Kain ja Abel ovat Raamatun kertomuksen mukaan ensimmäiset ihmiset, joilla oli napa – siis ainakin siitä päätellen, että he olivat ihmiskunnan ensimmäiset luonnollisen syntymän kokeneet ihmiset.

Kain ja Abel pelkistetyssä seinäkuvassa. (Image by falco from Pixabay)

Veljesten nimiin liittyy Suomen väestörekisterikeskuksen nimitilastojen mukaan pieni kummallisuus. Nimittäin Abel nimisiä poikalapsia on Suomessa ristitty lähemmäs 1000. Jos lisäksi lasketaan myös nimen suomenkielinen johdannainen Aapeli, nousee luku 4000 tuntumaan. Sen sijaan Kain nimen poikalapsista on saanut samalla reilun sadan vuoden ajanjaksolla vain 28 henkilöä.

Melkoinen ero nimien suosioilla – etenkin jos ajatellaan, että hepreankielessä nimi Abel tarkoittaa ’henkäys’, kun taas Kain tarkoittaa ’hankittu’, mikä korostaa sitä, että lapsi on erityisen toivottu perheenjäsen. Kainin kohdalla taitaakin käydä todeksi vanha suomalainen sananparsi ”ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä”.

Kain-nimen epäsuosio ristimänimenä ei voi johtua juuri muustakaan kuin siitä ikävästä kaiusta, jonka nimi sai ensimmäisen kantajansa mukana. Kehottaahan esimerkiksi apostoli Johannes kirjeessään ottamaan opiksi Kainista ja tekemään toisin kuin hän teki:

”Me emme saa olla sellaisia kuin Kain, Pahan lapsi, joka tappoi veljensä. Ja miksi hän tappoi tämän? Siksi, että hänen omat tekonsa olivat pahoja mutta hänen veljensä teot oikeita.” (1. Joh. 3:12)

Suurimmalle osalle raamatunlukijoita Kain nimestä tulee mieleen vain veljesmurha ja kirous, mikä on sinänsä sääli, kun ajatellaan, että Kain ehti varmasti tekemään paljon muutakin elämänsä aikana. Tuskin Kainin elämä oli sekään täysin pahuuden kyllästämä – sen enempää kuin kenenkään muun tavallisen ihmisen. Tekihän Kain paljon sellaistakin, mistä hänet tunnistaa kelpo kansalaiseksi. Kain perusti perheen, sai lapsia ja tunnetaanpa hänet ensimmäisenä, joka perusti kaupungin kaltaisen sivilisaation (1. Moos. 4:17). Lisäksi Kainin jälkeläisistä tuli karjanhoitajien, harpun- ja huilunsoittajien sekä pronssi- ja rautaesineitten takojien esi-isiä (1. Moos. 4: 20-22). Ensimmäinen vedenpaisumuksen mukana hukkunut sivistys oli käytännössä Kainin suvun perustama – ei tosin Jumalan mielen mukainen.

Kainin myöhempi elämä ei tietenkään tee tyhjäksi hänen veritekoaan, mutta ehkäpä veriteon läheisempi tarkastelu ja Jumalan suhtautuminen Kainiin veriteon jälkeen, opettaa jotain siitä, että Kain oli hänkin erehtyväinen ihminen siinä, missä me muut Adamin jälkeläisetkin olemme.

Kain – lupauksen ja odotusten lapsi

Adamilla ja Eevalla oli suuri joukko jälkikasvua, tyttäriä ja poikia (1. Moos. 5:4). Kain, Abel ja veriteon jälkeen syntynyt Seet (1. Moos. 5:3) olivat heistä vanhimmat. Nimi Kain tarkoittaa joko ’hankittu’ tai ’keihäs, seppä’, kun taas hänen veljensä Abelin nimi tarkoittaa ’henkäys’. Henkilöhahmojen nimet kuvaavat kertomuksessa sekä vanhempien odotuksia, että nimenkantajan myöhempää elämänkaarta.

