikein.

Evankeliumin saarna on täten ensimmäinen perustava ’tienviitta’ etsijän tiellä kohti totuuden Jumalaa. Eli aivan niin kuin apostoli Paavali kirjoittaa kirjeessään roomalaisille:

”Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa?” (Room. 10:14)

Saarnan ’tienviitta’ opastaa etsijän evankeliumin luo – kestävän perustan ääreen. Kun luet, miten Jeesus ja apostolit julistivat evankeliumia, ja kuinka Jeesus kehotti omiaan julistamaan evankeliumia ”kaikille luoduille”, tunnet varmasti omalla kohdallasi tarpeen tehdä samoin. Etkö siis matkisi lapsen tavoin tässä kohden Herrasi ja apostolien esimerkkiä?

Jos kerran Jumala on nähnyt tarpeelliseksi antaa julistettavaksi evankeliumia maan päällä, niin mikset palvelisi siinä häntä? Onhan Jumala ’julistuttanut’ evankeliumin sinullekin, miksi pitäisit sen vain itselläsi etkä jakaisi aarrettasi muille? Kuinka selkeästi ’saarnan ja julistuksen’ tienviitta onkaan elämässäsi esillä?

Se, miten julistat, on sinun oma henkilökohtainen asiasi. Olemme kaikki erilaisia, joten ’julistuksemme’ on myös erilaista. Jotkut huutavat ja saarnaavat Jumalan evankeliumia kaduilla kuten Joona teki 40 päivää Ninivessä (Joona 3:3-10); joku taas kirjoittaa sen kirjaksi, kuten evankelistat tekivät; toiset kertovat kahvipöydässä; jotkut kertovat, kun kysytään jne.

Kyse on pohjimmiltaan vain siitä, onko ’tienviitta’ näkyvissä silloin, kun joku lähipiirissäsi sitä etsii? Jos siis Jumala näki tahtonsa julistamisen tärkeäksi, ehkäpä sinäkin koet samoin? Vai eivätkö ihmiset ansaitse kuulla, kuka on oikea Jumala?

Toinen viitta: todistus

Jumalan ei tarvitsisi todistaa itsestään ihmiselle, sillä hänen olemassaolonsa on itsestäänselvyys jokaiselle, joka viitsii pohtia asiaa yhtään tarkemmin. Siitä huolimatta Jumala on toistuvasti antanut itsestään todistuksen ihmisille. Esimerkiksi Kristus ei pelkästään julistanut Jumalan tahtoa, vaan hänen elämänsä todisti Jumalan väkevyydestä.

Tai oikeammin – Jumala todisti ihmeiden ja tunnustekojen kautta Kristuksen julistuksen itsestään ja lähettäjästään oikeaksi. Ihmeet ja merkit tapahtuivat sen tähden, jotta ihmiset uskoisivat ensimmäistä tienviittaa. Meidän epäröintimme tähden Jumala antoi Poikansa kautta vakuuttavan todistuksen olemassaolostaan ja julistetun sanoman aitoudesta.

Todistuksen tienviitta seuraa järjestyksessä julistuksen tienviittaa. Julistus näyttää etsijälle oikean suunnan minne kulkea, kun taas todistus vakuuttaa matkalaista siitä, että hän lähdettyään julistuksen osoittamalle tielle, hän todella on varmasti matkalla oikeaan suuntaan.

Kreikan kielessä evankeliumin sanomasta todistamisesta käytetään johdonmukaisesti sanaa ’martyreo’. Se tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä ”antaa todiste, todistaa, todistaa oikeudessa, hankkia / antaa rehellinen kertomus”. ’Martyreo’ -todistusta ei tarvittu vähäpätöisissä asioissa, vaan sillä tarkoitettiin todistajana olemista oikeudessa ja luotettavaa todistajan lausuntoa jossain tärkeässä kysymyksessä.

Samasta sanasta on tullut myös kieleemme sana marttyyri, joka kristillisessä kielenkäytössä on vakiintunut tarkoittamaan ”veritodistajaa” eli kristittyä, joka on väkivaltaisesti surmattu vainoissa. Yleisessä kielenkäytössä sanalla viitataan henkilöön, joka kärsii vakaumuksensa takia.

Uudessa testamentissa teonsanalla ’martyreo’ viitataan todistamiseen siitä, mitä ihminen on nähnyt ja kuullut sekä todistamista evankeliumin totuudesta. Jokainen uskova itsessään on ainutlaatuinen todistus Jumalan armotyöstä; uskova on uusi luomus Kristuksessa. Ja kuten yllä siteeratut tekstitkin sen jo osoittavat, kuuluu uskovan elämään myös ’todistuksen tienviittana’ oleminen: ”Hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa…”, ”Olettehan tekin niitä, jotka ovat uskoneet meidän todistuksemme… ne teot, jotka todistavat uskostanne.”

Pelkästään se, että elämme Jeesuksen tahdon ja opetuksen viitoittamaa elämää, on vakuuttava todistus lähimmäisillemme evankeliumin muuttavasta voimasta. Se, että ihmiset näkevät sinussa muuttuneen elämän, on heille todistus evankeliumin voimasta nykypäivässä. Kukaan muu ei kelpaa todistajaksi kuin silminnäkijä tai sellainen joka on asian itse kokenut. Kukaan ei siis voi todistaa puolestasi, joten sinun todistuksesi sanoin ja teoin on uniikki ja ajankohtainen nykypäivän etsijälle. Sinä todistat siitä, että evankeliumin sanoma on tosi ja voimallinen vielä tänään.

