Elämääni mahtuu monia kaupunkeja ja kyliä, kuten Tampere, Oulu, Kuopio, Asikkalan Vesivehmaa, Viialasta nyt puhumattakaan. Ne ovat niitä paikkoja, jotka ovat tulleet minulle tutuiksi – osa siksi, että olen niissä asunut ja toinen mokoma siksi, että olen työni tähden niissä osa-aikaisesti asustellut.

Yksi näistä autioituneista taloista keskellä metsää pienen polun varrella. (Kuva Jori Brander)

Nämä paikat elävät muistoissani kuvina, jotka päivittyvät aika ajoin, kun käväisen samoissa tutuissa maisemissa. Muuten hyvä, mutta eivät ne maisemat enää samoja ole.

Etenkin mainitsemistani paikoista Tampere ja Oulu hämmästyttävät minua joka vierailulla, kun totean jotain aiemmin ollutta kadonneen ja uutta syntyneen. Moni asia on kadonnut – Viialan kohdalla jopa kunta on kadonnut ja muuttunut Akaan kaupungin lähiöksi! Minä sentään asuin siellä elämäni kaksi ensimmäistä vuosikymmentä… Tampere on toki säilynyt, mutta paljon on muuttunut siitä, kun sieltä kymmenen vuotta sitten muutimme Kuopioon.

Hämmästyttävintä on se, että jopa Kuopio yllättää minut aika ajoin tässä muuttumisleikissä, vaikka asun täällä. Vajaan kahden viikon työmatka on usein synnyttänyt minussa ihmetystä, kun palatessani liikennejärjestelyt ovat muuttuneet, jokin talo on purettu, tie kaivettu auki tai pusikko raivattu.

Elämä muuttaa pois

Edellä mainituista havainnoista voin todeta, että elämä säilyy siellä, missä elämä on ja sitä vaalitaan. Aina ei riitä edes elämän läsnäolo, jos elämänvoima ei riitä paikan vaalimiseen. Ja niin puhummekin muodikkaasti korjausvelasta. Kun korjausvelka kasvaa, niin tietyssä vaiheessa rapistuminen ottaa paikan haltuunsa elämästä huolimatta.

Toki autioitunut talokin pysyy maamerkkinä aikansa, mutta ei kestä kuin tovi, että luonto ottaa sen haltuunsa. Isäntä on vaihtunut. Tätä olen katsellut Vesivehmaan kylän syrjillä ja metsälenkeillä lentokentän takana. Minulle nämä autiot tuvat eivät kanna muistoja menneestä, kuten kotiseudullani Viialassa, mutta silti näen sen, mitä tapahtuu, kun elämä muuttaa pois.

Kivijalkoja tai rakennuksen jäänteitä metsikössä – niitä olen pysähtynyt ihailemaan ja kuvaamaan niin Vesivehmaalla, Kuopiossa kuin Tampereellakin. Karu voi olla kaunis. Elämän uudet muodot ovat ottaneet kerran autioituneet tilat haltuunsa ja muokannut ne omaan käyttöönsä sopivammaksi. Sammal, hyönteiset ja pienet eläimet ovat muuttaneet asumaan, kun ihmiselämä on muuttanut pois.

Korjausvelka

Enempää autioituneen asutuksen kauneutta ylistämättä siirryn pohtimaan syitä autioitumiseen, korjausvelkaan. Asian voisi kiteyttää niinkin, että tällainen tyhjilleen jäänyt talo on kuin koti, jolla ei enää ole henkeä. Sitä voi verrata ihmisruumiiseen, joka on lakannut hengittämästä. Se on, mutta se ei ole enää sitä, mitä se oli hengissä ollessaan.

Mitä tapahtuu kodille, jolla ei ole henkeä? Kun talossa ei asu enää ihmisiä huolehtimassa siitä, eläen siellä, hengittäen sen sisällä, rakennus murenee ja rapistuu nopeammin. Se tulee yhden tien päähän. Tavallaan se jää odottamaan kohtaloaan – toivomatta enää parempaa.

Näiden hylättyjen talojen näkeminen sai minut edelleen miettimään: mitä tapahtuu ihmissydämelle, joka menettää toivonsa elämään? Jos sitä ei hoideta, kohtaako sekin samanlaista kiihtynyttä murenemista?

Sydämen korjausvelka

Sydän, josta toivo on muuttanut pois, on kuin vähän kerrassaan autioitunut talo. Se rapistuu – kerää korjausvelkaa, kunnes jäljellä on enää tyhjä ja toivoton sydän. Pahimmillaan se murtuu toivottomuuteen; se on toivon puutteeseen. Kun toivo muuttaa pois sydämestä, merkitys katoaa.

Jos lisääntyvä toivottomuus on sydämen korjausvelkaa, niin toivo on keino tuon velkaantumisen pysäyttämiseksi. Onhan toivo se jokin, minkä puutetta sana ’toivottomuus’ kuvastaa. Vaan mistä pieni ihminen toivottomuutensa keskelle toivoa taikoo? – Ei mistään. Mutta meilläpä on Jumala, joka ei tule ainoastaan ’lainottamaan’ toivottomuuden korjausvelkaa, vaan hän on hoitaa sen kuntoon vastikkeetta. Toivonsa menettänyt sydän saa toivon takaisin.

Kirjeessään apostoli Pietari kertoo Jumalan selkeästä suunnitelmasta toivottomuuden korjausvelan torjumiseksi. Tämä on kuin Jumalan velkaneuvojan puhetta meille velallisille:

”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista.” (1. Piet. kirje 1:3)

Toivoton sydän rapistuu ja hajoaa nopeasti. Jeesuksen läsnäolo – ikuinen toivomme – hengittää elämää hylättyihin, rikkinäisiin, laiminlyötyihin, kamppaileviin sydämiin.

Yhtä varmasti kuin Kristuksen ensimmäinen kuoleman jälkeinen hengitys muutti haudan symbolin väitetystä tappiosta ja hajoamisesta loistavan voiton näyttämöksi ja uuden ikuisen elämän symboliksi, hänen hengitys sisälläni muuttaa myös kaiken ympärilläni. Siinä Jumalan Pyhän Hengen pieneen sydämeeni hengittämä ikuinen elävä toivo tekee minusta jälleen elävän olennon. Ja tuo uusi hengittämäni elämä on ikuista elämää – se on elämää, joka ei sammu.

Ikuiseen elämään

Elän ikuista elämää Jumalan yhteydessä. Jokainen elämäni hetki on valtava mahdollisuus tuntea Jumalani taas entistä paremmin. Se on heittäytymistä hänen käsivarsilleen, päästämistä irti kuolemasta, tarttumista elämään.

Mikä ihmeellisintä – tämä elävä toivo sydämessäni ei jää vain sydämeni huoneen sisäiseksi valoksi. Niin kuin pienen asutun mökin ikkunoista näkyy kynttilän valo ulos, niin Jumalan Hengen asuttaman toiveikkaan sydämen ikkunoista – silmistä, suusta, kehon teoista – välittyy ympärilleni se toivo, joka asuttaa sydäntäni tänään. Ja tuo toivo on ja pysyy, vaikka ajallinen majani rapistuu ja olosuhteet ympärilläni vaihtelevat kuin vuodenajat.

Ole ystäväni siunattu tässä ikuisessa toivossa, joka sinulla on Kristuksessa Jeesuksessa. Elä siitä. Elä siinä.