Kertomus ei mainitse kauanko ehti kulua ennen kuin esikoinen Kain sai pikkuveljen. Joka tapauksessa Kainin syntymä oli vanhemmilleen valtava ihme – se oli Herran antaman lupauksen täyttymys. Syntiinlankeemuksesta tuskin oli kulunut kovinkaan kauaa ennen Kainin syntymää, joten Eevan mielessä synnyttämisen hetkellä oli todennäköisesti lankeemuksen yhteydessä Herran hänelle antama lupaus ihmissuvun vapauttajasta:

”Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.” (1. Moos. 3:15)

Eevan tokaisu esikoispoikansa syntymän yhteydessä ”Minä olen saanut pojan Herran avulla”.” (1. Moos. 4:1) kuvastaa odotuksia, joita äidillä lastaan kohtaan oli. Vaikuttaa siltä, että Eeva ajatteli Kainin olevan Jumalan välitön vastaus lupaukseen ihmissuvun pelastajasta. Eevalle Kain oli lupauksen lapsi – hän, joka palauttaa ihmiskunnan takaisin Jumalan yhteyteen.

Lähtökohtaisesti Kain oli siis lapsi, jolta odotettiin paljon, koska äiti (ja varmaan isäkin) oli inhimillisen suoraviivaiseen tapaan tulkinnut ensimmäisen syntyvän jälkeläisen Jumalan lupauksen täyttäjäksi. Jos ajattelee itsensä Eevan paikalle, luulen, että kuka tahansa meistä, olisi Eevan lähtötiedoilla ajatellut samoin. Tuskin Eeva tuli ajatelleeksi, että Jumala antaa ihmiskunnan odottaa Vapahtajaa aina Kristuksen syntymään saakka. Emme tiedä, tiesikö Kain vanhempiensa odotuksista, mutta voinemme olettaa odotusten heijastuneen hänen elämäänsä ainakin epäsuorasti.

Kainin veriteko

Jos ajatellaan odotuksia, mitä äiti mahdollisesti kantoi esikoispojastaan sekä Abelin nimen ’henkäys’ kuvaamaa katoavaisuutta, on helpompi ymmärtää Kainin veriteon motiiveja.

Kainin tekoa ei voi puolustella sanomalla, ettei tappamisesta ollut vielä olemassa lakia, koska Kainilla oli sama luontainen elämän säilyttämisen vaisto kuin muillakin elävillä olennoilla. Sisäänrakennettu tietoisuus elämän kunnioittamisesta oli myös perusta, mihin Jumalan tuomio Kainia vastaan perustui. Kainin teko oli väärä ja paha sekä sellaisena tuomittava (vrt. Jumalan tuomio, 1. Moos. 4:10-12), mutta ehkäpä Kain teon tekijänä ei kuitenkaan ollut kylmäsydäminen laskelmoiva murhaaja.

Kaksi uhria ja uhraajaa

Raamattu kertoo meille veritekoa edeltävistä tapahtumista, jotka olivat syynä Kainin laskelmoituun veljesmurhaan. Kertomus kertoo, että

”Kerran Kain toi Herralle uhrilahjaksi maan satoa, ja Abel toi lampaidensa esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta Kainin ja hänen uhrinsa puoleen hän ei katsonut.”

Herää kysymys, miksi Jumala vastaanotti suopeasti Abelin uhrin, mutta Kainin ja hänen uhrinsa puoleen hän ei katsonut? Monesti kuulee ilmoille heitettävän ajatuksen, että Kainin uhri olisi ollut kelvoton, koska siihen ei liittynyt vuodatettua sijaiskärsijän verta, kuten Abelin uhrissa.

Verenvuodatuksen puute oli kuitenkaan tuskin syy uhrin kelvottomuuteen, koska tekstin uhrilahjat ovat luonteeltaan kiitosuhreja (3. Moos. 2). Uhrin luonnetta kuvaa niistä käytetty alkukielen sana ’minkhah’, joka tarkoittaa lahjoitusta ja lahjaa – ei synti- tai vikauhrin kaltaista sovittavaa uhritoimitusta. Toisaalta pitää huomata myös, ettei Mooseksen uhrilakia vielä edes tunnettu, joten Herra ei voinut sen noudattamista veljeksiltä vaatiakaan.

Kainin antama uhri oli täten aineellisesti aivan yhtä kelvollinen kuin Abelin – olihan luonnollista, että maanviljelijä antoi uhriksi satoaan siinä missä lammaspaimen antoi karjaansa. Jotkin käännökset tosin vihjaavat, ettei Kainin uhri olisi ollut laadultaan maan parasta antia, kuten Abelin esikoiskaritsat olivat (vrt. NIV).