Eli miten on ’todistuksen tienviittasi’ laita? Onko ’viittasi’ lähimmäistesi luettavissa vai onko siihen tarttunut kaikenlaista tomua ja kuraa elämän poluilta, että siitä ei oikein enää saa selvää? Ymmärtänet varmaan, mitä näin vertauskuvallisesti tarkoitan. Eli jälleen kerran, miten todistat, on sinun ikioma asiasi. Halusit tai et, elämäsi puhuu omaa kieltään, joka on todistus ympäröivälle maailmalle evankeliumin työstä sinussa.

Toivottavasti tämä evankeliumin suuntaa antavan tienviitan jälkeinen ’vahvistava’ viitta on näkyvällä paikalla esillä ja opastaa etsijää edelleen oikeaan suuntaan. Olisihan se harmi, jos julistuksen viitalta oikeaan suuntaan lähtenyt alkaisikin vaikka epäröidä suuntaansa sen jälkeen, kun on nähnyt sinun ’todistuksesi viitan’…

Kolmas viitta: kutsu

Kolmas ja viimeinen tienviitta matkalla on ’kutsu’. Se on tienviitta, joka on pystytetty perillä olevan majatalon pihaan, jossa lukee: ”Tervetuloa pelastukseen, pudista tomut jaloistasi ja käy sisään”. Kutsun tienviitta kehottaa matkalaista itseään astumaan Jumalan eteen. Tähän mennessä hän on matkannut ensin julistuksen osoittamaan suuntaan kohta todistuksen vahvistamana, että suunta on oikea, ja nyt hän on jo lähes perillä. On jäljellä vain kutsu, joka tekee hänen kulkemastaan matkasta ainutlaatuisen – hänen oman matkansa. Tarvitaan vain myönteinen vastaus kutsuun ja hän ei enää ole etsijä, vaan todistaja.

Jo syntiinlankeemuksen päivistä alkaen Jumala on kutsunut ihmistä parannukseen, kääntymään pois synnistä hänen luokseen. Samoin Kristuksen maanpäällinen julistus- ja todistustyö sisälsi kutsun parannukseen (Mark. 1:14-15; Matt. 4:17). Jeesus tuli maanpäälle etsimään kadotettuja ihmisiä ja kutsui heitä pelastukseen, todellisen elävän veden lähteille.

Jeesus välitti saman tehtävän edelleen seurakunnalle, joka on välittänyt kutsua kuin viestikapulaa kahden tuhannen vuoden ajan. Ehkä jo tänään on sinun vuorosi antaa kapula eteenpäin? Jeesus ja apostolit eivät ’vain’ julistaneet ja todistaneet, vaan he esittivät henkilökohtaisen kutsun kuulijoilleen. Ajattelepa vaikkapa Nikodemusta (Joh. 3:1-21), Samarialaista naista kaivolla (Joh. 4:5-42) tai vanginvartijaa (Ap. t. 16:23-34). Heillekin esitettiin henkilökohtainen kutsu pelastukseen.

Kutsumisen viitta on siis julistetun evankeliumin ja annetun todistuksen soveltamista käytäntöön etsijän henkilökohtaisessa elämässä. Se ei tarkoita käännyttämistä tai syyllistämistä, vaan ainoastaan sen ilmaisemista, että nyt on ihmisen itsensä vuoro tehdä päätöksiä oman elämänsä suhteen. Kaikki muu, mitä kääntymiseen liittyy, on Jumalan Pyhän Hengen työtä ja vaikutusta. Me uskovat emme siis käännytä ketään, vaan meidän tehtävämme on olla tienviittoina etsijöille johdattamassa heitä Jumalan luo tekemään omaa henkilökohtaista ratkaisuaan.

Mutta jos koet oikean hetken tulleen, ethän siis unohda pystyttää rohkeasti myös ’kutsun viittaa’, ettei etsijä jää vain ’majatalon pihaan’ harhailemaan ja kyselemään, mitä nyt pitäisi tehdä (Ap. t. 16:30).

Kolmen tienviitan ketju

Kerrataanpa vielä lopuksi kaikki kolme tienviittaa yhdessä: saarna / julistus, todistus ja kutsu. Kun ajattelet näitä kolmea kohtaa tienviittoina, huomaat, että jokainen niistä on tarpeellinen. Ota yksi niistä pois ja ketju menee poikki. Etsijä tuskin löytää perille,jos yksikin tienviitta puuttuu.

• => Ellen julista, hän ei tiedä mistä todistan ja mihin häntä kutsun.

• => Ellen todista, hän ei tiedä onko julistus ja kutsu luotettava.

• => Ja ellen kutsu, hän ei tiedä mitä todistamallani julistuksella oikein tekisi.

Kristus osoitti näiden kolmen tienviitan kautta kulkevan tien, jota jokainen häneen uskova on saanut kulkea. Se tie on hän itse:

”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6)

Eikö olisi sangen itsekästä pitää ikuinen elämä vain omana tietonaan toisten kadotukseksi? Siksi minäkin polvistun jälleen tänään Herran kasvojen eteen ja sanon hänelle:

”Herra kiitos armostasi, että olen saanut nähdä, mitä kaikkea olet tehnyt tähteni. Opeta minut olemaan opetuslapsesi – valo niille, jotka vielä pimeydessä kulkevat. Herra, opeta minut julistamaan, todistamaan ja kutsumaan sillä tavalla kuin se on minulle luonnollista ja sopivaa. Kiitos Herra etuoikeudesta edustaa sinua nykyisessä maailmanajassa. Amen.”

Pohdittavaa

Olenko minä saanut etuoikeuden löytää tien Jumalan luo?
Millaisessa ’kunnossa’ ovat minun ’tienviittani’?
Löytääkö etsijä ’viittojeni’ varassa tien perille?