Ongelma uhrin kelvollisuudessa oli enemmänkin uhraajan mielen tasolla. Abel uhrasi uskon kautta puhtaasta kiitollisuudesta, kun taas Kainin motivaatio uhraamisessa ei ollut yhtä puhdas kuin veljellään. Luotettavin lähde uhraajien motiivien spekulointiin on Uusi testamentti, jossa heprealaiskirjeen kirjoittaja antaa Abelin uhrista hyvän todistuksen:

”Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen uhrilahjoistaan; ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu.” (Hepr. 11:4)

Kainin motivaatiota emme tunne. Hänen motivaationsa saattoi olla oma hyöty tai ehkä vertailu veljeensä. Kain saattoi uhrata vaikkapa näyttääkseen Herralle ja veljelleen olevansa häneen kohdistuneiden odotusten mittainen. Oli Kainin motiivi mikä tahansa, se ei kuitenkaan ollut kiitollisuus. Tässä lienee myös meille paikka miettiä uhrikopan edessä, mikä on motiivimme lahjan antajina. Nimittäin luulen, ettei Kainin väärä motiivi uhraajana ole ainutlaatuinen, vaan monen meidän uhrissa saattaa tilanteen tullen olla aavistus Kainin asennetta mukana.

Pettymyksestä veritekoon

Jos ajattelee, että Kain todennäköisesti koki olevansa avainroolissa perheensä tulevaisuuden suhteen esikoisena ja lupauksen lapsena, on helppo kuvitella Kainin pettymys, kun Jumala ei vastaanottanut hänen uhrilahjaansa, vaan tuon ’mitättömän’ Abelin lahjan.

Tie pettymyksestä veritekoon kulki vihan ja vihastuksen kautta. Raamattu kertoo, että ”Silloin Kain vihastui kovin, ja hänen hahmonsa synkistyi” (1. Moos. 4:5b). Se, mitä tämän jälkeen tapahtui, paljastaa Kainin väärän käsityksen itsestään suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiinsä.

Kainin jumalanpalvelus oli ulkoisesti kelvollisesta muodosta huolimatta omatekoista. Se lähti liikkeelle siitä, että hänen mielestään hänen tekonsa olivat arvokkaat jopa niin, että Jumala ottaa ne avosylin vastaan kuin suorituksena hänelle. Kainin teot olivat näytös ihmisille ja lahjoitus Jumalalle – ei kiitoslahja Jumalan hyvyyden tähden. Kain itse oli mielestään se lahja, josta kiitos kuului antaa. Ei siis ihme, että hän vihastui Jumalalle, kun Jumala ei hyväksynyt hänen lahjaansa.

Kain ei pystynyt pettymykseltään ja vihastukseltaan lähestymään sen enempää Jumalaa kuin veljeensä. Hän oli kääntynyt kuuntelemaan sisällään palavaa vihaa, mikä esti häntä suhtautumasta luonnollisesti häntä ’loukanneisiin’ tahoihin: Jumalaan ja Abeliin. Tämä on se, mistä Jumala häntä varoitti sanomalla: ”Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa” (1. Moos. 4:7).

Viha ja pettymys toivat näkyviin Kainin suljetun luonteen, joka oli täyttynyt ensin kateudesta, vihasta ja nyt jopa murhanhimosta. Kain on esimerkki siitä, miten synti kasvaa ihmismielessä, jos sen sallii antaa ruokkia itse itseään. Ensin Kain pettyi Jumalaan ja lähimmäiseensä vain siksi, että hänen ajatukset itsestään olivat suuremmat kuin toisista. Pettymystä seurasi katkeruus ja viha, mikä lopulta ajoi hänet murhanhimoiseksi ja teki hänestä veljensä murhaajan (1. Moos. 4:8).

Elämä jatkuu veriteon jälkeen

Emme tiedä, miten Kain oli ajatellut jatkavansa elämää murhan jälkeen, mutta ainakaan hän ei ollut aikeissa kantaa vastuuta teostaan, mikä käy oivasti ilmi hänen vastauksestaan Jumalalle:

”Niin Herra sanoi Kainille: ”Missä on veljesi Aabel?” Hän vastasi: ”En tiedä; olenko minä veljeni vartija?”” (1. Moos. 4:9)

Kain toistaa täsmälleen samaa kaavaa kuin hänen vanhempansa syntiinlankeemuksessa. Virheen jälkeen hän ei osoita katumusta, ei lähde etsimään anteeksiantoa, vaan pyrkii peittämään rikoksen. Kainin vastaus Jumalalle on ylimielinen. Hän kieltää vastuunsa pikkuveljestään ja lähimmäisestään saivarrellen Jumalalle kuvitellen olevansa häntä viekkaampi ja ovelampi.

Kain on tässä kuva langenneesta ihmisestä, joka röyhkeydessään kuvittelee olevansa kelvollinen Jumalan edessä jopa niin, ettei Jumala voi näyttää häntä syylliseksi mihinkään. Kainin mielestä vika oli Abelissa ja Jumalassa, ei Kainissa itsessään!

Kun sitten Jumala langettaa tuomion Kainille hänen teostaan (1. Moos. 4:10-12), hän ei tuomionkaan edessä osoita katuvansa syntiään, vaan tuntee ainoastaan rangaistuksen pelkoa. Hän on tyypillinen esimerkki maailmallisesta ihmisestä. Häneltä puuttui synnintunto ja siksi myös sovituksen tarve. Hän ei kokenut tarvetta eheyttää välejään Jumalan kanssa; hän oli ainoastaan huolestunut itsestään siinä, että miten hän pärjäisi rangaistuksen astuttua voimaan (1. Moos. 4:13-14).

Jumalan armo tuomiossa

Luettuaan ensimmäiset 14 jaetta lukija varmasti janoaa oikeutta Abelin vuodatetusta verestä ja Kainin katumattomasta asenteesta johtuen. Monen mielestä oli vähintä, että Kain karkotettiin yhteisöstä, vaikka rangaistus oli melkoisen kova kun muistetaan, että Kain karkotettiin vähintään kymmenien vuosien ajaksi yksinäisyyteen – pois ihmisten ja Jumalan luota. Kesti näet melkoisen pitkään ennen kuin Adamin perheyhteisöstä oli kasvanut niin suuri, että Kain sai sieltä itselleen kumppanin ja pääsi perustamaan oman perheen. Tuolloin ihmiset olivat pitkäikäisiä – eliväthän Adam ja Seet kumpikin yli 900 vuotta (1. Moos. 5:5, 8). Kain siis joutui kärsimään yksinäisyydestä hänkin melkoisen kauan.

Jumalan Kainille langettaman rangaistuksen tarkoitus oli sekin suojella ihmistä. Kain tuskin olisi voinut jatkaa elämää perheyhteisössä muistuttamatta itseään ja toisia verityöstä. Hänen läsnäolonsa oli ruokkinut pahaa verta yhteisön jäseniin, joten oli parasta hänen itsensä ja muiden kannalta, että hän joutui lähtemään maanpakoon.

Kain oli oikeutetusti huolissaan kohtalostaan lainsuojattomana. Käytännössä se merkitsi sitä, että hän olisi joutunut piileksimään loppuelämänsä verikoston pelossa. Hän pelkäsi verikostoa (1. Moos. 4:14-15), koska tiettävästi muinaisessa maailmassa alueella, jossa ei ollut keskushallintoa, vallitsi omatunnon laki, joka oikeutti verikoston. Periaate oli Hammurabin lain kaltainen ”silmä silmästä, hammas hampaasta”. Lisäksi verikosto periytyi, joten sovitukseksi rikoksesta kelpasi vain joko teon tekijän tai jonkun hänen lähisukulaisensa henki. Sukusuhteiden puolustaminen oli kunnia-asia, mikä teki verikostosta suvun velvoitteen. Näin ollen kaikki Adamin jälkeläiset olisivat olleet velvoitetut tappamaan Kainin.

Jumala kuitenkin osoitti armonsa myös Kainille, vaikka tämä ei osoittanut minkäänlaista katumusta Jumalan suuntaan. Monen mieltä puhuttanut Kainin merkki on eräänalainen esikuva Jumalan yleisestä armosta kaikkia ihmisiä kohtaan, kuten myös hänen ennakoivasta armostaan:

”Mutta Herra sanoi hänelle: ”Sentähden, kuka ikinä tappaa Kainin, hänelle se pitää seitsenkertaisesti kostettaman”. Ja Herra pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaisi, tappaisi häntä.” (1. Moos. 4:15)

Huolimatta siitä, että Kain itse ei ollut valmis säästämään veljensä henkeä, Herra armossaan päätti säästää Kainin hengen. Emme tiedä, millainen merkki fyysisesti oli, sillä tiedämme vain, ettei alkukielen sana viittaa tatuointiin tai pysyvään ruumiilliseen merkkiin.

Kainin merkki ei ole kirouksen merkki, joka toisi kirouksen Kainin tappajalle ikään kuin tehden hänet osalliseksi Kainin murhatyöstä. Merkki on suojelun merkki – se voi olla ulkoinen näkyvä merkki tai jokin muu, mistä hänet tunnistettiin.

Merkin tarkoitus on kuitenkin sen muotoa oleellisempi tekstin tulkinnan kannalta. Merkki suojeli Kainia verikostolta. Se on täten Jumalan ennakoivan armon esikuva, koska Jumala otti työkseen suojella Kainia huolimatta hänen pahuudestaan puhtaasti rakkautensa ja armonsa perusteella. Merkki on siinä merkityksessä rinnasteinen Hesekielin kirjassa mainittuun merkkiin, joka suojeli kaupunkilaisia Herran vihalta (Hes. 9:4-6).

Jumala osoitti täyden armonsa Kainille kuitenkaan hyväksymättä hänen syntistä tekoaan ja asennettaan. Kainin rakkaudettomuus ei kuitenkaan tullut esteeksi Jumalan rakkaudelle luotuaan kohtaan. Jumala tuhlasi armoaan Kainin elämässä huolimatta siitä, että hän ennalta tiesi Kainin sukukunnan rakentaman sivilisaation ajautuvan vääjäämättömään tuhoon pahuuden tähden vedenpaisumuksessa. Synkkä tulevaisuuskaan ei saanut Herraa kieltämään rakkauttaan väärintekijä-Kainia kohtaan.

Ja mitä tästä opimme?

Kertomuksessa näemme toisaalta langenneen ihmisen ongelmineen uhkaamassa niin lähimmäistään kuin Jumalaa ylpeytensä uhmassa ja loukatuksi tultuna. Se on sangen arkipäiväinen näkymä, kun katsomme omassa ajassa hetken ympärillemme. Pelkästään kotikaupunkimme on täynnä niitä ihmisiä, jotka tilaisuuden tullen kykenevät samaan pahuuteen kuin Kain – veljesmurhaaja. Samat tunnuspiirteet löytyvät monen ihmisen sydämestä; he kokevat olevansa parempia kuin muut, jopa parempia kuin Jumala.

Näkymä ei kuitenkaan ole synkän yksipuolinen, vaan kertomus Kainista korostaa ennen kaikkea Jumalan armoa. Siinä nähdään Jumalan armon tulevan suureksi monen mielestä anteeksiantamattoman teon tehneen ja katumukseen kykenemättömän Kainin kohdalla.

Kertomus pysäyttää meidät miettimään Jumalan armon suuruutta ja ehdottomuutta. Jumalan armo on yhtä ehdoton kuin hänen lakinsa tai luomakunnassa vallitsevat luonnonlait. Jumalan armo näet toimii jokaisen ihmisen hyväksi huolimatta siitä, kuinka suuri syntinen tuo ihminen on. Suurinkin murhamies on Kainin tavoin Jumalan ennakoivan armon alaisuudessa. Herran armo on kestävä eikä se sanele ihmisille ehtoja tai poikkeussääntöjä kuin vakuutussopimukset ikään. Jumalan armo kestää ihmisen erheet – suurimmatkin.

Herran armo on tarjolla jokaiselle, joka sen tahtoo ottaa vastaan. Se on tänäkin päivänä tarjolla jokaiselle ihmiselle Jeesuksen Kristuksen nimessä ja lunastustyössä. Hänen rakkautensa on niin valtava, että hän antaa ihmisen itsensä päättää, tahtooko hän vastaanottaa Jumalan armon elämäänsä vai tahtooko hän elää sen ulkopuolella. Ja vaikka ihminen päättäisi Kainin tavoin olla tarttumatta Jumalan armotarjoukseen, se ei silti sammuta Jumalan rakkautta häntä kohtaan.

Muistakaamme tämä Jumalan rakkauden suuruus niin arvioidessamme itseämme Herran edessä kuin katsoessamme lähimmäistämme. Katsomme sitten peiliin tai lähimmäisemme silmiin, näemme edessämme yhden Jumalan ehdottoman rakkauden ja armon kohteista – emme sen enempää emmekä vähempää. Jumalan rakkaus on ehdottoman sama jokaista ihmistä kohtaan – niin syntistä kuin armahdettua syntistäkin.

Pohdittavaa

Mitä kertomus Kainista opettaa meille?
Mikä on Kainin merkki?